Tiesittekö te, että Kempeleen kirkon katossa on Jahven monogrammi? Tai että Samuel voiteli Daavidin Kempeleen kirkossa? Tai että paimenet kumarsivat lasta Kempeleen kirkossa? Tai että viimeinen tuomio tapahtuikin Haukiputaan kirkossa? Veikkaan ettette tienneet. Nykynuoren tavoin moni voi kysyä jopa, että kuka hemmetti on Jahve? Teinille sopii sanoa, että Jahve on Jumalan nimi heprealaisessa raamatussa eli Vanhassa testamentissa. Vanha testamentti taas on Raamattu-nimisessä kirjassa, jota käytetään kirkossa.
Niin tai näin, hyvin olisivat nuo merkittävät tapahtumat voineet sattua Suomessakin. Minua ainakin kovasti liikuttavat nämä Mikael Toppeliuksen vanhat maalaukset, jotka on tahattoman lystikkäästi otsikoitu taiteilijasta kertovaan Wikipedia-artikkeliin.
Miksi ei siis edes yhden kerran nostaisi kissan häntää ja sanoisi, että kyllä, Suomi on hyvä maa, ihan hyvin Jahve on voinut käydä jättämässä monogramminsa Kempeleen kirkon vaatimattomiin kattolautoihin. Ja ihan hyvin Haukiputaalla on voinut olla niin jumalaton meininki, että taivaissa on katsottu asialliseksi aloittaa käräjät Putaalta käsin. Ja onhan meillä ylipäänsä paljon hyvää, josta emme osaa ottaa hyötyä irti, koska yksinkertaisesti emme usko Suomeen. Muualla on aina paremmin ja hienommin. Mitään ei muka ole voinut Suomessa tapahtua.
Tarvitaan esimerkiksi Michael Moore ulkomailta kertomaan meille, että meidän koulumme onkin superhyvä, ehkä paras koko maailmassa. Me kun olemme luulleet, että suomalainen koulu on vähintään paska.
No jaa. Yksi hyöty tästä populistidokumentaristi Mooren ulostulosta lienee. Se kohdistuu tällä kertaa oppilaisiin, koska Moore on amerikkalainen ja sellaista nuori uskoo. Ehkä nuoret nyt siis vihdoinkin uskovat, että suomalaista koulua kannattaa käydä eikä tarvita lisää poikamaista urheilua tai amerikkalaismallista kilpailua, eikä edes lisää vapauksia.
Moore muuten puuttuu meillä negatiivisesti ainoastaan lahjakkaiden oppilaiden opetukseen. Kaikista kasvatetaan samanlaisia - hyvät eivät meillä saa loistaa. Itsekin olen pohtinut samaa. Meillä kehutaan oppilasta ylettömästi vain, jos kyseessä on heikompi tai tavallinen oppilas, joka edistyy oppimalla jonkin perusasian. Lisäksi heikommille annetaan helposti hyviäkin numeroita, jotta ero hyviin supistuisi. Voisi tosiaan olla niin, että jos lahjakkaille annettaisiin lisäkursseja, he karkaisivat liian kauas hitaammista. Ei kai Suomi hukkaa parhaita resurssejaan samanlaistamisen nimissä?
Antti Holmakin sitten ottaa ja karistaa lopullisesti kotimaan ja Punavuoren pölyt jaloistaan. Hän häpeää Suomea ja lähtee Lontooseen, koska meillä on hirveä rasismi ja huomattava homofobia. Erikoisesti Terhi Kiemunki ottaa Holmaa päähän.
Onhan Englanti totta vieköön edistyksellinen ja vapaamielinen, moderni yhteiskunta. Toivotaan Antille kaikkea hyvää, onhan hän loistava näyttelijä ja melkoinen runoniekkakin. Kenties Lontoon skidit ovat ihan kivoja. Jalkapallokentilläkin.
Vaan minäpäs jatkan vanhojen suomalaisten kirkkomaalausten katselemista. Nämä Toppeliuksen maalaukset vetävät hyvinkin vertoja Pompeijin raunioitten seinä- ja kattomaalauksille.
Kannatan arkkipiispa Kari Mäkisen ja eri uskonsuuntien päämiesten esittämää tuoretta ajatusta siitä, että pakolaisilla on Suomessa oikeus perheensä yhdistämiseen eli tuottamiseen Suomeen. Asiassa on kuitenkin seikkoja, jotka tulee ottaa huomioon, ennen kuin päätöksiä tehdään.
Eihän voi uskoa, että piispat ja papit tarkoittavat sitä, että jos Suomi ottaa säädösten mukaiset 30 000 turvapaikanhakijaa vuodessa, jokainen saisi automaattisesti jonkin ajan kuluttua kutsua perheensä perässään. Tällöinhän pakolaisten määrä vähintään kolminkertaistuisi ja määrä olisi 30 000:n sijaan 90 000 pakolaista vuodessa.
Jos Suomi ottaa tulevana vuonna EU:n yhteisten säädösten mukaan vaikkapa 30 000 turvapaikanhakijaa, tulijoiden tulevan perheluvun tulee kaiken käytettävissä olevan järjen mukaan sisältyä ennakoiden tähän lukuun 30 000, tai jos perhe tulee tämän luvun ulkopuolelta tai sen päälle, perheen kutsuneen turvapaikanhakijan tulee ansaita työllään tietty summa, jolla hän voi pääosin itse elättää perheensä.
