Toleranssista ja Judith Harrisista

Ohiolainen palomies on pidätetty toimestaan palokunnan soittokulkueesta hänen nyökättyään tuoreen presidentin suuntaan Barack Obaman viimeviikkoisen virkaanastujaisjuhlan aikana Washingtonissa (IS 29.1.). Soittokulkueen jäseniä oli kielletty millään tavoin elehtimästä kulkueen aikana. Rangaistuksena nyökkäyksestä ja hymystä on puolen vuoden viraltapano.

Mitä jos meilläkin olisi amerikkalainen nollatoleranssi, kun yhteisölle selvitettyjä pelisääntöjä rikotaan? Näin ollen kalapuikkopoika olisi nopeasti vastannut jo ensimmäisestä teostaan ihan itse (koulun ilmastointiputkeen paskominen), niin että toista (ilotulitteen räjäytys koulun sisätiloissa) ei olisi tullut, puhumattakaan kolmannesta (kalapuikot lattialla ja rähinä koulussa) tai neljännestä (aseella uhkaaminen ja koulun evakuointi eilen Vantaalla).

Viimeisessä tapauksessahan ase oli aidon Beretta-pistoolin näköinen ja kokoinen asesytkäri, jolla poika uhkasi oppilaita. Poliisin mukaan viiden metrin päästä ei voi erottaa, onko ase oikea.

Mutta - miten toteuttaa nollatoleranssia kolmetoistavuotiaan kalapuikkopojan kohdalla?

Jos ajatellaan vielä vaikkapa edellisessä pitkässä keskustelussa esille noussutta Judith Harrisin kasvatustieteellistä näkemystä siitä, että vanhemmat eivät millään tavoin vaikuta lapsen kehitykseen, vaan lapsesta kasvaa samanlainen, vaikka lapsi kasvatettaisiin kodin ulkopuolella, niin mitä on tehtävissä? Jos lapsi ottaa vaikutteita vain vertaisilta, jotka kasvattavat häntä, niin kuin Harris sanoo, niin mitä hyötyä on mistään kasvatuksesta?

Jos se menee niin, että vertainen kasvattaa vertaista, eli lapsi lasta, niin eikö vertaisilla ole myös vastuu, itsellään? Näin ollen vanhemmat ovat todellakin aina vapaita kaikesta vastuusta lastensa käytökseen, heillä ei voi olla osaa eikä arpaa lasten ahdistukseen eikä pahaan oloon, sillä jos he eivät vaikuta lapseen hyvässä, eivät toki pahassakaan. Herää vain kysymys: mistä se lasten paha olo sitten oikein tulee, jos kotiolot eivät vaikuta lapseen?

Tulisiko siis antaa tilaa kalapuikkopojalle, ymmärtää ilmastointiputkeen paskominen ja rakettien räjäyttely - eiväthän ne nyt ketään vahingoittaneet, ja olisiko tullut vaan antaa se neljäs kalapuikko, vaikka muut eivät saaneet - kalapuikkopojalla nyt vain oli jostain syystä tarve joko syödä enemmän tai tahtoa muita enemmän - so what, anti mennä, jos loppuvat kesken, niin sitten sanotaan "ei oo" muille. Ja olisiko oppilaitten ja opettajien pitänyt mennä tarkistamaan kalapuikkopojan aseen oikeellisuus läheltä eikä kutsua poliisia, sillä eihän nyt kukaan koulussa ketään ammu?

Palatakseni vielä videoleikkeen ohiolaiseen palomieheen - minusta hänen tapauksensa johti juuri siihen, mihin näen Judith Harrisin kasvatusnäkemyksen johtavan: yksilön vastuun korostamiseen ja yksilölliseen seurausten kantamiseen, sillä kukaan muuhan ei voi olla tämän uuden kasvatuskäsityksen mukaan vastuussa ihmisen teoista kuin tekijä itse, ei vanhemmat, ei yhteiskunta. Tämähän on selkeää! Paitsi että oma ajatusmaailmani on aivan sekaisin Harrisin näkemysten edessä.

Mikkos-hikka

Minua huvittaa tämä Nina Mikkos -kohu suuresti.

Naisessahan on potkua kuin pienessä kylässä. Harvoin on nähty asiaan paneutuvampaa naista kuin Mikkonen. Viime sunnuntain Arto Nybergissä Mikkonen hiljensi jopa Nybergin itsensä. Tuolla apinanraivolla pannaan asioihin vauhtia, ja se on hyvä se.

