20.11.2012

Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 12: Toivo elää



19.11. Ehkä olette unohtaneet Toivon, jolla oli tapana tuoda minulle joulukuusi kotiovelle? Joka halasi minulle hyvät joulut ja jolle minä annoin yhden keittiön alakaapin hyvistä konjakkipulloista? Elsa-vaimon mukaan kuusi valittiin jo kesällä syynäämällä sitä perä pitkällä  joka ilmansuunnasta.

Tänään ovikello soi aamupäivällä, kun olin vielä yöpaidassa. Vanha nainen rollaattorilla, pitkulainen kukkakaupan paketti rollaattorin sarvessa, en tuntenut heti hatun alla olevia uurteisia ja hieman kelmeitä kasvoja. Vasta kun nainen puhui, tunsin. Elsa. Toivo oli kuollut ja jättänyt Elsan 58 aviovuoden jälkeen yksin. Elsa itki ja nauroi yhtaikaa ja ojensi kukkapakettia minulle. Kaikki on niin tyhjää, ei ole mitään. On  surullista mennä tyhjään kotiin, kun siellä ei ole ketään. Kalliskin asunto on ja liian iso, kaksio. Vuokra 500 euroa siivoojan eläkkeestä. Istutin Elsan sohvaan ja tarjosin kahvia, mutta hän ei suostunut otttamaan mitään. Siispä puhuimme.

Elsa selviää kyllä,  kun suruitkut on kaikkien kanssa itketty ja kun yksin ollessa ei enää koko ajan valu poskille. Kyynelvirrat ehtyvät.  Elsa on seurallinen ja iloinen ihminen, kaksi lastakin - tosin tyttären miehen hautajaiset ovat nyt lauantaina ja poika elää yksinäisenä  ikäpoikana. Sotalapsuus Ruotsissa opetti   hylättynä olemisen ja elämän jatkumisen. Ehkä juuri nuo vuodet tekivät Elsasta ja Elsan kautta Toivostakin sitä, mitä he olivat, lämpimiä ihmisiä, itsestään melua pitämättömiä muitten tukijoita ja auttajia. 

Muistan kun muutin takaisin Pikkukaupunkiin lapsen kanssa. Toivo asui samassa pihapiirissä ja tuli muita mutkitta katsomaan minua ja tytärtä, että mitä me tarvitsisimme. Elsa neuvoi minulle pesutuvat ja kutsui illalla kylään, istutti pihakeinuun  ja työnsi punaisen camparilasin käteen ja kahvikupin perään pullalautasineen. Toivo istutti haitarin polvelleen ja soitti Syyspihlajan alla ja Mandshurian kummut, ja lauloi kirkkokuoroäänellään niin että piha raikui. 

Huomenna menen katsomaan Toivon hautaa ja vien  ehkä kukan, ainakin haluaisin viedä.  Hautaus oli vain perheen kesken. Luulen, että Elsalla ei yksinkertaisesti ollut rahaa järjestää isoja hautajaisia, vaikka ystäviä on paljon. Hän ei halunnut käskeä ketään, kun  kahvituskin on pienestä eläkkeestä liikaa, etenkin kun hautapaikka, arkku tai uurna ja kivi maksavat tuhansia euroja. 

21.11. Lyhensin kirjoitusta poistamalla siitä kirjallisuusosion.  Jätetään vain Toivo elämään tähän. Tarkoitus oli  kyllä poistaa tämä kirjoitus kokonaan - väsyneenä kahteen ikävään anonyymiin - mutta jääköön tähän. 

(Maalaus Camille Pissarro, Cezanne)

54 kommenttia:

  1. Toivot ja elsat tekevät maailmasta paremman paikan. Ehkä he eivät tuota eniten verotuloja mutta tuovat olemassaolollaan mittamattoman määrän iloa ja inhimillistä lämpöä heille, ketkä kuuluvat heidän vaikutuspiiriinsä.

    Olen lukenut viime aikoina vain vanhoja kirjoja (viimeksi Nadine Gordimerin Poikani tarinan), mutta leffoissa olen ajan tasalla. Tänään ohjelmassa on Luihin ja ytimiin, odotukset ovat korkealla.

    Aiemmin oli puhetta Vain elämää -teeveesarjasta. Joku sitä kehui ja katsoin netistä yhden jakson. Voi miten suloinen poika Jonne Aaron on! Hänen tulkintansa - ja kertomuksensa siihen liittyen - Kylmä ilman sua -kappaleesta ei voi olla koskettamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonne Aaron on täältäpäin kotoisin. Olen aina pitänyt hänestä kovastikin, hän on avoin ja herkkä, samoin hänen isoveljensä.

