”Surullisintahan näissä kaikissa artisteissa - tai en tiedä Annikki Tähdestä tai Elvis Presleystä - on se, että he kaikki ovat vasemmistolaisia! Ihan kaikki. (Tai ei ehkä nyt Juice mutta muut.) Tästä tuleekin mieleen, että miksemme koskaan saa kuunnella mitään perus- tai äärioikeistolaisia laulajia, häh!? Täytyy olla Median ja Helsingin Sanomien ja Yleradion salajuonia se. Haluaisimme kuunnella sellaisia perussuomalaisia (tai vennamolaisia) laulajia kuin... tai... no, niitähän riittää, mutta edes yhtä haluaisimme kuunnella. Ja katsella ko. aatteen edustavia näyttelijöitä joita ohjaavat saman maailmankatsomuksen omaavat ohjaajat. Mutta saammeko mitään tämmöistä nähdä? Emme. Eikä yhdenkään perussuomalaisen runoteosta ole vielä julkaistu... miksei? Tässä tilanteessa on ihan turha mitään radiolupia maksaa, enkä kyllä niitä ole maksanutkaan, ettäs tiedätte, sen verran mua vitutta kaikki K-linjan maalaisliittolaiset ja vihervassarit. P-le.”
Näin kirjoitti muuan kommentoija edellisen kirjoitukseni keskusteluosiossa. Mainio irvailu, ja jäin miettimään, onko kommentoija jopa oikeassa parodioineen.
Ovatko runoilijat ja ehkäpä laajentaen jopa taiteilijat luonnostaan vasemmistolaisia? Voiko heidän sijaintinsa poliittisella kartalla liittää jopa johonkin puolueeseen? Ja onko totta, että poliittinen oikeistolaisuus tai perussuomalaisuus hylkii runoilua ja taidetta laajemminkin? Ja jos näin on, mistä vasemmistolaisuuden valtavirta taiteissa johtuu? Mitä sellaisia piirteitä oikeistolaisuudessa on, jotka estävät luovuutta, runoilua tai kuvataiteilua, maalaamista tai vaikkapa taiteellista valokuvausta?
Vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia, ainakaan omassa ajatusmaailmassani. Ennen iloisia hippiaikoja 1960 - 1970-luvulla meillä oli kirjallisuuden valtavirtana isänmaallinen ja lähinnä luonnonkauneutta ja kaihoisaa tai onnetonta rakkautta kuvaava suunta. V. A. Koskenniemi, Hellaakoski, Sarkia, Kailas, tutut klassikot.
Tämän klassisen suunnan rinnalle nousi modernistinen taidesuunta, joka ilmeni kaikenlaisen tiukan muodon särkemisenä, kuvataiteissa ja runoudessa. Runoissa riimit saivat rinnalleen vapaan mitan ja kuvakielen, samoin taiteessa symbolismi lisääntyi ja muotokieli irtautui perinteisestä realistisesta rajanvedosta. Tulivat Haavikot ja Mannerit ja kilpailut heidän kuvakielensä avaamisesta.
Tästä on lyhyt matka poliittiseen, osallistuvaan runouteen ja kantaa ottavaan muuhun kirjallisuuteen ja vaikkapa julistetaiteeseen. Runon oli oltava yhteiskunnallisesti orientoitunut, samoin ajan laulujen ja kaiken taiteen tuli lähinnä tuomita rikkaat ja ylistää köyhiä työläisiä. Ajalle ominaisena yksityiskohtana muistan ruotsalaisen siivoojan Maja Ekelöfin kirjoittaman teoksen, yhteiskunnallisen Siivoojan raportin, josta tuli meilläkin myyntimenestys. Teos nostettiin tikun nokkaan osoituksena työläisihmisen kyvyistä. Teos taisi jäädä Ekelöfin ainoaksi menestykseksi.
Tämän hetken valtavirtaa on edelleen, ehkä 2020-luvulla uudelleen voimistuneena, tuo entisaikain taistolaishenkinen vasemmistolaisuus. Kuuluu ajatella tietyllä tavalla, ja paljon puhutaan woke-hengestä, joka määrittäää sitä, mitä saa sanoa ja mitä saa ilmaista.
