Yhä korkeammalle nousevat linnut

15.9. Joskus sitä luuli, että luontoon voi luottaa, luonto on peruskallio ja luonto on syli. Vaikka kaikki järisisi ympäriltä, meidän on kuitenkin linnut ja kaikki se puitten vihreys. Ei se niin menekään.

Yhä korkeammalle nousevat linnut, yhä etäämmälle työntyvät töyhtötiaiset, punatulkut ja tilhet. Tulevat myrskypyrähdyksenä ja joukkovoimalla asvalttiviidakkoon, kun ihmiset pitävät tuulta sisällä laitteiden hehkussa. Vierailevat valokuvan verran eksoottisessa herkkupensaassa ja poistuvat aronianmarja nokassa.

Ja maa sitten. Yhä lähemmäs työntyy asvaltti, joka nousee nopeammin kuin maa merestä. Savipelto on yhtäkkiä täynnä rivitaloja, joiden etupiha on asvaltoitu ja pikkuinen takapiha kadulle päin. Jokaisella takapihalla on tyhjä tuoli. Joskus on kaasugrilli ja kesäkukka valkoisessa muoviastiassa roikkumassa matalasta väliaidasta. Ihmisiä avoimilla postimerkkipihoilla ei koskaan näy.

Kun olin lapsi, äiti istui kesäheinä hampaissa, helmat reisissä vesirajassa, tervatun veneen vieressä. Siitä on nyt rantaan kaksi kivenheittoa, vesiraja on paennut ja tervattu vene lahonnut merituuliin, palanut räiskyen saunanpesässä. Luin muinaishistorian kirjasta, että äiti oikeastaan istui Litorinameressä, jos tarkasti määritellään, kylän yhteisellä vesijätöllä, jota jättömaa aina on, ellei sitä lunasta itselleen. Minä lunastin ja kutsuin mittamiehet Turusta täyttämään tarpeelliset asiakirjat. Tahdoin palan Litorinamerta, jottei kukaan täytä sitä asvaltilla. Litorinameressä polski toissakesänä villiminkkipoikue. Ruovikko on täynnä kerttusia.

16.9. Paljon on taas keskusteltu eri puolilla siitä, pitäisikö anonyymi nettikirjoittelu kieltää kokonaan, julistaa pannaan. Oikealla nimellä kirjoittamisen vaateet ovat yltyneet. Ihmisen tulee seistä sanojensa takana. Nimi takaa rehellisyyden ja vie turhat kujeilut.

Hassua. Kyllä minä Iineksenä seison sanojeni takana, vieläpä tanakammin kuin ikinä real life -elämässäni. Jos kirjoittaisin blogia ristimänimelläni, en olisi juljennut kirjoittaa hairahtumisestani nettirakkauteen, alkoholisti-isästäni, siskorukastani, yksinäisyyden- ja kelpaamattomuudentunnoistani. En olisi juljennut puolustaa Susan Kuros-Ruususta enkä Tanja Karpelaa enkä varmaan Esko Kiesiäkään, sillä heitä oli vähän tyhmä puolustaa, kukaan muu ei tehnyt niin. Olisin voinut jopa katsoa ensin, mitä mieltä Kemppinen on - hän puhuu kyllä mutkan takaa ajankohtaisista pikkujutuistakin - ja olisin muodostanut vasta sitten kantani. Olisin käynyt kirjoittamassa kommentin ja odottanut vastakommenttia ad I.I. tai ehkä ad omniakin olisi riittänyt. Olisin esittänyt sitä positiivista ja ystävällistä kuvaa itsestäni, jota elämäni ajan olen kai ylläni kantanut: kaikinpuolista pärjääjää, hyvää äitiä, hyvää työihmistä, ihan hyvänlaista naista, joka on valinnut itsenäisen elämän.

Uskon ehkä jopa mieluummin anonyymikirjoittajaa kuin nimellään bloggaavaa asiat tarkasti valikoivaa kirjoittajaa, koska nimellään kirjoittava luo valikoitua kuvaa itsestään. Nimellään kirjoittavat harvoin puhuvat sisimpiä tuntojaan. Syvästi henkilökohtainen anti on kuitenkin kiinnostavinta, sitä mikä ainakin minut eniten sytyttää. Yksityinen on yleistä ja siten se voi olla jopa objektiivisempaa kuin valmiiksi yleistetty ja analysoitu totuus.

En tahdo silti suomia nimellä kirjoittamista, jokainen tehköön katsantonsa mukaan. Se kuitenkin kummastuttaa, että nimellä kirjoittamista mainitaan rehelliseksi, anonyymia salailevaksi ja epärehelliseksi. Asia on käytännössä siis yhtä hyvin päinvastoin. Nimellä kirjoittaminen vertautuu sitä paitsi facebookmaiseen itsensä julkituomiseen. Annetaan kuvaa, luodaan imagoa, rakennetaan itsestä brändiä. Anonyymilla on vain sana.

(Maalaus Ferdinand von Wright)