Kaikki taivaan tavarat

Köyhän lapsen joulukuusi

loistaa kankahalla.
Kotona ei sitä nähdä
köyhän orren alla.

Köyhän kuus on koristettu
köyhän tarpehiksi:
tähdet saa sen kynttilöiksi,
lunta namusiksi.

Taivaan ruskopilvet verhoo
köyhän joulupuuta,
kruununa sen kirkkahinta
katsoo köyhä kuuta.

Köyhän lapsen joulukuusi
loistaa joka illoin,
köyhä sitä katseleepi,
riemastuupi silloin.

(Aapo Pärnänen)

Kyllä, tarkkamuistinen lukija, tämä runo on ollut täällä jo ainakin kahdesti jouluisin. Siinä on jotain niin vilpittömän naivia ja näinä yltäkylläisyyden päivinä  hauskaa, että sen lumo kasvaa vain vuosi vuodelta. Se tuo joulun blogiin.

Sanon ”yltäkylläisyyden päivinä”, koska meidän päiviemme köyhä ei ole enää samaa kuin Aapo Pärnäsen köyhä, joka riemastuu ulkona seisovan kuusen katselusta. Meidän köyhämme riemuun tämä ei taida riittää, vaan kankahalle tulisi asetella ehkä merkkitavaroita ja merkkivaatteita. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä ei köyhänkään suu ole tuohesta. 

Television tietoisku  muistuttaa kiusallisesti meitä hyvinvoivia kinkunsyöjiä ja elämänkatsomuksellisia vegejä siitä, että Suomessa on lapsia, jotka menevät iltaisin nälkäisinä nukkumaan. Keitä he ovat? Eikö 

hyvinvointiyhteiskunta takaakaan elantoa hädänalaisille? Onneksi tulee nyt edes kaksinkertainen lapsilisä. 

Siunatuksi lopuksi pieni jouluruno teille! Pankaa joutessanne paremmaksi. Se ei ole edes vaikeaa.

KAIKKI TAIVAAN TAVARAT

Rikas istuu lukaalissaan

Katsoo joulun valoi

Kissan häntä paloi

Koira katsoo vierestä

Ja haukkuu taivaan kuuta

Muori murtaa porsaan potkaa

Sekä järsii luuta

Kaikki taivaan tavarat

Ja vähän vielä päälle

Mulle sulle meille heille

Kivaa kyllä riittää

Pieni lapsi hangess viruu

Äiti huumeiss yksin liruu

Joulu aikamoinen

Aika nyt on toinen

Kaikki kaupan herkut

Siskot veljet serkut

Viini virtaa

Nyrkki laulaa

Piirileikkii kättä kaulaa

Joulun hartaat tunnelmat

Mielen ylös nostavat.

(Valokuva Iines, kuvassa takapihan juhlavalaistu rautatienomenapuu)

Tummakulmainen kirjastonhoitaja ja kirjastohäpeä II

Taas se kävi, nimittäin kirjaston kirjan tai muun omaisuuden tuhoaminen. Se on onnistunut minulta aika usein, jos vertaa siihen, etten ole onnistunut koskaan pilaamaan ainuttakaan omaa tai entisen kouluni kirjaa. 

Ensimmäisen kirjan tosin tuhosi koira, joka oli ristitty tasavallan presidentin mukaan. Kirja oli Koiranomistajan opas, ja koira järsi siitä selkämyksen tunnistamattomiin. Tähän tapaukseen kirjastossa suhtauduttiin ystävällisesti. Kirjastonhoitaja nauroi huvittuneempana kuin minä. Muistaakseni tapauksesta ei ollut seuraamuksia. Toinhan piristystä hiljaisen työpaikan äänettömyyteen. 

