Tampere-keskusteluihin en enää pyri, mutta en malta olla näin lopuksi ihmettelemättä poliittisten vasemmistonaisten jokseenkin yksinkertaisia lausuntoja. Ahkerana ja peräti tunnollisena vasemmiston äänestäjänä olen pettynyt! Ja entistä enemmän hukassa poliittisen suuntani kanssa.
Anna Kontula teki poliittisen itsemurhan mitätöimällä tapahtumaa ja puolustamalla rähinöijiä, jotka olivat ilmeisen infantiileja ja puhetaidottomia. Se mikä puhuttiin, puhuttiin verhoutuneena kaapuihin kuin itämaan tietäjä tai musliminainen. Eihän tämmöinen voi kuin naurattaa, kun joku tohkaa silmät kaavun raosta välkkyen jotakin, mistä ei saa selvää.
Vasemmistoliiton nuorten puheenjohtaja Li Andersson pani vielä paremmaksi. Kun se vika olikin poliisin, joka ratsasti vähän väärin, ei hän itse tolla tavalla olisi ratsastanut. Tuotiin hevosia vaikka siellä oli mailoja pystyssä! Ja väripanoksia ja raketteja ja paukkupommeja. Että miksi ne hevoiset siihen mailan kärkeen ja pommien keskelle tuotiin, oli vähän vaikea sohia niillä mailoilla kun hevoiset olivat tiellä.
Ettäs tiedät nyt Tampereen poliisi. Jos näkyy jatkossa mailoja pystyssä ja on paukkuvaara, hevoiset talliin, koirat kiinni ja mies miestä vastaan, urheasti kuin Jukolan veljessarja Toukolan poikain kanssa painimaan.
Seitsemän veljestä pääsikin taas yllättämään. Kirja on tulossa Einesbaariin keskusteltavaksi. Tarkoitukseni oli silmäillen kerrata kirjan tapahtumajärjestys ja poimia kielestä joitain paloja. Vaan totiseksi lukemiseksihan se meni, ja huomasin istuvani kirjan kanssa tuolissa ja syventyväni ajan kanssa veljesten huimiin seikkailuihin ja kielen monikerroksiseen iloitteluun. Mahtaako vieläkään löytyä Suomenmaasta Kiven ylittänyttä kielen ja mielen taitajaa?
Lainaamani Thomas Bernhard tuntuu kapoiselta ja kitsaalta Kiven rinnalla, ja on kai niinkin, että rinnastusta ei pidä tehdä. Kunhan mainitsin, että minäkin koetan lukea ensimmäisen Bernhardini selvittääkseni hänen aiheuttamansa yleisen ihastuksen syyt, mutta en voi mitään sille rajoittuneisuudelleni, että minusta yhteen pötköön kirjoitettu teksti on vastenmielistä luettavaa. Vika on tietenkin minun, ei Bernhardin, joka varmaan tahtoo näyttää jotakin pötkötekstillään. Jos joulunpyhät saamme terveenä ja rähinöittä elää, lupaan lukea Bernhardin. Kukaties hänestä vielä tulee mielikirjailijani. Ostin kyllä Tammen keltaisen pokkarinkin, kun vaikutti harmittomalta mutta ei ihan skeidalta. Punainen morsian. Takakansi lupaa tutustuttaa minut Albanian oloihin. Tässä vielä joulukuun kolme ratsua, Tampereen uljaitten ratsupoliisien kunniaksi:
Sain juuri puhelinsoiton tyttäreltäni ja olin pudota tuoliltani. Hän on saanut WSOY:ltä kustannussopimuksen nuortenromaanikäsikirjoituksestaan. On kaikessa hiljaisuudessa neljän vuoden ajan prosessoinut käsikirjoitustaan. Nyt kirja on päätetty julkaista juuri pidetyssä palaverissa, ja hän menee allekirjoittamaan sopimuksen ensi viikolla.
Ihmettelinkin, mitä hän tuhersi koneellaan huoneessaan yksinään kesälomillaan, kun muut olivat ulkona ja rannoilla. Yksi asia vain. Hän sanoi, että hän ei tahdo julkaista kirjaa omalla nimellään, ettei kukaan tunnista häntä. Minusta tämä on kummallista, koska kyseessä on ilmeinen ansio, jonkinlainen menestys, lahjakkuuden näyttö, josta voisi olla hänelle myös hyötyä esimerkiksi niin yksinkertaisessa asiassa kuin opettajan viran vaihtaminen. Nykyinen virka hyvin hankalien oppilaitten parissa nimittäin selvästi syö häntä ja tekee työpäivistä kurjia. Hän on hyvä kurinpitäjä ja hyvä kutsumusopettaja, mutta helpompaa olisi päästää irti hyvästä opettajuudesta ja antaa mennä oppilaitten ehdoilla, olla kiva kaveriopettaja, joka sallii eikä oikeasti välitä. Lisäksi hän on saanut homekoulustaan astman ja on toistuvasti lyhyillä sairaslomilla homeen syötyä äänen pihinäksi.
Syksymmällä muistan lukeneeni jonkun blogista, että anonyymi kirjoittaja ei herätä mielenkiintoa. Mieleeni jäi myös ajatus, että anonyymilla kirjoittajalla ei voi olla mitään sanottavaa, hänet kannattaa ohittaa. Jäin aistimaan tunnetta, että bloggaaja oli vihainen anonyymeille ja oli varma asiastaan. Onko siis niin, että vain omalla ristimänimellään kirjoittava on kiinnostava? Merkitseekö anonyymius tai pseudonyymius väistämättä epäkiinnostavuutta?