      En ole yhtään jaksoa katsonut tuota kyseistä ohjelmaa, mutta huomasin, että osat uusitaan jokin lauantai maratonina peräkkäin. Katson silloin jotakin niistä. En epäile sitä, etteivätkö monetkin kappaleet olisi koskettavia, varsinkin tuo Jonne Aaronin varmaan on, samaten ehkä Katri-Helenan.

      Toivo ja Elsa ovat minulle merkittäviä ihmisiä, syöpyneet parikuviona mieleeni. Tuntuu vaikealta olla kirjoittamatta korttiin enää Toivolle ja Elsalle.

      Naiset aina jäävät yksin!

      Poista
    2. Kiva jos vinkki ohjelmasta lämmitti. Koskettavaa.

      Poista
    3. Iltapäivälehti hehkutti tänään kyseistä ohjelmaa, ja kertoi, että sille on luvassa toinenkin kausi.

      Noh, jotenkin, en kaipaa televisiolta silti viihdettä - aikani kuluu paremmin ilman sitä - enkä sitä koskettavuutta, joka tuntuu syntyvän silloin, kun julkkis avautuu. Silti uskon kyllä varsinkin Jonne Aaronin tulkintoihin, koska pidän hänen lauluistaan muutoinkin.

      Ja onhan se aina kai koskettavaa, kun julkkis osoittautuu tavalliseksi kuolevaiseksi.

      Poista
  2. Hienoa!

    Tuosta empaattisuuden kipinää kannattaa vaalia huolella. Se saattaa valaista tulevaa joulua aivan uudella hehkulla ja ilolla, ymmärtämyksellä kristilliseen auttamisen eetokseen, lähimmäisen rakkauteen. Pyyteetön vastavuoroisuus on parhaimmillaan keskinäistä tukea ja kokemusten jakamista, hyvää yhteisöllisyyttä.

    Yhteisöllisyys asuu yhteisessä historiassa, perinteessä ja merkityksissä. Se antaa vankan pohjan soveltaa pedagogistista erityisosaamista sosiaaliseen toimintaan, niin henkilökohtaisissa kuin yhteiskunnallisissakin murrosvaiheissa kappailevien auttamiseksi, huono-osaisuuden ja syrjäytymisen vaarassa elävien ymmärtämiseksi ja ehkä vain kasvokkain tapahtuvaksi keskusteluksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi taitaa uskoa rumpujen pärinään ja nettihyväntekeväisyyteen. Noh, minä en oikein. Anneli Auerkin piti somia perhesivuja netissä ennen murha- ja lasten hyväksikäyttösyytöksiä. Anonyymin kaavalla nainen oli lämmin ja lapsirakas.

      Eivätköhän todelliset hyväntekijät ja empaatikot vaikene täällä antamistaan almuista tai köyhän avustamisistaan. Uskon tällaiseen eetokseen: kun annat almuja, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea tekee. Älköön suusi laulako kättesi hyvistä teoista. Ja jos eetos tulee sydämestä, et edes havaitse, milloin teet hyvää. Se ei ole erityinen teko, vaan ihmiselle luonnollista toimintaa.

      Poista

  3. Lähdeviittaus puuttuu tekstiä elävöittämään "lainatusta" kuvasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvan lähdetiedot ovat tekstin alapuolella. Kyseessä on Pissarron muotokuva Cezannesta, eli lähde on avoin ja julkinen.

      Internetissä on leegio kuvia maalauksesta, eikä yhdessäkään puhuta teoksen valokuvaajasta, koska kyseessä on suora "maalauksen jäljennös", suoraan edestäpäin, ei erillinen taideteos, jolla olisi arvoa valokuvana.

      Tämä kannattaa ymmärtää. Ehdotankin, että kiinnität huomiosi kuvan sanomaan. Mitä se sinulle kertoo?

      Poista

    2. Hei,

      Huomasin juuri, että tekstin kuvituksen lähdeviittaus puuttuu kokonaan myös täältä:

      http://i-iines.blogspot.fi/2012/11/tataari-kirjoitti-facebookiin.html

      Olen tällä hetkellä hiukan kiireinen, enkä ehdi nyt vastaamaan kysymykseesi kuvan sanomasta, mutta palaan astialle ehkä myöhemmin. Tästä huolimatta ja sinua estämättä toivon kuitenkin, että tällä välin selvität nämä esiinnostetut puuttuvat lähdeviittaukset, jotta asiat saadaan "tolalleen". Jos et tiedä kuvaajaa, niin silloin tulee ainakin linkata alkuperäisen lähteeseen, vähintäänkin.

      Poista
    3. Niin,
      oikeasti tekijänoikeuksista: Se vanhenee (Yhdysvallat) 70 vuodessa ja k.o. olevan taiteilijan kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta. Tekijänoikeudet vaihtelevat eri maissa. Kuva on WikiPaintingsista.

