”Yhdenkään perussuomalaisen runoteosta ei ole vielä julkaistu”

 

”Surullisintahan näissä kaikissa artisteissa - tai en tiedä Annikki Tähdestä tai Elvis Presleystä - on se, että he kaikki ovat vasemmistolaisia! Ihan kaikki. (Tai ei ehkä nyt Juice mutta muut.) Tästä tuleekin mieleen, että miksemme koskaan saa kuunnella mitään perus- tai äärioikeistolaisia laulajia, häh!? Täytyy olla Median ja Helsingin Sanomien ja Yleradion salajuonia se. Haluaisimme kuunnella sellaisia perussuomalaisia (tai vennamolaisia) laulajia kuin... tai... no, niitähän riittää, mutta edes yhtä haluaisimme kuunnella. Ja katsella ko. aatteen edustavia näyttelijöitä joita ohjaavat saman maailmankatsomuksen omaavat ohjaajat. Mutta saammeko mitään tämmöistä nähdä? Emme. Eikä yhdenkään perussuomalaisen runoteosta ole vielä julkaistu... miksei? Tässä tilanteessa on ihan turha mitään radiolupia maksaa, enkä kyllä niitä ole maksanutkaan, ettäs tiedätte, sen verran mua vitutta kaikki K-linjan maalaisliittolaiset ja vihervassarit. P-le.”

Näin kirjoitti muuan kommentoija edellisen kirjoitukseni keskusteluosiossa. Mainio irvailu, ja jäin miettimään, onko kommentoija jopa oikeassa parodioineen. 

Ovatko runoilijat ja ehkäpä laajentaen jopa taiteilijat luonnostaan vasemmistolaisia? Voiko heidän sijaintinsa poliittisella kartalla liittää jopa johonkin puolueeseen? Ja onko totta, että  poliittinen oikeistolaisuus tai perussuomalaisuus hylkii runoilua ja taidetta laajemminkin? Ja jos näin on, mistä vasemmistolaisuuden valtavirta taiteissa johtuu? Mitä sellaisia piirteitä oikeistolaisuudessa on, jotka estävät luovuutta, runoilua tai kuvataiteilua, maalaamista tai vaikkapa taiteellista valokuvausta?

Vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia, ainakaan omassa ajatusmaailmassani. Ennen iloisia hippiaikoja 1960 - 1970-luvulla meillä oli kirjallisuuden valtavirtana isänmaallinen ja lähinnä luonnonkauneutta ja kaihoisaa tai onnetonta rakkautta kuvaava suunta. V. A. Koskenniemi, Hellaakoski, Sarkia, Kailas, tutut klassikot.

Tämän klassisen suunnan rinnalle nousi modernistinen taidesuunta, joka ilmeni kaikenlaisen tiukan muodon särkemisenä, kuvataiteissa ja runoudessa. Runoissa riimit saivat rinnalleen vapaan mitan ja kuvakielen, samoin taiteessa symbolismi lisääntyi ja muotokieli irtautui perinteisestä realistisesta rajanvedosta. Tulivat Haavikot ja Mannerit ja kilpailut heidän kuvakielensä avaamisesta.

Tästä on lyhyt matka poliittiseen, osallistuvaan runouteen  ja  kantaa ottavaan muuhun kirjallisuuteen ja vaikkapa julistetaiteeseen. Runon oli oltava yhteiskunnallisesti orientoitunut, samoin ajan laulujen ja kaiken taiteen tuli lähinnä tuomita rikkaat ja ylistää köyhiä työläisiä. Ajalle ominaisena yksityiskohtana muistan ruotsalaisen siivoojan Maja Ekelöfin kirjoittaman teoksen, yhteiskunnallisen Siivoojan raportin, josta tuli meilläkin myyntimenestys. Teos nostettiin tikun nokkaan osoituksena työläisihmisen kyvyistä. Teos taisi jäädä Ekelöfin ainoaksi menestykseksi. 

Tämän hetken valtavirtaa on edelleen, ehkä 2020-luvulla uudelleen voimistuneena, tuo entisaikain taistolaishenkinen vasemmistolaisuus. Kuuluu ajatella tietyllä tavalla, ja paljon puhutaan woke-hengestä, joka määrittäää sitä, mitä saa sanoa ja mitä saa ilmaista.  

Jos joku on esimerkiksi tunnetusti perussuomalainen ja rasistisia lausuntoja nuoruudessaan antanut, saisiko hän runonsa julki, jos ne olisivat hyviä ja upeaa kuvakieltä? Vai meneekö se niin, että äärioikeistolla tai jopa kokoomuksen porhoilla ei ole edes pääsyä Oodiin eikä kulttuuritapahtumiin, koska heillä on kytkyjä? Eliminoimmeko huomaamattamme taidetta oman ajatusmaailmamme mukaiseksi? Onko vain meidän tapamme ajatella ainoa oikea tapa? Ja lopulta - voiko vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus omia itselleen moraaliset hyveet ja jättää moraaliset paheet oman kuplansa ulkopuolisille? Eihän taide tällaisesta kärsi, eihän?

(Maalaus Akseli Gallen-Kallela)