10.9. Lehdessä oli hauska uutinen. Eräästä viktoriaanisesta talosta Englannissa paljastui lattian korjaustöiden yhteydessä mystinen syvä kaivo perheen olohuoneen lattian alta. Kaivo nakoi miestä ja hän tahtoi selvittää, mikä tuo ikivanha kuilu oikein oli. Vaimopas ei antanut lupaa lattian purkuun ja kaivomysteerin selvittämiseen, joten mies sai haudata sisäisen arkeologinsa ja tyytyä lattian peittämiseen.
Se mikä minua tässä ihmetyttää, on vaimon nuivuus ja mielikuvituksettomuus. Miten voi olla kiinnostumatta salaperäisestä ikivanhasta kuilusta talonsa perustassa? Miten voi olla, että joku ei ole utelias tietämään kaivon historiaa ja merkitystä? Ties mikä salakäytävä johonkin maanalaiseen huoneeseen siitä johtaisi? Tai mikä aarrearkku kuilun seinämästä tai pohjakivien alta paljastuisi? Miten voi joku sievä ja siisti lattia olla naisesta kiinnostavampi kuin salainen kaivanto lattian alla?
Vaimo siis pakotti miehensä odottamaan kaksikymmentä vuotta, ennen kuin antoi miehelle luvan kaivaa historiallista löytöään. Mies on nyt eläkkeellä ja on kaivanut viisi metriä kaivoa esiin. Tähän mennessä on löytynyt vain vanha miekka, mutta mies sanoo:- Rakastan tätä kaivoa ja se kiehtoo minua. Vaimo puolestaan näkee silmissään punnan kuvia ja pelkää kaivon vaikeuttavan asunnon myyntiä. Voi pyhä isä tuota naista! Tuommoiset kuivakit sitten vievät kiinnostavimmat miehet!
11.9. Tyttären koulussa oli sattunut perjantaina järkyttävä tapahtuma, paikalle oli kutsuttu ambulanssi ja poliisi. Muuatta opettajaa oli potkaistu vatsaan, kun hän oli mennyt erottamaan tappelijoita, kevyellä kädellä ihan vaan koskettanut. Nainen vietiin sairaalaan, jossa huonoa suomea puhuva lääkäri oli sanonut hänelle hyvin pintapuolisen vilkaisun jälkeen, että ei teitä mikään vaivaa, menkää takaisin kouluun, teillä on kaksi tuntia vielä opetusaikaa! Illalla nainen alkoi vuotaa verta vessanpönttöön ja nyt todettiin, että vatsakalvo oli puhjennut pojan potkusta. Nainen joutui pitkälle sairauslomalle.
Suorastaan tragikoomista asiassa on se, että tämä oli jo toinen kerta. Toinen oppilas, toisessa koulussa, oli potkaissut tätä samaa opettajaa myös vatsaan, niin että vatsakalvo oli haljennut. Opettaja on ilmeisesti sitä tyyppiä, joka asettuisi ampumistapauksissakin oppilaiden eteen suojaksi ja kilveksi. Hän on reipas ja reilu opettaja, hyvä kurinpitäjä ja oppilaiden suosiossa. Silti nämä potkut. Eniten minua oikeastaan järkytti tässä tapauksessa lääkärin sanat pahoinpidellylle opettajalle: "Menkää takaisin kouluun, opetusaikaa on vielä kaksi tuntia." Aika mahtava virkavirhe, josta on nyt tehty valitus.
Muutoin syys etenee vääjäämättä. Valtavia kurkiauroja on nähty. Mökki pantu melkein valmiiksi talvea varten. Tilattu Metsänhoitoyhdistys kaatamaan kymmenkunta ikikuusta ja -koivua pihapiiristä, linjojen läheltä ja seinän vierestä. Halasin puut viikko sitten. Ne olivat pieniä, kun lapsi oli pieni. Niissä on ollut kiinni monta eri riippumattoa, pyykkinarua, ja nytkin korjasin pois oksanjämään unohtuneen mattopiiskan. Moni on ne nähnyt, elänyt niiden lehdillä, katsonut latvuksia, joiden läpi aurinko on sihtautunut, viime vuosina yhä työläämmin. Ikävä tulee, puut ovat ystäviä.
(A. Aimo, Murtunut elämä. Huom. kuuntelun jälkeen avautuu linkki mm. Metro-tyttöjen versioon samasta venäläisestä laulusta.)
Lehdissä annetaan nyt kovasti ohjeita siitä, miten meidän yksityisten kansalaisten tulee välittää muista ja puuttua asioihin. Kissan villat! Pikku Eerikan tapauksessa yksityiset kansalaiset, opettajat ja äiti olivat hereillä, kun lastensuojelun virkakoneisto uinui Ruususen unta tai valveilla eteni vain väärien signaalien - positiivisten merkkien varassa.
Miten saataisiin sosiaalikoneisto heräämään ja näkemään asiat oikein? Kas siinäpä pulma. Lastensuojelu on valjastettu etenemään kivojen myönteisten merkkien varassa ja yhdistämään pyhä perhe. Onnettomimmistakin tapauksista haetaan hyvä puoli - lapsen isoisä on turvajohtaja - ja päätellään, että asiat ovat hyvin, lapsi raapii itse hiukset päästään ja hakkaa mustelmat kehoonsa. Uskotaan vakuuttavaa vanhempaa, ja jos vanhemmalla on jokin vika kuten päihteiden käyttö, häntä ei missään tapauksessa uskota. Ei osata psykologian alkeitakaan.