      Poista
    4. No ei taatusti ole. En edes ole tiennyt WikiPaintingsin olemassaolosta.

      Minulle on sama mistä kuva on, netti on täynnä tätä kuvaa, lähdetiedot ovat alhaalla ja se riittää.

      Mitä ajatuksia itse kuva sinussa herättää?

      Poista
    5. Tataarijutun valokuvassahan on tiedot: Valokuvaaja Louis Koch, Bremen.

      Poista
    6. "oikeasti tekijänoikeuksista: Se vanhenee (Yhdysvallat) 70 vuodessa ja k.o. olevan taiteilijan kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta."

      Ei tässä ole nyt puhe maalarista, vaan siitä taiteilijasta joka on ottanut kuvan maalarin työstä. Mitä tiedät kuvateoksen synty ajankohdasta? Aivan, et mitään. Siksi haluasinkin saada täydellisen lähdeviitteen linkkeineen, jotta voimme tarkistaa onko esim. kuvaajan tekijänoikeutta rikottu. Epäilen, että on, sillä 70 vuotta sitten ei ollut digikameroita, eikä nettiä.

      Poista
    7. Aina höpöhöpöä on, että valokuvaajalla olisi minkäänlaisia oikeuksia taulusta ottamaansa kuvaan, jossa ei ole mitään erityistä, hänestä itsestään lähtöisin olevaa omaperäisyyttä.

      Poista

    8. Kuvaajalla on aina kaikki täydet tekijänoikeudet teokseensa, siis valokuvaan. Se on pois ottamaton, ellei kuvaaja erikseen luovuta osaa tai kaikkia oikeuksia teokseensa.

      Nykyisenä nettiaikakautena esim. blogistit häikäilemättömästi hyödyntävät toisen työn tuloksia ilman että maksavat asianmukaisia korvauksia. Tämä on julkeaa ja pöyristyttävää.

      Poista
    9. Esimerkiksi sellaiseen kuvaan, joka huomattavasti muistuttaa jotain aikasempaa tunnettua valokuvaa. oikeudet voivat olla sillä alkuperäisen ottajalla.

      Poista
    10. Se, että maalauksen valokuvaajan nimeä ei mainita alkuperäisessä lähteessä, merkitsee siis sitä, että maalaus kuvassa on tärkeä, ei valokuva, joka on useimmiten identtinen maalauksen kanssa.

      Jäljennösvalokuvalla ei ole eikä edes voi olla itsenäistä valokuvan arvoa erillisenä taideteoksena, ellei siis valokuvaajalla ole jokin juju kuvassaan, esimerkiksi maalaus on osa muuta kokonaisuutta ja ellei hänen nimeään ole mainittuna kuvan yhteydessä.

      Kaikista kuuluisista tauluista on lukuisia täysin samannnäköisiä jäljennösvalokuvia ja painokuvia, joissa merkitystä ei ole tällä toisen käden jäljentäjällä. Siksi näitä yksilöintitietoja harvoin näissä näkee edes mainittavan.

      Summa summarum: kuvaaja tietenkin mainitaan, jos se on esillä ja kuva on itsaenäinen taideteos. Pelkkä valokuva Mona Lisasta ei tee valokuvasta itsenäistä taideteosta, ellei kuvaajalla ole omaa erilaista ideaa kuvassaan kuin miljoonalla muulla Mona Lisan valokuvaajalla.

      Poista
    11. Eli käytännössä pohditaan, muodostaako joku kuva oman itsenäisen teoksensa.

      Mahdollisien tekijänoikeuksien mahdollisissa rikkomisissa pohditaan tietysti myös rikkomuksen suuruutta.



      Poista
  4. Anteeksi Iines, että lopputarinasi jää nyt huomiotta sillä lukiessani herkkää kertomusta tästä Toivosta ja Elsasta, en halunnun muuta ajatellakaan. Olen niin yksinkertainen sielu, etten jaksa hyvän elokuvan tai kirjan jälkeen heti keskittyä johonkin muuhun, erilaiseen juttuun, se pitää minut ikäänkuin otteessaan hetken aikaa eli samalla tavalla kuin postauksesi alkuosa nyt. Elsan lapsuus on voimavara, mutta myös heikkous, niinkuin kaikilla päähänpotkituilla lapsilla.

    Hautajaiset maksavat pienessäkin mittakaavassa aina aika paljon kaikkinensa, siinä on yksi rahasampo, joka ei ole vältettävissä millään, olipa kysymyksessä vaikka vaatimatonkin toimitus. Joskus maksaja on kunta/sosiaalitoimi ellei rahastettavaa muuten löydy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kun hyvä vaan, Mustis, ajattelin, että Toivon juttu on liian riittämätön päiväkirjan anniksi, vaikka näen nyt, että jutusta tuli liian pitkä ja kahtalainen. Mutta ehkä joku muukin olisi lukenut Nälkävuoden ja haluaisi puhua vähän luetusta tai kirjoista yleensä. En tohtinut tehdä erillistä esittelyä Nälkävuodesta Einesbaariin.