Toinen tapaus oli vakavampi. Kyseessä oli cd-levy, josta pilautui Beethovenin viides. Tästä tapauksesta olen kertonut ennenkin, samoin kolmannestakin,  mutta uusille lukijoille tiedoksi, että levyn päälle kaatui hieman kuivaa valkoviiniä. Pyyhin sen huolellisesti pois ja luulin, että asia on kunnossa. Vaan ei ollut. Palautus sinänsä onnistui hienosti, mutta yhtäkkiä tummakulmainen kirjastonhoitaja - myös ylähuulessa oli selvää kasvua - hyökkäsi luokseni kirhahyllyrivien väliin ja sanoi uhkaavasti, että levy ei soi enää. Lopun arvaatte. Minä punaisena esiinpoimittuna kirjaston uumenista ja rahapussi esille. Tästä lähtien olen pelännyt tummakulmaa ja vältellyt mahdollisuuksien mukaan. Vielä hän ei ole eläkkeellä, sillä näin hänet tiskin takana tänä syksynä.

Kolmas tapaus oli dramaattisin, sillä siihen liittyi kissan sytyttämä tulipalo. Kissan häntä nimittäin paloi yhtäkkiä soihtuna sihisten ja käryten. Kissa seisoskeli suurin viattomin silmin piirongin päällä, palavan kynttilän vieressä,  eikä ollut moksiskaan, häntä ilotulitusrakettina leiskuen pystyssä.  Sammutin palon paljain käsin, tarttumalla häntään refleksinomaisesti. Kitkerä katku jäi pitkäksi aikaa. Ja pöydällä ollut kirjaston kirja mustui alkusivuiltaan. Kyseessä oli Essi Kummun Karhun kuolema,  erinomaisen hyvä teos. Tässä menettelin niin, että lepytelläkseni tummakulmaa  hain kirjakaupasta uuden teoksen valmiiksi ja vein sen kirjastoon. 

Tuorein tapaus sattui eilisiltana, klassinen pilaamistapaus. Minulla oli korkeajalkainen punaviinilasi nojatuolin vieressä pikkupöydällä lämmittämässä pimeää syysiltaa, ankaran kuntosalitreenin jälkeen. Ojensin kättäni ottaakseni nautinnollisen siemauksen, vaan tönäisinkin lasin kumoon. Sisältö valui alas punaiselle paksulle villamatolle.  Ei kun piironkia syrjään ja mattoa rullalle. Ja olihan siinä tietysti se S. K. Tremaynen psykologinen trillerikin, Ennen kuolemaani.  Jännä kuin mikä, mutta ei  klassikko, jonka tuhoutuminen tuntuisi raiskaukselta. Ihmisen aivoille tekee hyvää lukea myös juonellisia trillereitä. Kirjan sivujen reunoihin tuli punainen valumaraidoitus. Ei sitä kahviksikaan voi väittää. Ellei sitten kaada kupillista kahvia siihen päälle. 

Kirjastohäpeä on nähtävästi on alituinen uhkani, avattuja kirjaston kirjoja kun on aina siellä sun täällä. Voin senkin vannoa, että juomatapani ovat vähäiset ja siistit, mutta ei minunkaan suuni tuohesta ole enkä ole absolutisti, olen nautinnoista pitävä tyypillinen härkäihminen. 

Hieman mietin nyt, pitäisikö ostaa valmiiksi uusi kirja, jotta voisin sanoa vain, että siihen kaatui jotain, tai että se putosi Kokemäenjokeen. 

Olisiko teillä, hyvät lukijat ehdotuksia, miten hoitaa häpeällinen tilanne. Mikäli tummakulmainen huulipartanainen osuu kirjaston tiskin taakse, olen kadotettu sielu. Sitäkin varatoimenpidettä mietin, että pidän kirjaa varalla laukussa, enkä palauta, jos tummakulma on vuorossa. Jos vastassa on se nuori vaalea harjoittelija, palautan rehellisesti ja voin jopa sanoa, että kaatui tilkka punaviiniä. Mustaviinimarjamehu ei varmaan mene lävitse.

(Maalaus: Frida Kahlo maalasi itselleen kevyet viikset.)

(Kirjastohäpeä I)