Jos joku on esimerkiksi tunnetusti perussuomalainen ja rasistisia lausuntoja nuoruudessaan antanut, saisiko hän runonsa julki, jos ne olisivat hyviä ja upeaa kuvakieltä? Vai meneekö se niin, että äärioikeistolla tai jopa kokoomuksen porhoilla ei ole edes pääsyä Oodiin eikä kulttuuritapahtumiin, koska heillä on kytkyjä? Eliminoimmeko huomaamattamme taidetta oman ajatusmaailmamme mukaiseksi? Onko vain meidän tapamme ajatella ainoa oikea tapa? Ja lopulta - voiko vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus omia itselleen moraaliset hyveet ja jättää moraaliset paheet oman kuplansa ulkopuolisille? Eihän taide tällaisesta kärsi, eihän?
(Maalaus Akseli Gallen-Kallela)
"Taide" on tyypillinen yliyleistävä yleiskäsite, ja eniten se noituu ymmärrystämme silloin kun sitä käytetään ikään kuin se voisi toimia vakaana alustana ylihistoriallisissa yhteyksissä.
VastaaPoista"Taidetta" oitäisi tarkastella vain lajin tai tietyn kulttuurin tietyissä kehitysvaiheissa kunkin aikakauden omilla ehdoilla. Valitettavasti meille ei missään koulussamme opeteta esimerkiksi sitä, että ihmisen kehityksellisesti varhaisimmat aistit olivat ja ovat tunto ja kuulo, ja visuaalinen mietäminen on varsin myöhäsyntyistä. Eikä meille myöskään opeteta ajatushistoriaa -- että esimerkiksi "tieteet" syntyivät eurooppalaisella uudella ajalla ihan tietunlaatuisten kognitiivisten resurssien varaan, ja että oma, erityisellä tavalla "opillinen" ajattelulaatumme -- jonka seurauksena elämme "ismien" maailmassa ja koemme esimerkiksi poliittiset ismit tiedollisina ankkureina -- on nimenomaan aikalaisajattelumme ominaisuus, jonka harhaisuutta emme tajua.
Jos jäsentäisimme ihmisyyttämme todellisessa kehitysperspektiivissä, moni asia saisi selityksensä. Olemme kasvaneet sosiaalisesti sitovista, reaktiivisen normimoraalin alkulaumoista kohti aikuista autonomiaa, tunto- ja kuuloaistin vallasta visuaalisen mieltämisen maailmaan, maagisen "vallan" ohjailusta yksilöllisen "tahdon" kokemukseen. Emme tietenkään ole vielä valmiita, emmekä kai koskaan tule olemaankaan, mutta "kehityksellä" on selvät maamerkkinsä ja se on tosiasia, jonka sivuuttamiselle on sillekin selvät, omaan aikalaisajatteluumme ja tarvitsemiimme "relativistisiin" asenteisiin liittyvät syynsä.
Tarkoitan kaikella tällä sitä, että pohdiskelut "taiteen" yhteyksistä johonkin oman aikamme harhaiseen ajatuskummajaiseen -- "oikeistoon", "vasemmistoon", siihen-ja- siihen "poliittiseen" suuntaukseen, jne -- ovat turhia ja harhaisia. Taiteella on muotonsa ja sisältönsä, mutta ne näyttäytyvät vasta kun ne asetetaan todellisen kehityksen taustaa vasten, kun esimerkiksi etsitään sisällöstä joko varhaiskehitykselle ominaisen "objektin" roolia, tai tunnistetaan "toimijasubjektin" rooli.
Monen muusikon, sinfonikonkin, kanssa plen päässyt yhteisymmärrykseen siitä, että niin sanotusti "totalitaristisilla" järjestelmillä on propagandaohjelmissaan usein ollut aivan valtavan vaikuttava musiikki. Samoin "vasemmistolaisella" julistuksella on ollut taipumusta elvyttää meistä jokaisen sielussa ikuisesti elävä "objektin" uhrirooli. Vallankumousetydi j taistolaistyttöjen sydäntäsärkevä äännenvärinä ovat ehkä ideologisesti vastakkaisia, mutta psykoanalyyttisesti samoihin vaikutusmekanismeihin perustuvia.