      Minua liikutti jokin vuosi sitten, kun huomasin, että äiti oli säästänyt pienestä palkastaan arkkurahat itselleen. Toinen säästökohde hänellä oli mökin kattoremonttiin tarvittava kymppitonni. Viimeisenä kesänä tuli käsky, että "katto on sitten heti korjattava". No sehän korjattiin heti.

      Hautajaisissa paljon maksaa arkku. En tiedä uurnan hintaa, mutta eihän tuhkaus voi olla yhtä kallis. Kuolemassakin tulee vielä kauppamies ottamaan omansa. Kun ihmiset surevat, ei kysytä arkun hintaa. Vauraat haudataan jalopuuarkussa, köyhemmät valkeissa kangasarkussa. Kannatan tuhkaamista, se on kaunis ja biologinen tapa. Tuhkat sitten mereen, maahan, tuuleen. Kuka nyt haluaa joutua matojen ruuaksi johonkin hikiseen tammiarkkuun?

      Poista
  5. "... ja soitti Syyspihlajan alla ja Mandshurian kummut" <-- tuossa on paha kirjoitusvirhe. Oikea kirjoitusasu on Mantšuria.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomessa kappale tunnetaan parhaiten nimellä ”Mandshurian kukkuloilla”.

      Muoto on Toivonkin käyttämä, ei hän sanonut että mantshurian vaan mandshuurian.

      Poista
  6. Tämä oli hyvä kirjoitus siitä hädästä, jota vanhukset joutuvat loppusuoralla usein tuntemaan. Usein näkee Hesarin kuolinilmoituksissa lyhyen ajan sisällä kuolleet puolisot.

    Iäisyysasiat saattavat hyvin tulla mieleen, kun tuntee omiensa ja puolison voimien heikkenevän.

    Minun isoisäni meni aivan sekaisin, kun isoäitipuoleni sai sairauskohtauksen, jonka seurauksena makasi 10 viimeistä vuottaan sekavana terveyskeskuksessa. Pistooli saatiin sodat käyneeltä mieheltä pois, virsiä lauloi ja suunnitteli puolustautumista mm. naapurin veljeksiä vastaan. Veljekset käyttivät toisinaan viinaa, mutta ei heistä oikeasti mitään harmia koskaan ollut, hyvin ystävällisiä ja kohteliaita olivat.

    Aika nopeasti, muutamassa viikossa, hänet kuolema vei. Kaduttamaan jäi, etten juuri ennen sitä varusmiehenä ollessani ehtinyt heillä käymään lomillani: olisivat haluneet minut nähdä laivaston univormussa. - Minulla oli aina kiire kotiin vaihtamaan rytkyt pois ja lähteä siviileissä iloa pitämään.

    Veikko Lavi lauloi jokaisen ihmisen olevan laulun arvoinen. Toivon kuolema ja Elsan hätä saivat tästä kauniin muisteluksen, paljon enemmän kuin maan hiljaiset useinkaan saavat.
    ---

    Hyvin olisit voinut Nälkävuodesta Einesbaariin kirjoittaa, mielelläni olisin siitä kirjoittamanasi lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole itse nähnyt vielä esimerkiksi Parnasson kritiikkiä Nälkävuodesta. Täytyykin tarkistaa, josko se siellä on, en kyllä muista. Antaa nyt kriitikoiden arvioida, minun näkemykseni on omani, mutta pienenä mestariteoksena tätä kirjaa pidän. Pienuus tulee ehkä kirjan lyhyydestä, n. 130 sivua.

      Mieleeni tuli kieltämättä tuo puolisoiden lähes yhtaikainen meno Elsan kohdalla, mutta toisaalta Elsa on kauhean sitkeä ja reipas luonne, iloinenkin. Paremmin näen hänet parin vuoden päästä reissaamassa sukulaisten luon lähikaupunkeihin, ja kahvia ryystämässä milloin Selman, milloin Sinikan kanssa. Ja aina välillä se pieni konjakkihömpsy.

      Poista
    2. Iines, lämmin ja koskettava kirjoitus. Kiitos! Pidin myös Rikun kommentista.

      Poista
    3. Kiitos Delilah, aina välillä on tarve vähän herkistellä tai ylipäänsä miettiä elämän syviä kohtia.

