Yhdet vielä

Tässä iloksenne vielä pari kuvaa Andrea Kowchilta, kunnes päästän irti hänestä ja siirryn varmaan jouluisiin tai ajankohtaisiin politiikan maailman aihepiirin kuvastoihin. 

Näitä kuvia yhdistää tietenkin palava materiaali, yläkuvassa tulkintani mukaan ladon katto, alakuvassa tulevan talven heinäsatoa ja kaikkein alimmassa palaa koko roska. Toinen yhdistävä piirre on naisen tyyni ilme, joka panee epäilemään, että hän on tuikannut materiaalit tuleen. Ehkä hän on saanut leipomisesta ja emännyydestä kyllikseen tai sitten hän on pyromaani. Tai sitten hän haluaa vain vipinää kehiin, muutosta.

Aina näissä kuvissa on pötyä pöydässä, kaikki on itsetehtyä tai itse tuotettua ja viimeisen päälle. Pöydässä on tuoretta kahvia, vastaleivottuja pullia, sämpylöitä, pannukakkuja, kovaksi keitettyjä kananmunia, luumupuun satoa. 

Kenelläkään Kowchin naisella ei ole yhdessäkään kuvassa lapsia, vaikka heillä on upeita miehiä, kauniskasvoisia lihaskimppuja, kuin filmitähtiä. Ylemmän kuvan miehenkin voisi kuvitella saavan aikaiseksi liudan lapsosia emännän iloksi. Ovatko Kowchin miehet siis uroudestaan huolimatta tuhkamunia, vai missä vika piilee? Nainen saa tyytyä lemmikkikoiriin, aikamoisiin hurttiin, jotka juoksevat kuvissa naisen rinnalla. Ja lasten silittelyn sijaan nainen leipoo, leipoo, leipoo.

Niin tai näin, mitäpä asia meille kuuluu. Vaan kiinnostava tämä maagisen realistin kuvamaailma on. Siitä voisi vaikka kirjoittaa väitöskirjan. Jos olisin vielä nuori, taideopiskelija, voisin hyvin valita tämän taiteilijan tutkimuskohteekseni enkä perinteisiä klassikkoja, joista toki myös kovastikin pidän. Mutta tällainen todellisuuteen pohjaava magiikka on kiehtovaa. Mehiläiset hiuksissa, yökköset rinnuksilla, mustat linnut taivaalla ja palavat heinäkasat. 

Enempää en siis kiusaa teitä saman taiteilijan kuvilla, ainakaan vähään aikaan. Nyt on marraskuu, vuoden pimein aika, ja se saa käpertymään näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Olen joka vuosi todennut tähän samaan aikaan, että marraskuussa tunnen maapallon painon harteillani, tuntuu kuin taivas pusertuisi lähemmäs maata ja sen ja maankuoren väliin jäisi vain kapea valonviiru. On siinä ja siinä, ettei pimeys romahda ihmispolon päälle ja muserra häntä littanaksi. 

Onneksi on joulu, valon juhla. Ja siitähän alkaa taas päivien valaistuminen, minuutti minuutilta. Ihan tämän vuoksi ostan joka vuodeksi Otavan painaman Suomen kansan kalenterin, sen keltakantisen. Siitä näkee päivittäiset auringonnousu- ja laskuajat. Konkretiaa, joka vahvistaa uskoa. Suosittelen lämpimästi tätä Herran Jeesuksen Kristuksen Armollisen Syntymän jälkeistä kalenteria Oulun ja Utsjoen horisontin mukaan kaikille. Myös lapsille se on oiva tietopaketti sen kännyssä olevan tylsän kalenterin sijasta. 

Avartakaa tekin, rakkaat kanssakulkijat, maailmankuvaanne kotimaisen kalenterin suuntaan. Etenkin jos teitä kiinnostavat myös planeettain liikkeet kussakin kuussa. Näytä minulle kalenterisi, niin minä kerron sinulle, millainen olet. Vai mitä?

(Maalaukset Andrea Kowch)

Kenen vierellä Jeesus kulkisi?

 

Edellisen jutun yhdessä keskustelunhaarassa sivutaan kevyesti kysymystä, kenen kanssa nykymaailmassa Jeesus mieluiten kulkisi,  kenen vierellä, häntä nostaen. Tätä siis pohditaan siitä välittämättä, oliko Jeesus historiallinen vai myyttinen hahmo Raamatussa. Vai oliko olematta ollenkaan.

Yksi sanoi, että kyllä hän kulkisi Teuvo Hakkaraisen vierellä ennemmin kuin Sanna Marinin, koska Sannalla on jo tukijansa, Teuvolla ei ketään, Teuvoa halveksivat kaikki paitsi persut, jotka ovat muutenkin jo alapuolella arvostelun, niin että heitä ei lasketa. Minusta perustelu on jokseenkin relevantti. 

Toinen sanoi, että kyllä Jeesus mieluummin kulkisi Nylundin Eeron kanssa, koska näin  hän saisi älyllistä seuraa. Näinkin on. Vaan kyse ei ollut siitä, että Jeesus viihtyy ja saa itselleen jotain, sillä eikö Jeesuksen maanpäällinen tehtävä ollutkin auttaa ja tukea hädässä olevia, mieluiten suurimmassa hädässä? 

