Syyspäiväkirja 1. sivu

Nämä syyspäiväkirjan lehdet jatkavat kesäpäiväkirjan linjaa, eli havainnoin näillä sivuilla itseäni omassa miljöössäni. Joku voisi nimittää tällaisia kirjoituksia haircutiksi, ja se sopii hyvin siihen, mitä tahdon kuvata näillä lehdillä.

Voisi ehkä myös sanoa, että nämä sivut ovat suvantoja blogini välillä kiihkeässäkin keskusteluvirrassa. On silti mieluisaa, jos nämäkin herättäisivät ajatuksia teissä, hyvät lukijat, mutta ymmärrän hyvin, että tällainen hiljainen havainnointi ei aina herätä intohimoja, eikä aina edes lukuhalujakaan. Mutta - näillä lehdillä päästään talveen.

Muistan kun keksin tuon ilmaisun: näillä lehdillä. Se tuli runosta, jonka kirjoitin syksyllä äidin kuoltua keväällä joitain vuosia sitten. Katsoin puitten vihreyttä, ja mietin, että näillä lehdillä äiti vielä eli, nämä lehdet hän vielä näki, ja kun nämä lehdet irtoavat, tulee uudet lehdet, jotka eivät ole äitiä nähneet, joita hän ei ole katsonut. Side katkeaa. Yksi ei ole mitään luonnon kiertokulussa ja kuitenkin yksi on kaikki.

Tänään tein neljän kilometrin sauvakävelylenkin pururadalla. Lenkki sujui hienosti, vaikken ole kesällä sauvakävellyt ollenkaan, koska mökillä saa liikuntaa päivittäisistä töistä. Tunsin, että olin voimissani, kuljin nopeasti ja kun alkumatkan jyrkkien ylämäkien aikaansaama hengästyminen tasaantui, hengitin loppumatkan tasaiseen rytmiin, jopa hengästymättä pienissä loppumäissä. Ajattelin, että voisin kiertää vielä toisenkin lenkin yhtä kovalla vauhdilla.

Tytär kertoi mesessä, että perjantaina on jo ensimmäinen tentti, didaktiikan perusteiden kirjatentti - hän suorittaa opettajan pedagogisia opintoja. Joka päivä on luentoja ja viikonloppu menee töissä. Ansaita saa vain 600 euroa menettämättä opintotukea. Opintolainaa on siis pakko nostaa! Helsingissä ei kai kukaan pysty elämään 1 000 eurolla kuukaudessa - 400 euroa opintotukea ja 600 euroa töistä? Miten kummassa opiskelijat pärjäävät nykyään, muka 1 000 eurolla kuukaudessa? Tienaavatkohan opiskelijat pimeästi? Minun on pakko tukea häntä taloudellisesti niin paljon kuin pystyn, jotta hän saisi opinnot vuodessa valmiiksi.

(Valokuva Iines)

Fantasia vanhemmuudesta *

Lähes joka kolmannelta suomalaisvanhemmalta puuttuu ominaisuuksia, joita vanhemmuus vaatii, väittävät Jyväskylän yliopiston tutkijat Pekka Kosonen ja Pekka Räihä.

Tutkijoiden mielestä vanhempien roolissa on tärkeää osata kohdata oma lapsi, sietää erilaisuutta ja luoda suhteita muun muassa lapsen hoitajiin ja opettajiin. "Tämä asiantuntijuus pitäisi vanhemmalla olla. Muuten tulee ongelmia", Kosonen sanoo.

Kosonen ja Räihä pohtivat sitä, että mitä jos syy koulun järjestyshäiriöihin ei välttämättä olisikaan oppilaissa tai liian suurissa luokissa, vaan siinä että vanhemmat ovat ikään kuin väärällä alalla. Vanhemmuuteen voi hupsahtaa vaikka ehkäisyn pettäessä tai väärin motiivein.