Näiltä perässä tulevilta naisilta lapsineen tulee edellyttää vakavaa kouluttautumista ammattiin ja suomen kielen opintoja, jos lapset ovat päivät päiväkodissa. Heittäytyminen pelkästään hunnutetuksi kotirouvaksi seinien sisäpuolelle ei terveeltä naiselta saisi tulla kyseeseen, ellei perheen pää siis elätä itse työllään täysin perhettään ja vaimojaan. Mukana seuraavat mahdolliset ja todennäköiset isovanhemmat voisivat toimia oman kulttuurin jatkajina perheessä, ja heidät voisi vapauttaa koulutuksesta.
Suomi voisi aivan mainiosti olla jälleen edelläkävijä - meillä on velvoittavia kunniakkaita perinteitä naisasiassa - ja aloittaa koko Euroopassa musliminaisten yhteiskunnallisen pakkokoulutuksen kasvattamalla naisia tasa-arvoon, uuteen äidinkieleen ja vapaaseen länsimaiseen kulttuuriin tarjoamalla vaihtoehtoja, kieltämättä kuitenkaan oman kulttuurin harjoittamista ja kunnioittamista. Opetus ei olisi manipulaatiota eikä propagandaa, vaan selkeää ja objektiivista yhteiskunnallista ja taloudellista tietoutta Suomesta ja muusta maailmasta. Kursseista tulisi selvitä hyväksytysti. Armovitosia ei annettaisi, ja kurssi ei olisi läpihuutojuttu.
Uskon, että yhteistyöstä SPR:n ja feminististen naisjärjestöjen kanssa voisi olla hyötyä niin, että järjestöt voisivat jopa käynnistää naisten tasa-arvokoulutuksen laatimalla yhteiskunnallisia opetuspaketteja ja kielikursseja. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, feministeillä ja SPR:n naisjaostoilla on ollut syvää kiinnostusta turvapaikanhakuasioihin.
Lopuksi: toisaalta tämä kirkon huoli turvapaikanhakijoitten perheitten yhdistämisestä tuntuu hieman farisealaiselta. Mitä nimittäin kirkko on tehnyt yhdistääkseen tai auttaakseen suomalaisia yksinäisiä ja eroperheitä? Missä on pappien ja piispojen kannanotto ja suojan tarjoaminen yksinhuoltajaäideille ja -isille, yksinäisille miehille, työttömille?
Mitä kirkon miehet tekevät torjuakseen joka toinen päivä tapahtuvan yksinäisen vanhuksen itsemurhan? Missä viipyy kannanotto yksinäisten lasten puolesta? Suomalainen lapsi on Unicefin tilaston mukaan maailman yksinäänsyövin. Edelleen. Pitäisikö lapsi yhdistää johonkuhun?
(Kuva elokuvasta Suomisen perhe)
Viikonlopulla osui blogimaailmasta silmiini kahden osapuolen välinen skisma, jota käytiin kummankin omalla foorumilla. Mielenkiintoinen efekti oli se, että osapuolet puhuivat toisistaan ja kumpikin omalle yleisölleen. Toinen oli haukkunut toisen ja toinen puolustautui. Jos kyseessä olisi ollut puhdasoppinen keskustelu ja aito dialogi, he olisivat kohdanneet toisensa samalla kentällä osoittaen sanansa toisilleen, ei valmiille fanijoukolleen.
Tähänkö on virtuaalidebatisssa tultu? Kuin näyttämöllä olisi kaksi henkilöä puhumassa toisilleen, mutta kumpikin erillään oman fanijoukkonsa kautta?
Skisma alkoi uuninpankkopoika Saku Timosen haukuttua omassa blogissaan kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaan Elina Lepomäen. Elina Lepomäki kirjoitti vastineen Timosen kirjoitukseen omaan Facebookiinsa. Kirjoitusten perään ilmaantuivat nopeasti kummankin omat kannattajajoukot: Lepomäen fanit Lepomäen Faceen ja Timosen fanit Timosen blogiin. Ristiinvaihtoa en juuri havainnut. Asia olkoon näin, siihen ei ole nokan kopauttamista, sillä verkostoituminen on verraton etu, ja uskollinen lukijakunta kullanarvoinen. Ne ovat hyvä asioita.
Pysäyttävä on kuitenkin Timosen omassa keskustelussaan esittämä kommentti "On ihan luonnollista, että Lepomäki vastaa samalla mitalla. Sitä kutsutaan keskusteluksi" .
Ulkopuoliselle tarkkailijalle tulee outo tunne. Kutsutaan keskusteluksi? Ollaan kuin nukketeatterissa, jossa kumpikin roolin suorittaja vuoron perään ja toisesta erillään yrittää vaikuttaa yleisön mielipiteisiin. Jäädään sitten omaan poteroon odottamaan palautetta ulos heitetystä syötistä tai jopa pommista. Ei mennä edes niin lähelle kuin entinen mökin akka, joka sanoi pullaa tarjotessaan: pastori on hyvä ja kastaa, tai maalainen ylioppilaspojalle: mitäs hän opiskelee.
Sitä jää kysymään, kenen etu on, jos viestintä mutkistuu ja siihen tulee väliportaita? Emmekö olekaan viestinnän mestareita upeine laitteinemme ja twittertaitoinemme? Olemmeko oppineet uuden keskustelukulttuurin ulkoistamalla puheen massoille? Ja mikä tärkeintä - emmekö enää hahmota yhtä ihmistä kerrallaan? Eikö teatterinäyttämölläkin ole tehokkainta, jos valokeilassa olevat kaksi ihmistä kohtaavat toisensa kasvokkain?