      Poista
  7. Hei, Iines,

    minulla on lounastauko, ja huomaan, että täälläkin on taas pari näykkijää aktivoitunut... ;) :) :D

    Hui hai, ja viis veisaat! :)

    Ihanien miesten kokoelmasta unohtui muuten vallan Mikis - pyydän huomioimaan, etten ollut juonut vielä 3. kaffettani. Jääkaapissani on magneetti: "I haven't had my coffee yet. Don't make me kill you". Järeää tekstiä, mutta sikäli totta, että läheiseni tietävät, ettei minulta kannata odottaa mitään hyviä huomenia enempiä ennen kofeiinia... Äitini taas on oikea Duracell-pupu heti kun saa silmät auki!

    Minulle tuli oikeasti kyyneleet silmiin, kun luin Toivosta ja Elsasta. Toivo eli hyvän elämän, sen voi päätellä ihan siitä joulukuusestakin, ja Elsaa kantaa muisto kaikesta hyvästä.

    Kuoleman suhteen olen sitä mieltä, että vaikka rakkaan läheisen menetys riipaisee niin paljon, että vihaksi pistää (kun oma isäni kuoli, emme tosiaankaan olleet mikään "Pieni talo preerialla"-perhe, vaan tapella nahisteltiin kaikki keskenämme ihan tyhmistä asioista. Hoitohenkilökunnalle ei voinut osoittaa mieltä, isä oli letkuissa, ja johonkin se paha olo piti purkaa), hyvän ja lämpimän ihmisen menetys on kuitenkin helpompaa. Suru voi tuntua liian raskaalta - mutta jos on riitaa tai selvittämättömiä asioita, mukaan astuu kaikenmoista peruuttamattoman pahaa oloa ja kurjuutta...

    Ja tuo kaikki siis pitkällisen työstämisen jälkeen. - Kun vaarini kuoli, äiti oli katkera pitkään, aina kun näki hunningolla olevan puliukon: miksi tuo saa elää, kun oma ihana isä kuoli. - Mamma ei siis ollut ylpeä tunteistaan; kertoi vain, miltä aluksi tuntui, ennenkuin surun ja menetyksen kanssa oppi elämään, ja keskittymään siihen hyvään, mitä oli ollut.

    Elsalle kaikkea hyvää, ja voimia selviytymiseen. - Sinulle myös, Iines; yksi tärkeä ihminen on poissa, ja monella tapaa elämää kirjoitetaan uusiksi.

    VastaaPoista
  8. Hei Char, ilopilleri,

    kofeiini minutkin käynnistää. En mielelläni edes puhu, ennen kuin saan ensimmäisen kupposen huulilleni. Muutenkin kahvi on hyvää, ihan vaan mustana ilman mausteita.

    Jotenkin on myös sellainen käsitys, että kuoleva on aina hyvä ja hiljainen, kiltti ihminen, joka raukenee vain. Katin kontit. Kuulin, että Toivokin oli aivan mahdoton viime aikoinaan, ilkeäkin. Olipa muuan rovastinnakin jossain, joka äityi kiroilemaan ja juttelemaan riettaita pornojuttuja kuolinvuoteellaan. Jos muistan oikein, hän oli jopa vilautellut vierailijoille ja ohikulkeville petiltään alapäätään.

    Minunkaan äitini ei ollut pyhimys. Silti ajattelen nyt, että ihminen muuttuu kuolemaa tehdessään jollakin tapaa. En osaa sanoa, vapautuuko hän omaksi itsekseen vai purkaako hän mielensä patoumia ja uskaltaa vihdoin sanoa suoraan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nytpä Iines pohdit vaikeita... Minun isäni ei juuri muuttunut, valmensipa vain minua äidin hoivaajan rooliin. Mitä en halunnut tai pystynyt käsittämään silloin, olin niin varma uskossani siinä, että Pappa tulee takaisin kotiin.

      Mummi sairasti dementiaa muutamat viimeiset vuodet, ja hän yllättäen lempeytyi ja leppyi. Samalla osastolla oli juuri mainitsemiasi äänekkäästi pahoinvoivia, kiltinnäköisiä tätejä, jotka kiroilivat, tai itkivät äitiään.

      Minä kehitin myöhemmin trauman siitä, että kun olin isän tyttö, eniten meistä kaikista, enkä pystynyt puhumaan kuolemasta, tein siten isälle pahaa. Ehkä hän olisi cheerleaderin sijasta tarvinnut tyttären, jonka kanssa pohdiskella ja puhua peloistaankin suoraan.

      Nyt harjoittelen armeliaisuutta itseäni kohtaan: totuuden kieltäminen ei ollut hyvä, mutta näen kyllä missä jaksamisen rajat menivät (muutin silloin murtuvan äidin luokse, ja päivät hoidin kahta taaperoa. Itkeäkään en voinut kuin bussissa työmatkoilla, ne olivat ainoita "omia" hetkiäni).

      Isäni kuoli samoin kuin eli: hiljaa ja kauniisti, haluamatta häiritä ketään, ja ohjeistaen minua viimeiseen asti.

