On kerrottu, että muuan miekkonen näki valon Siinain vuorella harhailtuaan nelisenkymmentä vuotta kuivassa erämaassa, syöden vain mannapuuroa. Jumala oli sitten räväyttänyt hänen näkönsä eteen pari kivitaulua, joissa oli ohjeet, kuinka elää ja olla hänen mielensä mukaan. Palkintona olisi henkilökohtainen taivaslippu.
Kertomusta ei sovi epäillä ja ihmetellä, sillä nykyajan ihmiset toimivat samalla tavoin, vaikka ravinto ei olisikaan ollut yhtä yksipuolista kuin muinaisella miehellä. Eli kaiken hyvinvoinnin keskelläkin nähdään valo, luetaan auktoriteettien kivitaulut, ja sen jälkeen onkin otsalampun valaisema tie sileä kulkea. Kivitaulun kirjoittaa milloin Jumala, milloin Marx ja Engels & Co, milloin Budhha, milloin Isis tai Putin tai Kim il Jong, tai Äidit Teresa ja Amma tai itse paavi.
Olen aina ihmetellyt, miten ihminen pystyy sitoutumaan yhteen aatteeseen, ja julistamaan sen ohjelmistoa. Parhaat pysyvät samassa ideologiassa läpi elämän, vaikka maailma ympärillä muuttuu ja peräti romahtaa. Olisiko se jotenkin noloa myöntää, että valon sijasta siellä kivitaulujen takana taisi luurata itse belsebuubbi?
Oikeastaan tähän sitoumishaluun saa viitteitä jo yksilön lapsuudesta. Ne jotka eivät ole kovin sitoutumisalttiita, eivät harrasta esimerkiksi intohimoista yhden asian keräilyä. Eivät keräile kiiltokuvia, eivät filmitähtien kuvia, eivät fanita idoleita, laulajia ja julkkiksia, eivät rakasta festareita. Eivät yleensä kiinnitä huomiotaan suppeasti yhteen pisteeseen, vaan tarkastelevat myös pisteen ympäristöä, ja ehkä eniten juuri sitä. Sitoutumisalttiilla yksilöllä taas voi olla jos ei nyt ihan läheisriippuvuutta, niin kuitenkin korostunut tarve ryhmäytymiseen.
Minä olen sitoutumiskammoinen. En kerännyt lapsuudessani kuvia, en edes kiilto. En fanittanut tähtiä, vaikka esimerkiksi sisko keräsi innoissansa Audrey Hepburnin kuvia ja paras ystäväni oli Elvis-fani, toinen keräsi postimerkkejä, kolmas Toivelaulu-vihkoja. En viitsinyt mennä katsomaan edes Beatlesien elokuvaa muiden kanssa. Minulta puuttui joukkohengen hurmos. Hetken koetin kerätä toki jotakin, mutta se hiipui samantien. No, ainoan keräyksen, joka kesti kolme päivää kauemmin, muistan. Se oli autojen rekisterinumeroitten keräys. ja sitä voi tehdä istuen talon portailla ja ajatellen muuta.
Joskus ajattelen niin, että viisautta on se, että lähestyy kaikenlaista problematiikkaa ja elämää yleensäkin asia ja ajatus edellä, ilman ainoankaan otsalampun valokeilaa. Vain siten voi nähdä koko asian. Minua lisäksi pelottaa valon nähneiden yksilöitten armottomuus. Sitä ollaan niin varmoja omasta näkemyksestä, että muut tuomitaan läjässä saman kaavan mukaan, läiskäisten heihin jokin leima ja tipauttaen leimattu johonkin lokeroon. Ja päälle posmotetaan oman näkemyksen hyvyyttä. Joku on saattanut jopa omia itselleen ymmärtämisen lahjan, humaaniuden, niin että viereisellä tiellä samaan suuntaan kulkijat leimataan automaattisesti väärässäolijoiksi, koska "ne eivät kulje meidän tietä, niillä on väärät profeetatkin". Voihan Mooses näitä kontrollifriikkejä!
(Maalaus Jose de Ribeira)