Naisellahan on sitä paitsi aivot, omat aivot. Ensin luulin, että kampaajamestari mestaroi miehensä ajatteluelimillä, mutta ei se niin ole. Tarvitaan myös omaa aivokuoren alaista energiavirtaa, jotta pystytään saattaamaan asioista huolestuneet tahot nikottelukuilun partaalle. Hikka onkin nyt valtaisa ja kuuluu kaikkialta.

Nyt valistuneet kansalaiset tuomitsevat tämän median kirkkaimman tähden, jonka esiintymistä mieluusti katselisi enemmänkin, niin alkuvoimaista se on. Ollapa moista hengen paloa muillakin lasten puolesta puhujilla, vanhemmilla, päiväkodin opettajilla, opettajilla, poliitikoilla. On selvää, että Mikkonen puhuu sydämellään ja uskoo asiaansa, mikä on äärimmäisen harvinaista yhteiskunnallisten päättäjien keskuudessa. Päättäjät kun puhuvat leipääntyneen hillitysti motiivinaan usein vain oman selustan ja jatkokauden varmistaminen.

Mikä Mikkosen sanomassa sitten on väärää? No, natsipuheet ja fasismiin vertaaminen hätkäyttävät, mutta voisiko tätä kieltämättä provosoivaa retoriikkaa tutkia tosipohjalta, edes ajatusleikkinä? Mitkä ovat ne päiväkotikasvatuksen ominaispiirteet eli haitat, joihin Mikkonen kenties viittaa? Eduthan jo tiedämme, ja ne on meille tutkimusten voimin kerrottu: lapsesta tulee sosiaalinen, ystävällinen, toiset huomioonottava, pärjäävä.

Murkkuikäisten opettajana evp. kysyisin vain, että minne nuo iloiset ja kohteliaat toisten huomioonottajat oikein menivät, kun eivät ne meille tulleet. Meillä oli paljon päiväkodista tulleita levottomia ja ahdistuneita lapsukaisia.

Miksi nyt pitää siis tapella siitä, kummasta tulee sosiaalisempia ihmisiä, kotona varhaisvuotensa viettäneistä tai päiväkodissa kävelemään oppineista? Olennaisinta on kai muistaa, että suomalaislapsi voi kaikilla mittareilla mitattuna todella huonosti, on hyvin varhain - liian varhain - itsenäistyvä ja maailman itsemurhahakuisin Kazakstanin jälkeen, tyttöjen osalta. Ja eiköhän lapsia läpsitä ja vähätellä yhtä lailla iltaisin kotona, olivat he sitten päivät hoitopaikassa tai kotonaan.

Meillä ylpeillään siitä, kun lapsi pärjää seitsenvuotiaana ypöyksin, päiväkodin sosiaalistamana, kun muualla maailmassa sitä pidetään heitteillejättönä. Oikeastaan en ihmettele yhtään, että Mikkonen teilataan provosoivan sanankäyttönsä takia. Onhan se hyvä syy. Ja kun sillä on vielä se typerä Timo Tee Aa miehenä, majurin kapiainen, niin tietäähän kampaajamestarin puheet.

Jos nyt käynnistynyt keskustelu johtaa lapsen varhaisolojen tutkimiseen ja päivänvaloon saattamiseen, niin sehän on siunaus lapselle. Ei saisi siis unohtaa, kuka tässä nyt vellovassa keskustelussa on tärkein.

(Vanha suomalainen nukenpää Googlen kuvahausta, alkuperäinen lähde.)

Ihmisen luokittelusta

Edellisen päreen keskustelussa muuan kommentoija sanoo näin:

Minusta on aina ollut vastenmielistä jakaa ihmiset kahtia henkisiin ja materialisteihin: jos on yhtä, ei voi olla toista. Jako humanisteihin ja luonnontieteilijöihin on minusta niin keinotekoista sisällöllisesti, ja se on sivistyksen puutteen merkki, jos ei osaa toisia tiedealoja arvostaa.

Itsekin olen kummastellut tapaa luokitella ihmisiä ja asioita omiin lokeroihinsa, kiinnittää päälle nimilappu, ja operoida sitten kokonaisuuksia sillä oletuksella, että lokeroidut ihmiset ja asiat pysyvät pilttuissaan ja näin saadaan hallittuja kokonaisuuksia kontrollin alle ja asia voidaan kuitata.

Tuo että ihminen olisi vain yhtä olematta toista, on kestämätön ajatusmalli ja johtaa ahtaisiin asenteisiin ja samalla virheisiin. Ei se siis niin mene, että joku on henkinen eteerikko ja joku piinkova materialisti. Tai että se joka on kommunisti, ei koskaan ajattelisi yhtään porvarillista ajatusta, tai porvari ei koskaan tuntisi sosiaalista mieltä tai jopa sosialistista ajatusta omakseen.