      Minäkään en tietenkään osaa sanoa, miksi ja miten ne luonteeltaan muuttuvat kuolevaiset ottavat uusia asenteita ja tuntuvat muuttuvan. Olisiko se kuoleman eli tuntemattoman pelkoa, joka ottaa ylivallan?

      Poista
  9. Ehkä on niin, että kun ihmistä riisutaan - juhlallinen ja hieno sanonta, toisilla on enemmän riisuttavaa kuin toisilla. Suojamuureja ja torjuntamekanismeja. Kenties sitä on tullut elettyä jopa valheessa, kuten ehkä tuo ruustinna, joka alkoi jutella riettaita kuolinvuoteellaan.

    Kai semmoinen ihminen on tyynempi, joka on elänyt omana itsenään, kypsästi niin kuin sanotaan, kuten ehkä sinun isäsi, Char.

    VastaaPoista
  10. Kyllä minä vaan luulen, että meistä tämänblogilaisista tulee vanhoina riettaita mummuja ja pappoja. Huudellaan ikkunaverhojen raosta ohikulkeville yhteiskunnan tukipylväille pillua ja kikkeliä ja hipsitään sitten hihitellen ottamaan konjamiininapsut vaatekomeroon.

    Oi nuoruus, oi vanhuus - ja välissä ankea aikuisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pappa tosiaan eli eläämänsä... Ja minulle ei kiroilu sovellu (ei sitä kotona kielletty, eikä harrastettu, mutta en nyt vaan tykkää).

      Olen varmaan jo nyt rietas täti (täti ja jopa isotäti ainakin!), vaikken puhukaan tuhmia. Ainakaan paljon... Sukkanauhoja käytän, lasketaan kai se?! Että saisin olla edes vähän tuhma? ;)

      Konjamiininapsut maistuvat minullekin, vaikka mieluiten juon raakaa giniä. Sivistyneessä seurassa viskiä.

      Kuoleman teemaan liittyen: asun nykyään eri kaupungissa kuin mihin isäni on haudattu, eli vainajien palvonta ei suju. Silloin harvoin kun pääsen käymään haudalla laulan - oikeasti - "Maa on niin kaunis". Jos kuulisitte ääneni ja tuntisitte minut, tietäisitte kuinka järjetöntä tuo on. Se nyt vaan oli papin ehdotuksesta se hautajaisvirsi. Ja itken aina.

      Minulle sillä oma merkitys. Kotona poltan merkkipäivinä kynttilöitä; oikeasti Pappa ei uskonut kuolemanjälkeiseen elämään, ja nykyiseenkin elämään äärimmäisen käytännönläheisesti... Koskaan ei kahlattu toivottomassa lumisohjossa sukulaisten haudoille niiden äpelöiden kynttilöiden kanssa, jotka eivät edes kunnolla syty!

      Poista
  11. Iines, lämmin ja mukava kirjoitus. Tuli hyvä mieli.

    VastaaPoista
  12. Kiitos, Anna!

    Kunpa se menisikin noin kuin Tapsa tuossa yllä kuvaa. Pikku huuteluita, ankaraa hihittelyä ja vähän napsuja. Luottakaamme tähän valoisaan tulevaisuudenkuvaan. Vaan raakaa giniä minä en kurkustani saa alas, enkä viskiäkään. Olen kai tunnelmoija ja haluan että lasissani helmeilee viini ja että kaikki tapahtuu hitaasti ilman, että siirtymää heti huomaa. Vähän kuin matkustaisi Siperian-junassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuka runoilikaan näin?

      Hyvät kuulijat tarkoin katsokaa,
      tätä nestettä pullossa kimaltavaa.
      Joka hetki se vaihtaa väriään.
      Tämä neste on elämä nimeltään.

      Poista
    2. Huomenta, Iines!

      Toivottavasti tuo ei ollut koekysymys, reputan meinaan heti kättelyssä! :)

      Isosiskoni oli aikoinaan maolainen, ja kuului Suomi-Kiina-seuraan; hän matkusti ystäviensä kanssa Pekingiin silloin kun Kiina oli noin periaatteessa "suljettu" ulkomaalaisilta. Ja nimenomaan junassa, Siperian halki.

      Olin niin pieni etten paljoa muista matkakertomuksista, mutta hienoa se oli ollut. Ja opin minäkin sen, että vihreä tee auttaa, jos masu vaivaa.

      Albaniasta hän muuten toi vanhemmilleni tuliaisiksi kansallispukuun puetun nuken, joka oli tosi kaunis ja hieno. Vaan kun uteliaana naperona tutkin sitä lähemmin: silkkisten hihojen alle kätkeytyivät tikunlaihat, epämuodostuneet käsivarret. Itse kädet, jotka näkyivät, olivat kauniit, mutta ne käsivarret... Ja lasten tapaan tykkäsin kauhuista ja karmeuksista, turvallisissa olisuhteissa, ja aina välillä hipsin kurkkimaan luurankokäsivarsia...

