Talvipäiväkirja 4. - 5. sivu: Vallankumouksen tärkeydestä

3.12. Ilahduttavin lehtiuutinen tänään oli se, kun kobra puri norjalaismiehen kuoliaaksi Pattayalla, Thaimaassa. Taisi olla kyseessä seksituristi, vaikka en siksi riemuitse tapahtumasta. Riemuitsen siksi, että kobra oli lemmikki, jota pidettiin huoneistossa, kohdeltiin ihmisen alamaisena. Toivoisin oikeastaan, että kaikki luonnossa vielä toimeentulevat lemmikkikäärmeet ja lemmikkisiilit ja lemmikkikanit ja lemmikkikilpikonnat purisivat omistajansa kuoliaaksi. Tulisi eläinten vallankumous.

Toinen kiinnostava uutinen oli se, kun raivopäiset asiakkaat kävivät toistensa kimppuun Tampereen Ikeassa, jossa myytiin lampaantaljoja 9,90 eurolla. Olivat repineet toisiaan tukasta ja huoritelleet. Kyllä sotatila nähtävästi kannattaa, jos jotain tahtoo. Veikkaan, että kiltit jäivät ilman taljaa, kun voittajat veivät kymmenenkin taljaa. Pianhan niistä turkin kätevä ompelee, tai panee lapsen rattaisiin ja pulkkaan lämmikkeeksi. Itsellänikin on tummanruskea lammasturkki, ja se on paukkupakkasilla ihanainen. Turkki on ostettu 10 markalla Pentti Virtaselta, aarteiden aitasta Uudestakaupungista, ja se on kaunis, ylhäältä kapea, alaspäin levenevä, puolisääreen. Muistan kun kävelin siinä sen jälkeen yksin, kun koirani Ruben oli kuollut neljä vuotta sitten. Kuljin jotenkin romantillisesti ja ajattelin, että minusta näkyy, että tuolla kauniissa turkissa kulkevalla yksinäisellä naisella on jokin tarina. Hänellä on varmaan surua.

4.12. Itsenäisyyspäivänä muistan aina äitiä ja hänen uhrauksiaan isänmaalle. Isääni en paljon muista tässä yhteydessä, vaikka hän oli aikamoinen patriootti, teki kunniaa, kun radiosta tuli Porilaisten marssi. Meillä ei puhuttu silloin, vaan odotettiin mykkinä, että torvet vaikenevat. Olihan se juhlallista ja pyhää.

Äiti menetti melkein tyttönä vielä kihlatun sulhasensa Kannaksella, häiden aattona, kun kuulutukset oli kolmasti luettu. Häneen jäi ikuinen suru ja kaiho, ja hän eli ilman ketään rakastettua, kunnes kohtasi sitten isäni, joka oli häntä 15 vuotta vanhempi. Minusta tuntui, etten koskaan pystynyt poistamaan äidin surua, jonka aistin, tai korvaamaan sitä hänelle millään tavoin. Lapsena olinkin aikamoinen pelle ja koetin naurattaa äitiä ehtimiseen. Nykyään haluan, että minua nauratetaan, vaikka annos pelleä minussa kai on edelleen, mikä lienee yllätys joillekuille lukijoille. Eikös se menekin usein niin, että kirjalliset tosikot ovat aikamoisia humoristeja livenä, ja kirjalliset humoristit taas saattavat olla kuolettavan harmaita lihallisessa elämässään?

Nyt sataa lunta. Pitää tehdä siskon Saksan-paketti valmiiksi ja pitää ostaa kaupasta pitkiä valkoisia kynttilöitä ja sytyttää maanantaina kaksi kynttilää maantien puoleisille ikkunoille, itsenäisyyden ja kaikenlaisen vallankumouksen kunniaksi. On sykähdyttävää kuulla taas sota-ajan lauluja ja Finlandiakin. Jotenkin ne laulut itkettävät. Ei se minusta pönötystä ole. Suomen markankin tahtoisin takaisin.

(Juliste Franciszek Starowieyski)