Ihminen voi liikuttua lähes yhtaikaa taistolaistyttöjen sydäntäsärkevästä äänenvärinästä - Reijo Frankin värinä vie kyllä voiton - työväenlauluissa tai Veteraanin iltahuutoa kuunnellessaan. Jako oikeistolaisiin tai vasemmistolaisiin taiteisiin tai taiteenharjoittajiin on totisesti turha.
PoistaAivan kuten siivooja Maja Ekelöf vetäisi menestysromaanin, voi perussuomalainenkin vaikka säveltää oopperamusiikkikappaleen. Tai Björn Wahlroos maalata taulun. Jos joku ei tee taidetta, kyse lienee muusta kuin poliittisesta suuntimasta.
Voidaan ehkä kysyä myös, millaiselle taiteelle annetaan tilaa, millaista taidetta mesenaatit ja julkaisijat haluavat.
Voidaan kysyä myös, voiko kirjailija tänä päivänä kirjoittaa kirjansa ilman tiettyjä painotuksia. Tunnen nuoren lastenkirjailijan, jota suuri ja arvostettu kustantamo pyysi lisäämään kirjoihinsa erilaisia vähemmistöryhmiä.
Kulttuurirelativismista on tullut historiantajuttomuutemme korvaaja -- relativismi on laajentunut vähän joka oppialalle, jopa niin, että filosofiassakin voidaan täällä väitellä tohtoriksi teesillä Wittgensteinin kielipeleistä relativismin oikeuttajana.
PoistaKäsitesekaannukset ovat sitten mammuttimaisia. Esimerkiksi "moniarvoisuutta" ja "monikulttuurisuutta" voidaan pitää toistensa synonyymeina, vaikka ne de facto ovat toisensa pois sulkevia vastakohtia. Eikä vain kirjallisuudessa tekijäiltä edellytetä "monimuotoisuuden huomioon ottamista", vaan sama konformistinen tunnustuksellisuus vallitsee kaikille taidetuotannon aloilla. -- Jos kysymykseen "miksi taide on vain yhden poliittisen puolen omaisuutta" pitäisi jokin vastaus antaa, se voisi olla jotan sen tapaista, että syy on yhteiskuntiemme taantumisesta tunnustuksellisiksi totalitarismeiksi.
Kun jopa kirjallisuuden klassikoita aletaan karsastaa ja siistiä "turvallisia tiloja" tarvitsevien taiteentekijöiden pelkojen perusteella, ja kun tosiaan uutta taidetta tuotettaessa täytyy historiallisia sisältöjä välttää ja väistää -- eikä tällainen ole täsmälleen samanlaista yhteiskuntamoraalia kuin N-liitossa ennen ja nykyisinkin vallitseva sensuuri. Historia on jostain syystä totalitarismeissa likimain kielletty ajattelun alue. Valokuvistakin pitää retusoida epäsuosioon joutuneet merkkihenkilöt pois.
Woke-kulttuuri on juuri tätä, ohituskaistojen ja turvatilojen luomista erilaisille vähemmistöryhmille ohi muiden.
PoistaTarkoitus on toki hyvä, mutta keino on perin laiska ja kehnosti perusteltu. Se ei puutu ongelmien analysointiin eikä syihin, vaan lisää ennestään polaarisaatiota, ihmisten jakautumista eri leireihin ja klikkeihin.
Historian vähättely näkyy mm. lukiokurssienkin vähentämisenä. Mitä on ihminen ilman historian tuntemusta, tietämystä ihmisen varhaisajoista, kansojen vaelluksista ja kohtaloista, valtataisteluista, kulttuurin kehittymisestä, tajusta tuntea uskontojen yhteiset ja erottavat piirteet, luku- ja kirjoitustaidon tulosta - ja nykyisestä hiipumisesta…