Kosonen ja Räihä haluavatkin päivittää käsityksen hyvästä vanhemmuudesta. "Yllättävän moni vanhemmaksi aikova ajattelee edelleen, että vanhemman tärkein tehtävä on pitää lapset kurissa."

Monella vanhemmaksi aikovalla on tutkijoiden mielestä nimenomaan halu esiintyä auktoriteettina. "Aika moni on pienestä asti nauttinut siitä, että saa käyttää valtaa tai määräillä kotileikeissä. Vanhemmat eivät kuitenkaan sitten välttämättä jaksakaan kuunnella omaa lastaan. Turhautuminen syntyy siitä, kun pitää käyttää aikaa mieluisammilta puuhilta ja kuunnella lasta."

Vuonna 2003 Jyväskylän opettajankoulutuslaitoksessa alettiin tosissaan harjoitella vanhemmuutta. Lasten erilaisuutta opeteltiin sietämään vanhemmille perustetuissa kasvatusryhmissä. Tarkoitus oli luoda ikään kuin kotitilanne, jossa lapset ovat yksilöitä.

Pian havaittiin, että kaikki näin kasvatettavat lapset eivät oppineet vaadittavia taitoja vanhemmiltaan. "Jos tuli pattitilanne, ongelmista vetäytyminen oli yleistä. Joku vanhempi puolestaan poltti päreensä. Havaittiin, että kaikkien kyky toimia ongelmatilanteissa ei ole sellainen kuin vanhemmilla pitäisi olla, eivätkä kaikki olleet koulutettavissa vanhemmuuteen", Räihä kertoo.

Koska tutkijat pitivät kykyä selvitä kiperistä tilanteista vanhemmille tärkeänä ominaisuutena, vanhemmaksipääsykriteereitä päätettiin Jyväskylässä muuttaa. Halu saada oma lapsi ei enää saisi merkitä yhtä paljon kuin ennen. "Joillakin on esimerkiksi kyky nähdä vika jatkuvasti lapsessa. Ihmistä, joka ei pääse tällaisesta irti, ei pidä päästää vanhemmaksi", Räihä sanoo.

Pekka Kosonen kuvailee tilannetta psykologin näkökulmasta: "Kyky vastaanottaa ympäristön viestejä on synnynnäinen, mutta se voi pilaantua esimerkiksi traumaattisten kokemusten takia. Pitäisi karsia ne vanhemmat, joilla tämä kyky on vaurioitunut ja joille on muodostunut liian vahvoja puolustusmekanismeja."

(Maalaus Paulis Postazs)

* Fantasiajutun lähde: Helsingin Sanomien artikkeli "Joka kolmannelta opettajalta puuttuu ammatin vaatimia ominaisuuksia".

Luottamus

Pieni sana kirkasti päiväni, taikoi jostain kadonneen itseluottamukseni palasen takaisin ja antoi iloa ja uskoa tuleviin päiviin. Se sana tuli eräältä teistä, hyvät lukijat ja kommentoijat! En mainitse häntä tässä nimeltä, koska aavistan, ettei hän tahdo tulla näin korosteisesti esiinnostetuksi; linkki hänen kommenttiinsa löytyy kuitenkin alta, sillä ei nimi salaisuus ole.

Se pieni sana on avain lukkoon, joka syntyi edellisissä päreissä kuvaamaani monimutkaisen ja pitkällisen nettiystävyyden loppumisdraamassa, jonka myötä aloin tuntea itseni huonoksi monessakin mielessä. Ensinnäkin tunsin itseni huonoksi, kun levitin tapahtuman eetteriin avoimesti, toiseksi tunsin itseni huonoksi, kun minua - juuri minua - kohdeltiin tavalla, jonka tunsin vähätteleväksi ja jopa valehtelevaksi.