Tällainen kevytpohdiskelu johtaa nyt suurempiin sfääreihin. Kuka oikeasti on tänä päivänä tässä maailmassa  kaikkein suurimmassa hädässä, kuka on halveksittu ja vailla ymmärtäjiä? Kenen vierellä teidän mielestänne Jeesuksen pitäisi kulkea, ketä nostaa alhosta ylös?

Minä vastaan teille, että  Teuvo Hakkaraisen ja Päivi Räsäsen. Sillä eikö Jeesus sanonut Vuorisaarnassaan niin, että autuaita ovat hengessään köyhät (Teuvo) ja autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan (Päivi). Paljon muutakin hän sanoi, mutta uskon siis vakaasti, että näiden rinnalla Jeesus kulkisi mieluummin kuin virallisten hädänalaisten autettujen, joista monelle juoksee puuron lisäksi tukieuroja ja runsaasti sympatiaa somekuvissa. 

Uskon, että Jeesus kulkisi mieluusti myös al-Holin lasten rinnalla, sillä he ovat suuressa vaarassa äitiensä pöhköyden vuoksi. Äitien rinnalla hän ei välttämättä kulkisi, koska äidit eivät ajatelleet lapsia kuskatessaan heitä isisläisten vaikutuspiiriin.

Tämmöistä hurskastelua siis tänään. Kommenttien valvonta on vielä toistaiseksi päällänsä. "Kyberhyökkäys" tai jotain hiekkalaatikon hajottamis- ja kohentamisyritystä. - Kärpänenkö siellä kutittaa, sanoi Hietanen luodinrapinaa.

(Maalaus Andrea Kowch)

Hieman defenestraatiosta

 

Vuoden 1618 Prahan defenestraatio, Václav Brožík

Edellinen  keskusteluhan alkoi lupaavasti Pyhästä Martinuksesta  ja päätyi tapansa mukaan vielä lupaavammin kauas alkulähteiltä, defenestraatioon ja kirjailija Bohumil Hrabaliin, tuohon ikkunasta ulkoutuneeseen historian hahmoon. Sanotaan, että mainittu  tšekki ruokki puluja ja putosi tässä touhussa, mutta sanotaan myös, että hänellä saattoi olla lievää taipumusta ulkoutua itsenäisesti, joten mene tiedä. 

Defrenestroituneita eli ikkunasta ulos heitettyjä merkkihenkilöitä on erikoisen paljon nyky-Venäjällä, kuten tiedämme. Aivan viimeksi defernestroitui Lukoil-pomo Ravil Maganov. Historiassa heitä on pilvin pimein varhaisista ajoista alkaen. Alla olevassa kuvassa lentää Raamatussa mainittu Israelin kuninkaan kavala puoliso  Izebel kohti ikuisuutta. 

Prahassahan, tuossa taiteilijoiden suosimassa kaupungissa, deferenestraatioita on ollut aalloittain, ensimmäinen aalto 1400-luvulla, toinen aalto 1600-luvulla ja kolmanneksi aalloksi on kutsuttu ulkoministeri Jan Masarykin kuolemaa vuonna 1948. Virallisen tutkimuksen mukaanhan nämä tapaukset ovat yleensä itsemurhia, huolimatta siitä, että onnettomalla on ollut päällään ruma pyjama.

Julma on ihmisen historia. Vaan onneksi elämme Suomessa, jossa koko sana on turha ja saa kielen solmuun ja jossa tällaisia hirmutekoja ei historia taida tuntea ainuttakaan. Suomalainen murhaa reilusti maan pinnalla, kirveellä ja astalolla, nykyään nyrkeillä tai puukolla, kun monella ihmisellä ei enää kirvestä huushollissa löydy. Puukkoa on muutenkin kevyempi kantaa kuin raskaita astaloja. 

Suomessa ei muuten juurikaan murhata, vaan tapetaan, pikaistuksissa ja kännipäissä. Suomalainen poliisi on myös maailman huippua. Lähes kaikki tapot ja murhat pystytään selvittämään, tilastojen mukaan yli 90 prosenttia.

Murhaajista itselleni kauhistuttavin on Aino Nykopp, tuo sympaattiseksi tekeytynyt lähihoitaja, joka ilmeettömin silmin esiintyi oikeudessa muka viattomana murhattuaan hoitamiaan vanhuksia myrkyllä. Pahin sarjamurhaaja Suomen historiassa lienee kuitenkin 1800-luvulla elänyt Juhani Aataminpoika, Kerpeikkari, joka murhasi mm. äitinsä ja siskonsa sekä vieraita ihmisiä, sattumanvaraisesti, kirveellä, paljain käsin ja kepillä. 

Lopuksi, tämän murhakattauksen jälkeen totean, että kyllä minä katson televisiosta mieluummin jännittävän murhatarinan kuin romanttisen hömppäelokuvan. Ruotsalaiset osaavat tehdä melko hyviä tv-dekkarisarjoja, kuten Beck ja Wallander. Suomessa ei taideta osata, vai mitä? Katsotteko te koskaan jännitystä, tai luetteko?