      Nyt lisää aamukaffetta! :)

      Poista
    3. Ei ollut koekysymys, vaan leikkimielinen testaus Tapsan suuntaan, jos huomaa tämän. Kun on semmoinen Tietäjä.

      Poista
    4. Uuno Kailaan runo: Eräs analyysi.

      Poista
    5. Kyllä vaan, HiLu, Kailasta on.

      Poista
    6. Totta kai olisin tiennyt, kirjoitinhan ensialustuksenikin Kailaan runoista. Olen perehtynyt niihin 3,5-vuotiaasta asti. Uuno on numero uuno.

      Poista
    7. No niin, tiesinhän minä sen ja muistin Kailas-rakkautesi. HiLu vain ehti ensin.

      Mutta tuo 3,5-vuotiaasta asti tarkoittanee sitä, että sinulle joko luettiin Kailasta tai tavailit runoja itse lähes vaipat pöksyissä.

      Poista
    8. Nyt jää vaivaamaan, kun Tapsa ei huomaa kertoa tässä, oppiko hän lukemaan näin varhain - tiedän että se on mahdollista, vai lukiko kotona joku hänelle?

      Poista
    9. Isä luki. Lukemaan opin vasta koulussa. Siihen asti piirsin.

      Poista
    10. Tästä minulla oli muistikuva, olet kyllä kertonut tämän, mutta en ollut varma. Jokuset naperot ovat kuulemma oppineet lukemaan nelivuotiaina. Itse opin kuulemma vahingossa lukemaan ennen aikojaan, kun isosisko tavaili aapistaan. Luin sitten isosiskolle satuja kirjasta.

      Poista
    11. Minulle kävi samoin, opin kun neljä vuotta vanhempi isoveli opetteli. Mutsi joskus nauroi, että ajatteli että olenkohan jotenkin viallinen, kun puhumiset ja kävelemiset tulivat hieman myöhään, oli sitten helpottunut, kun melkein samaan syssyyn opin lukemaan.

      Poista
    12. Tyttäreni oppi lukemaan viisivuotiaana ja ihan itsekseen. Hän kyseli ensin vain, että mikä kirjan tämä on jne ja kohta hän jo lukikin. Ihan ällistyin.

      Oman lukemaan oppimiseni muistan hyvin, sillä äkkipikaisena paiskasin aina aapisen nurkkaan, kun en saanut selvää pitkistä sanoista tarpeeksi nopeasti.

      Poista
  13. "hienoa se oli ollut"! Huh. "silkkisten hihojen alle kätkeytyivät tikunlaihat, epämuodostuneet käsivarret" = kommunistisen utopian takana ollut todellisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomenta, Ano! :)

      Ollaanpa täällä juhlallisia ja syvällisiä näin aamutuimaan... ;)

      Hieno oli ollut se matka Siperian halki - tosin siellä Siperian-junassa oli tarjoiltu hedelmäkompottia, josta kaikki saivat vatsataudin...

      Sisko oli nuori, ja minä lapsi - en minä niitä juttuja kuunnellessani paljon politiikkaa pohdiskellut. Toinen sisko oli muuten taistolainen, samoin kuin miehensä - lopputulemana se, että Kiinasta lähetetyt postikortit aviomies repi roskiin, ja vasta jossain perhejuhlassa selvisi että niitä oli ylipäätään lähetetty.

      Politiikka ei ole minun juttuni, yhteiskunnallinen osallistuminen ja vaikuttaminen kyllä. Ja vaikka jossain maassa olisi niin tiukka roti kuin Kiinassa 70-luvulla, se ei muuta sitä, että ihmiset olivat olleet siskolleni ihania, ruoka hyvää, ja maisemat henkeäsalpaavia.

      Muuten: tuo unisista sanoistani tehty vertaus oli viiltävän hyvä!

      Poista
    2. Noin minäkin nuo albanialaisnuken tikunlaihat käsivarret luin. Nukke oli lumetta, korea kuori peitti todellisuuden.

      Tuota samaa silmänlumetta lapsi löysi vähän kaikesta: nuken kaunis pää oli ontto ja sisäpuolelta rupinen, kun sinne kurkisti sulkeutuvista silmänaukoista, ja vartalo oli pumpuliräteistä tehty, vaikka käsivarret ja jalat olivat muovia tai jotain kuttaperkkaa. Petosta!

      Poista
    3. Täällä mennään aina vaan syvällisemmiksi - eikä siinä mitään; olen vain vähän hämilläni, kun en juurikaan ajatellut kun kirjoitin. Mutta oikeassa te molemmat olette!