On hyvin ymmärrettävää, että juuri kukaan lukija ei rohjennut puuttua tapaukseen kantaaottavine mielipiteineen, sillä aika moni tunsi itsensä ehkä jopa kiusaantuneeksi lukiessaan vuodatustani. Toisaalta olisin kaivannut suorempaa kannanottoa, vaikken halunnut kenenkään haukkumista tai mollaamista, en nettiystäväni enkä itsenikään.

Yksi teistä kirjoitti nimittäin näin:

"- - Ehdottaisin neutraaliksi tarkasteluvälineeksi alkuperäiseen kysymykseesi luottamusta. Luottamuksen arvoisuus on kai sitä, ettei petä toisen odotuksia. Sinulle oli aiempien keskustelujenne perusteella syntynyt luottamus siihen, että hän keskittyy sinuun silloin, kun juttelette kahden G-talkissa ja hän petti sen luottamuksen. Olen Vaiheisen kanssa yhtä mieltä siitä, että ihan normaali käytöskoodi pätee, olipa viestiminen sitten mediavälitteistä tai kasvokkaista."

Kun luin tämän yksinkertaisen ja selkeän kommentin, tuntui kuin olisin saanut itsetuntoni lahjaksi, takaisin. Tähän asti tuntui kuin olisin tehnyt jotain väärin tai ansainnut huonon kohtelun, jopa senkin, että nettiystäväni sanoi minua omassa blogissani vanhaksi ja väsyneeksi naiseksi juuri kun hymyilin hänelle.

En ole muuten yhtään parempi kuin kuka tahansa huonosti kohdeltu nainen, joka antaa vaikka lyödä itseään. Henkinen lyönti voi olla pahempi kuin fyysinen isku, sillä sielun haavojen syvyyttä ei kukaan pysty toiselle kertomaan. Luottamuksen menetys on kuitenkin suhteessa kuin suhteessa perusteet romahduttava asia. Samalla se kertoo selkeästi sen, etteivät asiat olekaan aina omilla harteilla tai oma vika, vaan että on todella joutunut huonosti kohdelluksi, että joku on polkenut omaa ihmisarvoa, rikkonut luottamuksen.

Kuinkahan paljon Suomessa - tai maailmassa - on naisia, jotka antavat kohdella itseään liitoissaan huonosti, kun minäkin, oppinut nainen annan jonkun kävellä halveksien itseni yli ja vielä julkisesti? Minusta tuntuu, että määrä on valtava, jopa onnellisina pidetyissä liitoissa voi olla sisäistä sadismia. Olen aina pohtinut sitä, miten säilyttää symbioosissa kunnioitus ja luottamus toista kohtaan - maailman vaikeimpia asioita, ellei peräti vaikein. Tämä luottamusasia lienee yksi syy siihen, etten ole helposti symbioituvaa sorttia. Minä pelkään miehiä, koska en ole tavannut yhtäkään kilttiä ja hyvää miestä, joka olisi ansainnut luottamukseni. En real lifessa, en virtuaalissa.

(Kuva Elokuvasta Piano, mykkä pianonsoittaja Holly Hunter ja Harvey Keitel)

Jälkikirjoitus: Tämäkin kommentti palautti luottamuksen itseeni ja ilahdutti suuresti:

"henrik sanoi...
Tervehdys,Luin otteen blogikirjoituksestasi Yleisradion kansalaismediakatsauksen viikon #34 jaksoon. Olen antanut kaiken kunnian sinulle kirjoittajana ja olen linkittänyt sivulla suoraan kyseiseen kirjoitukseen.Ohjelma on vapaasti kuunneltavissa internetissä:http://blogit.yle.fi/node/2244
22. elokuuta 2008 12:05"

En halua röyhistellä, mutta saa kai iloita, kun on näin ihania kanssabloggaajia, jotka näkevät asiat samoin tai paremmin kuin itse tekee? Kiitos kummallekin kommentoijalle.

Huomenna on sunnuntai ja aurinkoinen metsä kutsuu sieni- ja kameraretkelle!