Samanlaiseen nuivuuteen ano- tai pseudonyymikirjoittamista kohtaan olen törmännyt useasti. Kun aloittelin blogiuraani, teksteistäni kiinnostuivat aluksi myös ne, joiden kirjallisuus on, ja jokunen runoilijakin kirjoitteli minulle sähköpostiin kirjeitä omalla nimellään. Antoi ymmärtää sitten, ettei voi jatkaa anonyymin kirjoittajan kanssa. Ymmärsin vasta myöhemmin, että tavoitteena oli vain henkilöyteni paljastaminen.
Hassua. Tässä tyttäreni tapauksessa en ihan ymmärrä pseudonymiteetin siunausta, mutta blogimaailmassa jopa puollan sitä. Luotan enemmän anonyymikommentoijan rehellisyyteen kuin nimellään kirjoittavan. Nimellään kirjoittavaa sitoo nimittäin säällisyys ja nimen imago. Anonyymia ei sido mikään muu kuin omatunto.
En osaa päättää kumman kuvan valitsen kalenterini ensimmäiseksi luukuksi. Sen joka menee eteenpäin vai sen, joka menee taaksepäin ( 1). Ehkä valitsen eteenpäin menevän, koska se on positiivinen. Kenties palaavan ratsun on maalannut vasenkätinen taiteilija tai se, jolla hallitsee vasen aivolohko. Sen meno on hieman vaisumpaa, vähän surullista. Eihän kellokaan käy taaksepäin.
Toisaalta ovathan suunnat toisin esimerkiksi heprean kielessä. Ovatko ne siis väärin? Tekstiä kirjoitetaan oikealta vasemmalle, mikä läntisen ihmisen aivorakenteessa merkitsee ratsun palaamista lähtöpisteeseen. Ihan kuin kuva, joka kuvankäsittelyssä käännetään peilikuvakseen. Tämänkökin takia karsastamme muukalaisia, kun he kirjoittavat niin hassusti, sijaitsevat väärinpäin?
Suuntaisuus on kuin standardi, joka määrää monta asiaa, vähän kuin aanelonen, joka määrää teollisuutta kuin pieni monarkki. Aanelonen on määrännyt muiden paperituotteiden muodon ja lokerikkojen ja laatikkojen koon, kirjoituspöytien koon, arkistojen ja viime kädessä koko toimiston koon.
Nyt siellä jo ajatellaan, että eihän aanelonen enää päde. Paperistahan päästään nyt eroon, paperituotteet ovat mennyttä aikaa. Toistaiseksi pätevät, ihmiset eivät välttämättä ole valmiita luopumaan hipelöitävistä ja nuuskittavista paperituotteistaan.
Jotenkin voisi jopa odottaa, että joku nousisi barrikadeille puolustamaan paperilaskua, paperireseptiä, paperikirjaa, paperitiedotetta, elävää koulutusta ja ihmisten tapaamista kasvoista kasvoihin. Nyt kun hallitus työntää vanhukset peräkamareihin kuolemaan kodinomaisissa olosuhteissa, tulee yhä enemmän muistisairaita ja huonokuntoisia ihmisiä, joille digitaidot eivät ole kasvaneet selkärankaan kiinni. Miten heidän käy? Tuleeko aika, jolloin kone pingahtelee peräkamarin nurkassa itsestään signaaleja, kun johonkin ohjelmaan tulee muistutus tai lasku? Entä jos vanhus kiskaisee töpselin irti seinästä ja vetää itsensä kaulakiikkuun? Tuleeko paikalle robotti, joka auttaa vanhusta. Hupaisia pieniä robottiukkoja on jo nähty vanhainkodeissa.
Ehkä kouluihinkin voitaisiin tuotaa pieniä robotteja ohjaamaan oppilaita. Näin eritoten järkyttävän Pisa-romahduksen alla. Syyhän on opettajien, jotka eivät osaa viihdyttää oppilaita ja ovat jääneet ajastaan jälkeen digiosaamisessa. Tänäänkin Helsingin Sanomissa kaksi oppilasta kirjoittaa, että Wilma pilaa heidän elämänsä, kun opettajat kirjoittavat sinne negatiivisia kommentteja. Pitäisi kirjoittaa positiivisia, kitettävät nämä isänmaan toivot. Helsingin kouluviraston rouvat ovat varmaan samaa mieltä.
Lopuksi tässä joulunodotuksessa vielä sananen suunnista ja niiden ihmeellisestä vaikutuksesta ympäröivään todellisuuteen. Muutama vuosi sitten blogeissa esitettiin ahkerasti pyörivän tytön kuvaa. Jos tyttö pyöri myötäpäivään, ihminen käytti oikeaa aivopuoliskoaan ja testin mukaan oli luova ja taiteellinen, jos tyttö pyöri vastapäivään, ihminen käytti vasenta aivopuoliskoaan ja oli looginen, järkeen pohjaava. Muistan, että aiemmin tyttö pyöri vastapäivään ja vaihtoi välillä myötäpäivään. Nyt tyttö näyttää pyörivän enimmäkseen myötäpäivään, mutta vaihtaa sitten jalkaa ja alkaa pyöriä vastapäivään. Keskittymällä saan tytön vaihtamaan suuntaa. Ehkä tämä suuntaisuus ei lopulta merkitse muuta kuin että, aivot ovat sopeutuvaista sorttia.
(1) MUOKKAUS 10.12. Poistin toisen hevosen kuvan saadakseni kuvasarjan yhtenäiseksi ja nousevaksi.