Olen itse hyvä esimerkki ihmisestä, joka on sekä materialisti että henkinen ihminen, ja sanon tämän rintaäänellä. Arvostan hyvää tavaraa, turvallisuutta, hyvää ruokaa, viinin iloja, mutta olen samalla esteetikko ja nautin kauniista kodista, kauniista vanhoista huonekaluista ja esineistä. En voisi elää ilman eri taiteenlajeja, rakastan kuva- ja sanataidetta, musiikkia, kaikkea esittävää taidetta ja olen siis nautiskelija sekä materian että hengen alueilla, mutta samalla en ole ahne enkä kerää tavaraa rikastuakseni tai niiden käyvästä arvosta, en omista osakkeita, en käy kauppaa enkä viihdy siellä, missä kauppiaat istuvat. Voin saada lähes orgasmin ruostuneesta vanhasta rautaesineestä tai hirrenpalasta, mutta suurinkin timantti tai korkein sijoitustuotto jättää minut kylmäksi. - Kuitenkin tarvitsen rahaa, mieluiten paljon voidakseni nauttia kaikesta kauniista, vaikka ilman rahaakin maailmassa ja etenkin luonnossa on katsottavaa ja aistittavaa, jopa enemmän kuin rahalla ostettaessa. Näin ristiriitainen voi siis ihminen olla.

Toinen esimerkki, lyhyesti. Entinen mieheni oli tiukka porvari oikealta laidalta, kun tämä radikaali hippityttö hänet kohtasi ja vietteli sosiaalisen ajattelun reunalle. Lopulta mies oli siellä taistolaisuuden ja sosialismin montussa enemmän kuin minä, ja on edelleen poterossaan, vaikka muut taisivat jo mennä menojaan, ja minäkin nousin reunalle ihmettelemään, että miksi helkutissa en voisi ostaa omaa autoa ja asuntoa ja merkkivaatteita, jos haluan. Ne merkkivaatteet tosin jäivät, sillä minulla ei yksinkertaisesti koskaan ollut niihin varaa eikä kyllä haluakaan.

Olen alkanut epäillä myös jakoa humanisteihin ja luonnontieteilijöihin, vaikka olen täysverinen humanisti synnyltäni ja koulutusvalinnaltani. Minut erotti luonnontieteistä jo hyvin varhain Pikkukaupungin lukio, ja vain se.

Lukiossa nimittäin sanottiin, että luonnontieteitä ei voi lukea, ellei ole hyvä matematiikassa, ja minä en ollut. Samaten lääkärinä ei pärjää, ellei ole kiitettävä matemaattinen nero. Olen vakuuttunut siitä, että humanistishenkisistä ihmisistä tulisi hyviä ja humaaneja lääkäreitä, jotka näkisivät potilaassa ihmisen ja tuntisivat sairaan tai vanhan ihmisen tuskat omassakin sielussaan.

Olin siis matematiikanopettajani pahin painajainen, sain ehtoja ja nelkkuja niin että ropisi ja istuin kesät ehtolaiskursseilla päästäkseni luokaltani. Kuitenkin - olen nyt vanhemmiten kiinnostuttuani luonnosta oikeastaan enemmän kuin mistään muusta harmitellut, että olen tavallaan jo nuorena jättänyt koko luonnon muille, osaavammille, tämän ihmisten jaottelun ansiosta, ja olen vieraantunut luonnontieteistä. Huonous matematiikassa aiheutti sen, etten viitsinyt opiskella esimerkiksi biologiaa tarpeeksi hyvin, enkä tunne tarpeeksi kasvi- ja eläinmaailmaa. Katson televisiosta nykyään aina luonto-ohjelmat, ja ne päihittävät kaiken muun samanaikaisen ohjelmatarjonnan.

Minulla on siis luontainen kiinnostus luontoon, mutta en tiennyt sitä ennen kuin vanhemmiten. Nyt ei mikään anna samanlaisia flow-elämyksiä kuin luonnon pienten ihmeiden tarkkailu ja kuvaaminen metsissä ja niityillä, ja tämä uuden maailman löytäminen on oikeastaan suuri ihme minulle humanistille, joka ei osaa matematiikkaa. Kun katson metsässä objektiivin läpi käkeä, huomaan, että käy se humanistiltakin vallan hyvin.

(Maalaus Salvador Dali)