Napakymppi

28.9. Hajanainen sadealue leviää Suomeen lännestä. Miten sopivaa. Pidän siitä, kun vuodenajat ovat luonteensa mukaisia. Liian pitkä ja lämmin aurinkojakso syksyllä on kiusallista, ruska viivästyy ja talvi tulee sitten yhtäkkiä, lumi sataa värikkäisiin lehtiin ja tappaa syksyn, jota ei ollutkaan. Saa sataa ja saa olla hämärää, se kuuluu asiaan. Saa olla sumuista tuhnua. Saa tuulla ja lentää lehtiä. Saa vetää harmaan savimaan viilloille latojen edestä. Onpa sitten maa lumen tulla.

Muistakaa muuten seistä! Istuminen vaarantaa terveytenne! Sisäelimenne painuvat toisiaan vasten, aineenvaihduntanne luonnollinen kierto estyy, käytte kuin liian täyteen ladattu blogi, nytkimällä. Näin sanottiin uutisissa, siis että istuminen on vaarallista. Minä lähdin sen kunniaksi istumaan kannon nokkaan, istuihan Simon Styliittakin 37 vuotta pylväänsä päällä. Kannon nokassa istuessani katselin maisemaa ja olin vaan ja kävin varmaan nytkimällä.

Mietin, olenko kenties omituinen, kun en suuntaa askeliani ihmisten ilmoille markkinapaikoille, muzakin ääreen marketteihin tai vaikka asuntoyhtiön naisten luo kahville kälättämään. Ei, vaan menen yksin metsään, siis metsään, ankeana syyspäivänä. Joskus mietin, kulkiessani yksinäisen jousiammuntaradan laitoja vaikka nyt pihlajissa notkuvia rastaita kuvaamassa, että outo minä olen, ei naisen kuulu metsissä yksinään laukata, se on ikiaikaisen miehen rooli. Minut voisi yksinäinen mielenvikainen vaikka naulita jousipyssyllä suoraan maalitauluun kenenkään huomaamatta. Napakymppi.

Naisen kuuluisi kai etsiytyä piireihin, harrastaa hyväntekeväisyyttä ja kotinsa puunaamista. Irtoaisi varmaan niitä näitä, jos ryhtyisin jynssäämään kotiani hammasharjalla. Sekö olisi naisellista ja tarpeellista? Voi olla, että vetäytyminen yhteisestä hyvästä on lapsuudentuntojen seurausta. Minun piti kiivetä piiloon talon katolle tai omenapuuhun lukemaan, kun en jaksanut katsoa humalaista isää. Halusin olla rauhassa. Haluan edelleen.

Kuvasin sitten siinä kannonnokassa - väliin kaatuneen puun rungolla - mustaa metsälampea, joka hehkui väreissä ja muodoissa, joita taiteilijakin kadehtisi. On hauskempaa löytää osumia luonnosta kuin sieviä kippoja kaupasta tai kuunnella, mitä naapurin pienipäinen nainen kälättää satakuntalaismurteella. Toisaalta on sekin hauskaa, mieluusti kuuntelen häntä, mutta seisten ja pieninä paloina. On minulle yksi Maija luvannut näyttää karhunkin kuvia, veljen ottamia. Jännittyneenä odotan, koska minua viedään kylään.

29.9. Einesbaarissa ovat nyt vuorossa lokakuun kirjakeskustelut. Valmiina on alustus Jari Tervon Laylasta. Tulossa pikapuoliin ovat myös Uuno Kailaan Runoja-teoksen ja Sofi Oksasen Liian lyhyt hame -laululyriikkakirjan esittelyt. Kaikilla alustuksilla on eri kirjoittajat, jotka ilmenevät paikan päällä. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

(Valokuva Iines, Metsälampi-sarja, jota on lisää täällä.)

Maailma on hyvin epäilyttävä paikka

18.9. Tämän sunnuntain olen pessyt pattereita, patterin ja seinän välejä, patterin alapuolia ja lopulta seiniä, sillä puhdistettu alue on aina valkoisempi kuin puhdistamaton. Näin tulin pesseeksi myös ovet. Ja lieden. Ja liesituulettimen.