      Odotan kovasti Tapsan aktivoitumista: mikä ja mistä on tuo täky? - Kunhan saan lähteen, saan varmaan lainata sitä (tai siis voin lainata nytkin: "Iineskin sanoi"-tyyppisesti). - Tuli muuten mieleen Da Vinci-koodi, jota luettiin miehen kanssa yhdessä, vaikkakin eri maissa, ja aloitettiin sitten leikkimielessä Dan Brownin kotisivujen nettileikki. - J. on kriittisempi kuin minä; häntä häiritsi kirjan kieliasu; minä puolestani ärryin asiavirheistä ja olettamuksista, eli tosi hyviä keskusteluja siitäkin syntyi! Ja ratkaistiin muuten se nettikoodi! :)

      - Ihan muuten kylmää ajatus nuken ontosta ja sisäpuolelta rupisesta päästä...

      Elisan kotisivuilla oli tänään ilmoitus valokuvanäyttelystä: "Kuoleman kuvat", tms. Sopii blogin teemaan, mutta juttu oli niin lyhyt ettei siitä selvää saanut. Luin aiemmin Jussi Parviaisen blogia; hän oli kuvannut isäänsä kuoleman jälkeen. Minusta se tuntui pahalta, lopulliselta yksityisyyden loukkaamiselta. Kuollut ei voi kieltää tai antaa lupaa kuvaamiseen (vaikka mistäs minä tiedän, ehkä asia oli sovittu etukäteen, mutta kun blogin perusteella salakuvaamista harjoitettiin lain sallimissa puitteissa enemmänkin).

      Kuolleiden valokuvaamisella lienee historiallisetkin perinteet, näkemieni leffojen perusteella. - Olen oikeasti näin hömelö, enkä nyt ehdi googlettaa, että saisin itseni kuulostamaan fiksulta. :)

      Kiinnostavalta tuo näyttely kuulostaa, Helsingin Kaapelitehtaalla, jos muistan oikein.

      Poista
    4. Da Vinci -koodi oli minulla kerran lainassa, mutta en lukenut sitä. Aloitin kyllä, mutta sitten käsiini osui jokin minua kiinnostavampi kirja. En siis tiedä, mikä se koodi on, enkä muista, jos sen joku on minulle kertonut.

      Ei minuakaan oikein kiehdo kuolleen katselu. Näyttelyyn tuntuisi vähän ankealta ja masentavalta mennä.

      Joskus piti tehdä tv-sarja kuolevista ihmisistä - ei ole vain kuulunut. Sitä olisin voinut uteliaisuudesta vilkaista, vaikka masentava ja surullinen aihe sekin on. Uteliaisuudesta sitä kohtaan, mitä kuolevan mielessä liikkuu.

      Poista
  14. Camille Pissarron "Cézanne" edustaa ehkä blogistille toivoa, isähahmoa, tukea ja turvaa.



    Oikeasti Cézanne ei edes muhkeine pomppineen ollut aivan noin nallekarhumainen mies. Muotokuvan ilmentää ehkä enemmänkin kuvattavan, Cézannen, maalaustapaa ja tyyliä jolla hän maalasi lukuisia näkymiä Montagne Sainte-Victoire vuoresta ja Provencesta jossa hän on syntynyt.

    Mielenkiintoista on myös se mitä muuta maalaus kertoo. Ylhäällä oikealla oleva toinen partaukko on Gustave Courbet, jota Cézanne arvosti ja ihaili. Realismia edustava Gourbet on vaikuttanut myös blogistin aiemmin käyttämän Edward Hopperin taiteelliseen ilmaisuun. Onhan Corbetin "The Origin of the World" aika "naturalistinen" ja provosoiva.

    Toinen mielenkiintoinen havainto on "L'eclipse" -teksti. Kysymys on rankalaisesta sanomalehdestä jossa pilapiirroksin pilkattiin valtaapitäviä. Lehden logoekstin alla oleva karikatyyri kuvaa poliitikko Adolphe Thiersia joka nostaa velkasäkkiä jonka Ranska joutuu maksamaan hävityn Preussin sodan vuoksi.

    Pisarro on maalannut myös oman maisemataulunsa Cézannen muotokuvan taakse, oikealle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen seikka on myös se että potretti roikkui 29 vuotta maalari Pissarron omalla seinällä. Laajenpaan tarkasteluun se tuli vasta Lontoon National Galleryssa. Jos tiesin, olisin viikko sitten käynyt taulua ihmettelemässä Lontoossa käydessäni.

      Poista
  15. Mieluummin ajattelisin Cezannea sulhonani kuin isänä, isällä ei kuulu olla kaljua, niin kuin Cezannella oli. Vaan oikeasti tuo on vähän Toivon kaltainen olemukseltaan.

    VastaaPoista