Lastensuojelu onkin narsistien unelmakenttä. Alikoulutettu halpatyövoimaan lukeutuva naisvoittoinen henkilökunta saadaan helposti uskomaan vahvempaa osapuolta, joka usein on uskottavasti käyttätytyvä manipuloiva narsistimies tai väliin mitä miellyttävin psykopaattinainenkin, niin kuin nyt pikku Eerikan äitipuolihirviö. Monikohan sosiaalityöntekijä näkee naamion taakse, kun naamiona on terve mieli?
Tämänpäiväisessä lehdessä (HS) luki, että sosiaalitoimi on miehitetty korkeakoulututkinnon suorittaneiden pätevien henkilöiden sijaan vähän koulutetulla epäpätevällä työvoimalla. Itse pystyn hyvin kuvittelemaan, ettei tällaisella työvoimalla ole tietoa mielen häiriöistä, etenkään narsismista tai muista tuhoa aiheuttavista luonnehäiriöistä. Asioita hoitava on juuri se alikoulutettu työvoima, joka näkee vain pintakäyttäytymisen ja on manipuloijien vietävissä. Hän tuntee vain päihteiden käytön tai rikollisuuden halveksittavina ominaisuuksina. Juuri tämä seikkahan koitui pienen Eerikan kohtaloksi. Tietämättömyys, luutunut ennakkoluulo, ettei päihteidenkäyttäjävanhempi voi koskaan olla oikeassa. Miellyttävästi käyttäytyvä vain, etenkin jos hänellä on sukulainen johtajana.
Ihmeellisintä asiassa on se, että tässä olivat nyt kaikki muut hereillä paitsi virkakoneisto. Naapurit, opettajat, äiti tekivät lukuisia ilmoituksia lastensuojeluun ja myös poliisille, todisteet olivat esillä. On siis aika turha koputella yksityisiä kansalaisia ja kouluja heräämään, kun ne olivat ainoat, jotka tekivät kaikkensa. Jos ilmoitukset tyssäsivät virkaportaaseen, sille ei yksityinen kansalainen mitään voi. Jää vain odottamaan, että koko porras vaihdetaan vakavan ja kohtalokkaan virkavirheen vuoksi. Lieventäviä asianhaaroja ei ole.
Mikään luettu ei ole kiihdyttänyt minua päiväkausiin. Tämä blogiteksti sai vereni virtaamaan kuohkeammin.
"Aikamme proosa keskittyy lukuelämysten tuottamiseen. Se muuttaa todellisuuden vaarattomaksi tusinaestetiikaksi. Se nihiloi kielen, tekee siitä pelkän tarinankertomisvälineen."
Antiaikalainen siinä arvioi Juha Seppälän Mr. Smithiä, uutuusromaania. Hän jatkaa.
"Juha Seppälän uutuusteos Mr. Smith ei ole onneksi kotoisin samalta liukuhihnalta kuin proosakirjallisuutemme valtavirta. Mr. Smith on tärkeä teos, eikä takuulla nouse Mitä Suomi lukee -listan kärkeen tai voita kirjabloggareiden Finlandia-äänestystä.
Mr. Smith ei ole jännittävä eikä siinä ole ”toimivia” henkilöhahmoja. Se ei käyttäydy niin kuin nykyromaanin odotetaan käyttäytyvän, koska Seppälä muistaa, että romaani on sika, joka syö mitä tahansa.
Ja ennen kaikkea: romaani voi myös käyttäytyä sikamaisesti, evätä lukijalta harmittoman pikkuporvarillisen lukuelämyksen."
Minusta Antiaikalaisessa sorrutaan nyt puusilmäiseen ylimielisyyteen eikä välttämättä haluta ymmärtää, mistä kirjallisuudessa ja ylipäänsä sanateoksissa on kyse. Jää kummastelemaan, mistä tulee ajatus, että kirjan kielen tulee olla, kieli voi olla, saa olla, on - miten haluatte - sika joka syö lukijansa. Ja mistä alkaen elämys on ollut pikkuporvarillista? Ja vielä, millaista on harmiton elämys? Ja vieläkin, lieneekö ilmaisun heittäjällä todellista tietoa kirjojen lukijakunnan sosiaalipoliittisista jakaumista?
Ei ole kirjan kirjaa ilman lukijaa. Jos kukaan - tai nykymaailmassa: tarpeeksi moni - ei ota kirjasta koppia, se on ajan virrassa ajelehtiva irtokappale, kokoelma ortografisia merkkejä, joilla ei ole syntaksia. Kirjan tarkoitus ei voi olla sama kuin kuvan, jota katsotaan muotojen ja värien muodostelmana. Kirjan ja kuvan käytön funktiot voivat koskettaa toisiaan, mutta ne eivät ole samat.
Mitä merkitystä on kielellä tai tekstillä, joka on itseriittoisen ylensyönyt ja kääntyy pois lukijasta, röhnöttämään kyljellään ja piereskelemään tuulen alle? Maailma on näyttänyt ihmispololle jo niin monta kertaa persettä, ihminen on niin hätkäytetty, ettei hän välttämättä kaipaa sähköiskuja ja kuvan repimistä palasiksi. Kun oma mieli on säpäleinä, kaipaa ennemmin palapelin uudelleenkoostamista, puuttuvien palasten paikalleen asettamista.
(Piirros Gustave Dore)