Kun kuuraaja kohottaa katseensa, hän näkee puhtaan ja likaisen rajan ja se raja on aina jossain, ei lopu koskaan, se jatkuu talon ulkopuolellekin. Keittiön ikkunan alapuolinen pelti on täynnä kasvinöhtää. Betonilaattojen raoista kasvaa rikkaruohoja, laatat ovat vinossa. Metsässäkin huomaa, että syys ei tule kauniisti, vaan rumasti, ei ole punaisia lehtiä, vaikka Olavi Virta laulaa kaihoisasti. Lehdet eivät hehku kullankeltaisinakaan, vaan ruskeina, ruostepilkkuisina, mädänneinä ja revinneinä, täynnä luonnon kuraa. Päivän Havainto: Maailmassa on enemmän likaa kuin puhdasta. Maailma on hyvin epäilyttävä paikka.

19.9. Aamulla heräsin puoli seitsemältä, ja lvi-miesten auto ajoi seitsemältä pihaan. Aloittivat patteriremontin toisesta päästä, tulivat minulle vasta keskipäivällä. Oli joutilasta aikaa istua koneella, kun ei muutakaan voinut tehdä. Miehiä juoksi rappuja ylös ja alas, ja kymmenestä patterista kiskottiin vanhoja termostaatteja pois ja pantiin punainen välitulppa tilalle, huomista odottamaan.

Kaksi ikävää anonyymia pommitti blogikeskustelua kurjilla kommenteillaan, joita ryhdyin poistamaan, sillä kommentteja kertyi kymmenittäin, kaikki kalvavia, yleistä ilmapiiriä ja minua painavia. Kävinkin viemässä muutaman poistetun kommentin kaikkien tunnistaman "anonyymin" omaan blogiin. Minulla oli hikiset patterimiehet selkäni takana ja kurjailijat silmäini edessä, malja täyttyi humahtaen ja kerroin antavani asian poliisille, jos kalvu ei lopu. Tämä on sentään ainoa ilmaisuvälineeni, ellen halua täyttää elämääni kolmisanaisilla lauseentyngillä ja alituisella nyökkäilyllä ja muikealla hymyllä.

20.9. Anonyymi tuli kertomaan poistaneensa "uhkailuni" ja ryhtyvänsä tarvittaviin toimenpiteisiin, jos vielä uhkailen. Mielenkiintoista. Mitähän uhkaa siinä jäynäntekijälle on, jos minä uhkaan poliisilla? Kerroin hänelle toimivani niin kauan kuin jäynä jatkuu. En ole mikään vikisevä uhri, joka pelkää joitain pussipäisiä puskakyykkiä.

Lvi-miehet tulivat taas aamusella. Nyt ilmataan taloyhtiön patterit ja pannaan valkoiset termostaattinupit paikoilleen. Säädetään ja tarkistetaan. Istun kuin tarjottimella, ovet ovat auki ulos, ja kylmänkosteaa ilmaa virtaa sisään. En tiedä, mitä tekisin ja minne menisin, kun vessassakaan ei voi käydä, sillä siellä on kaksikin patteria, tai toinen on saunassa. Koko ajan joku on tulossa tai menossa rapuissa. Kun rupesin puhumaan yhden kanssa pitääkseni vähän seuraa, hän ei vastannutkaan, koska kuunteli tulevaa puhelua, jota en huomannut. No, minä jatkan naputtelua ja kahvin juontia. Kahviakaan ei voi tarjota, koska miehiä on ainakin viisi tai kuusi ja heillä on selvästi kiire tehdä työnsä. Muut asukkaat saisivat lisäksi odottaa asunnoissaan, jos minä itsekkäästi leikkisin hyvää ja kahvittelisin työmiehiä, joilla on sopimussuhteiset kahvitauot tietyssä kahvilassa.

21.9. Illalla paleli. Juuri remontoidut patterit olivat jääkylmät, vaikka väänsin ne ääriasentoon. Menin siitä sitten vuoteeseen Body Pillow'n ja paksun peiton uumeniin, kun ei tarjennut edes istua televisiota katsomassa. Nukahdin heti. Nyt on taas kylmä, villatakki päällä tässsä istutaan. Olikohan termostaattien vaihdon tarkoitus säästötoimenpide: kun ei asuntoihin mene lämpöä, lämmityslaskut pienenevät?

(Valokuva Iines)

Yhä korkeammalle nousevat linnut

15.9. Joskus sitä luuli, että luontoon voi luottaa, luonto on peruskallio ja luonto on syli. Vaikka kaikki järisisi ympäriltä, meidän on kuitenkin linnut ja kaikki se puitten vihreys. Ei se niin menekään.

