Toleranssista ja Judith Harrisista

Ohiolainen palomies on pidätetty toimestaan palokunnan soittokulkueesta hänen nyökättyään tuoreen presidentin suuntaan Barack Obaman viimeviikkoisen virkaanastujaisjuhlan aikana Washingtonissa (IS 29.1.). Soittokulkueen jäseniä oli kielletty millään tavoin elehtimästä kulkueen aikana. Rangaistuksena nyökkäyksestä ja hymystä on puolen vuoden viraltapano.

Mitä jos meilläkin olisi amerikkalainen nollatoleranssi, kun yhteisölle selvitettyjä pelisääntöjä rikotaan? Näin ollen kalapuikkopoika olisi nopeasti vastannut jo ensimmäisestä teostaan ihan itse (koulun ilmastointiputkeen paskominen), niin että toista (ilotulitteen räjäytys koulun sisätiloissa) ei olisi tullut, puhumattakaan kolmannesta (kalapuikot lattialla ja rähinä koulussa) tai neljännestä (aseella uhkaaminen ja koulun evakuointi eilen Vantaalla).

Viimeisessä tapauksessahan ase oli aidon Beretta-pistoolin näköinen ja kokoinen asesytkäri, jolla poika uhkasi oppilaita. Poliisin mukaan viiden metrin päästä ei voi erottaa, onko ase oikea.

Mutta - miten toteuttaa nollatoleranssia kolmetoistavuotiaan kalapuikkopojan kohdalla?

Jos ajatellaan vielä vaikkapa edellisessä pitkässä keskustelussa esille noussutta Judith Harrisin kasvatustieteellistä näkemystä siitä, että vanhemmat eivät millään tavoin vaikuta lapsen kehitykseen, vaan lapsesta kasvaa samanlainen, vaikka lapsi kasvatettaisiin kodin ulkopuolella, niin mitä on tehtävissä? Jos lapsi ottaa vaikutteita vain vertaisilta, jotka kasvattavat häntä, niin kuin Harris sanoo, niin mitä hyötyä on mistään kasvatuksesta?

Jos se menee niin, että vertainen kasvattaa vertaista, eli lapsi lasta, niin eikö vertaisilla ole myös vastuu, itsellään? Näin ollen vanhemmat ovat todellakin aina vapaita kaikesta vastuusta lastensa käytökseen, heillä ei voi olla osaa eikä arpaa lasten ahdistukseen eikä pahaan oloon, sillä jos he eivät vaikuta lapseen hyvässä, eivät toki pahassakaan. Herää vain kysymys: mistä se lasten paha olo sitten oikein tulee, jos kotiolot eivät vaikuta lapseen?

Tulisiko siis antaa tilaa kalapuikkopojalle, ymmärtää ilmastointiputkeen paskominen ja rakettien räjäyttely - eiväthän ne nyt ketään vahingoittaneet, ja olisiko tullut vaan antaa se neljäs kalapuikko, vaikka muut eivät saaneet - kalapuikkopojalla nyt vain oli jostain syystä tarve joko syödä enemmän tai tahtoa muita enemmän - so what, anti mennä, jos loppuvat kesken, niin sitten sanotaan "ei oo" muille. Ja olisiko oppilaitten ja opettajien pitänyt mennä tarkistamaan kalapuikkopojan aseen oikeellisuus läheltä eikä kutsua poliisia, sillä eihän nyt kukaan koulussa ketään ammu?

Palatakseni vielä videoleikkeen ohiolaiseen palomieheen - minusta hänen tapauksensa johti juuri siihen, mihin näen Judith Harrisin kasvatusnäkemyksen johtavan: yksilön vastuun korostamiseen ja yksilölliseen seurausten kantamiseen, sillä kukaan muuhan ei voi olla tämän uuden kasvatuskäsityksen mukaan vastuussa ihmisen teoista kuin tekijä itse, ei vanhemmat, ei yhteiskunta. Tämähän on selkeää! Paitsi että oma ajatusmaailmani on aivan sekaisin Harrisin näkemysten edessä.