Yhä korkeammalle nousevat linnut, yhä etäämmälle työntyvät töyhtötiaiset, punatulkut ja tilhet. Tulevat myrskypyrähdyksenä ja joukkovoimalla asvalttiviidakkoon, kun ihmiset pitävät tuulta sisällä laitteiden hehkussa. Vierailevat valokuvan verran eksoottisessa herkkupensaassa ja poistuvat aronianmarja nokassa.

Ja maa sitten. Yhä lähemmäs työntyy asvaltti, joka nousee nopeammin kuin maa merestä. Savipelto on yhtäkkiä täynnä rivitaloja, joiden etupiha on asvaltoitu ja pikkuinen takapiha kadulle päin. Jokaisella takapihalla on tyhjä tuoli. Joskus on kaasugrilli ja kesäkukka valkoisessa muoviastiassa roikkumassa matalasta väliaidasta. Ihmisiä avoimilla postimerkkipihoilla ei koskaan näy.

Kun olin lapsi, äiti istui kesäheinä hampaissa, helmat reisissä vesirajassa, tervatun veneen vieressä. Siitä on nyt rantaan kaksi kivenheittoa, vesiraja on paennut ja tervattu vene lahonnut merituuliin, palanut räiskyen saunanpesässä. Luin muinaishistorian kirjasta, että äiti oikeastaan istui Litorinameressä, jos tarkasti määritellään, kylän yhteisellä vesijätöllä, jota jättömaa aina on, ellei sitä lunasta itselleen. Minä lunastin ja kutsuin mittamiehet Turusta täyttämään tarpeelliset asiakirjat. Tahdoin palan Litorinamerta, jottei kukaan täytä sitä asvaltilla. Litorinameressä polski toissakesänä villiminkkipoikue. Ruovikko on täynnä kerttusia.

16.9. Paljon on taas keskusteltu eri puolilla siitä, pitäisikö anonyymi nettikirjoittelu kieltää kokonaan, julistaa pannaan. Oikealla nimellä kirjoittamisen vaateet ovat yltyneet. Ihmisen tulee seistä sanojensa takana. Nimi takaa rehellisyyden ja vie turhat kujeilut.

Hassua. Kyllä minä Iineksenä seison sanojeni takana, vieläpä tanakammin kuin ikinä real life -elämässäni. Jos kirjoittaisin blogia ristimänimelläni, en olisi juljennut kirjoittaa hairahtumisestani nettirakkauteen, alkoholisti-isästäni, siskorukastani, yksinäisyyden- ja kelpaamattomuudentunnoistani. En olisi juljennut puolustaa Susan Kuros-Ruususta enkä Tanja Karpelaa enkä varmaan Esko Kiesiäkään, sillä heitä oli vähän tyhmä puolustaa, kukaan muu ei tehnyt niin. Olisin voinut jopa katsoa ensin, mitä mieltä Kemppinen on - hän puhuu kyllä mutkan takaa ajankohtaisista pikkujutuistakin - ja olisin muodostanut vasta sitten kantani. Olisin käynyt kirjoittamassa kommentin ja odottanut vastakommenttia ad I.I. tai ehkä ad omniakin olisi riittänyt. Olisin esittänyt sitä positiivista ja ystävällistä kuvaa itsestäni, jota elämäni ajan olen kai ylläni kantanut: kaikinpuolista pärjääjää, hyvää äitiä, hyvää työihmistä, ihan hyvänlaista naista, joka on valinnut itsenäisen elämän.

Uskon ehkä jopa mieluummin anonyymikirjoittajaa kuin nimellään bloggaavaa asiat tarkasti valikoivaa kirjoittajaa, koska nimellään kirjoittava luo valikoitua kuvaa itsestään. Nimellään kirjoittavat harvoin puhuvat sisimpiä tuntojaan. Syvästi henkilökohtainen anti on kuitenkin kiinnostavinta, sitä mikä ainakin minut eniten sytyttää. Yksityinen on yleistä ja siten se voi olla jopa objektiivisempaa kuin valmiiksi yleistetty ja analysoitu totuus.

En tahdo silti suomia nimellä kirjoittamista, jokainen tehköön katsantonsa mukaan. Se kuitenkin kummastuttaa, että nimellä kirjoittamista mainitaan rehelliseksi, anonyymia salailevaksi ja epärehelliseksi. Asia on käytännössä siis yhtä hyvin päinvastoin. Nimellä kirjoittaminen vertautuu sitä paitsi facebookmaiseen itsensä julkituomiseen. Annetaan kuvaa, luodaan imagoa, rakennetaan itsestä brändiä. Anonyymilla on vain sana.

(Maalaus Ferdinand von Wright)