Vieraskynä: Ihmisen tytär

Kun kuulin kirjasta "Nyt vittu nukkumaan", oletin alunperin jotain hyvin perisuomalaista. Väsymys ja hermostus lapsiin oli jo otsikosta selvä; Kalevalan ja Kantelettaren tyyliin odotin että motti pitää. Suomalaisesta ilmiöstä ei tietenkään lapsiin kohdistuvassa pahoinpitelyssä puhuta; kirja olikin sitten käännös, ja tutun kirjastonhoitajan mielestä pettymys. - Väärin se on meistä ja kaikista, se hakkaaminen, ja ollaan ne korvatillikat ja tukkapöllyt meillä Suomessa kielletty luunappien ohessa. Kirjaa en vielä ole itse lukenut, mutta aihe kiinnosti. Lainsäädännön tiukentuessa lapsiin kohdistuva fyysinen väkivalta raa'istuu. Miksi?

Minä kasvoin monin tavoin hyvässä perheessä, äitini kuritti meitä lievästi, ja uhkaili välillä rankasti ("saat selkääsi ja vyön solkipäällä jos..." ). Isä oli kiltti, ja olisi ollut vitsi jos isän kotiintulolla olisi meitä peloteltu. - Äitini ei siis suinkaan ollut hirviö; koskaan ei hakattu, enkä vyöstä oikeasti tiedä muuta kuin että on se kaunis varuste, noin koristeeksi uumalle.

Meidän perheessä lasten, tai ainakin minun, kurittamisen uhka ja todellisuus, pienine, mutta osuvine läpsimisineen selitetään kasvattisiskolla - kun yhteisö valvoi, oli pakko pitää minut ruodussa; pikkusiskon lyömisestä olisi tullut sosiaaliviranomaisilta sanomista. Jos siis tekijänä olisin ollut minä. Olin 5 v kun pikkusisko, vajaa 4 v, muutti meille; toivoin häntä meille kovasti, ja vanhempani monin tavoin huomioivat sen, että jouduin jakamaan kodin, hellyyden ja huomion uuden lapsen kanssa, ja eri tavoin.

"Isosiskon lahjat" lämmittivät, mutta silti tiedän, joskaan en muista, muksineeni pikkusiskoa siihen solkipää-remmi-uhkaukseen asti. Äiti kertoo nyt, että pelkäsi viranomaisten tarkastusta; itse koin itseni oikeaksi hirviöksi siihen asti kun aikuisiällä ekaa kertaa kohtasin kasvattajana sisaruskateutta. Siinä kun vedin vuoden ikäisen vauvan kättä pois lelulaatikosta, ja valmistauduin kurmottamaan 3-v siskoansa suusanallisesti, hoksasin, että sisaruuskateudesta ehkä minunkin kohdallani puhuttiin, enkä ollut oikeasti semmoinen karmiva roisto joka orpoa hakkaa, joksi olin oppinut itseni mieltämään. Ts. vaihtoehtoinen ja varmaan realistisempi tapa tulkita käytöstäni alle kouluikäisenä on se, että oikeasti otin pikkusiskon perheeseen; en ollut vieraskorea. 

Asia on vakava, mutta pakko kertoa pieni kevennys: lapsipsykologiaa opiskellut äiti kamppaili sisaruskateuden kanssa, ja oppi-isiltään keksi keinoksi antaa isommalle sisarukselle nuken, ja ohjeisti pienokaista, että "näytä tällä, mitä haluaisit vauvalle tehdä". Taapero nappasi nuken, käveli kehdon luo ja mojautti vauvaa nukella päähän, ennenkuin häkeltynyt äiti ehti sanoa kissaa takaperin. Että se niistä teorioista...

Itse en lapsiin vihaisena koske, enkä hyväksy näitä "ei pari läpsäisyä tai tukistusta haittaa"-juttuja. En pelännyt vanhempiani, mutta kurittaminen nöyryytti ja sattui, ja tiesin jo alle kouluikäisenä etten koskaan kasvatusmielessä käyttäisi väkivaltaa. Mikä olikin hyvä päätös myös uraa ajatellen...

Aikuisena, ja monta lasta kasvattaneena tiedän ja tunnen sen turhautumisen joka saa pahimmillaan ravistelemaan tai läpsimään. Silloin on kyllä aina järjestään puhe aikuisen kyvyttömyydestä ottaa tilanne haltuun. Jos tietää mitä tekee, ja naperot/teinit tietävät että minä tiedän, kaikki lopulta sujuu. Ehkä äänekkäästi; lapsi/nuoriso-osasto paiskoo ovia (eivät minun tapauksessani haistattele, koska siitä joutuu vessaan jäähylle, ja se taas ois niinku niin tosi noloo)... Mutta lopulta tehdään niinkuin minä sanon. Eikä tilanteita tarvitse eikä pidäkään viedä äärimmilleen; jos pystyy ja jaksaa suhtautua ongelmiin lungisti ja rauhallisesti, tilanteet eivät kärjisty. 

Mutta sen turhautumisen ja väsymisen tunteen siis tiedän. Eikä 150 vuotta sitten maaseudulla ollut mani-pediä tai kuntosalia rasittuneelle vanhemmalle - ei ole muuten useimmille vanhemmille nytkään; toisaalta väkivalta ei liity taloudelliseen hyvinvointiin tai yhteiskuntaluokkiin nyky-Suomessa(kaan). Samat kasvamisen riitit piti joka lapsen kanssa käydä läpi, ja lapsiahan saattoi tulla vuosittain. Ja siihen sitten peltotyöt, karja ja katovuodet päälle. Niin kamalia kuin nuo entiset nukuttamisviisut ovatkin, tajuan hämärästi sen väsymyksen ja uupumuksen josta ne kumpuavat. Olivatpa ne sitten todellisia tai eivät. - Viis koliikista, nuku vittu nyt ...

Huolestuttavaa on se, että lapsia pahoinpidellään meillä koko ajan enemmän. Eikä vain murjota, vaan tapetaan. Lamaa on, juu - mutta silti: lasten tapot ovat hälyttävissä lukemissa. Äidit tappavat eniten, ja syitä voidaankin sitten pohtia; isien kohdalla motiivi on usein näennäisesti ainakin selkeämpi: ero ja mustasukkaisuus. 

Puhutaanko siitä mikä saa äidit lyömään? Entä mikä isät? Ja kuinka selvitä eroista, ja uusiolapsista - vaikka heidän suhteensa pahoinpitelykynnys lienee korkeampi. Ja jos näin on: miksi omaansa saa hakata? 

Enkä nyt siis kaipaa niinkään kielen laksuttelua tai tilastoja kamaluuksista - toki meidän tilastotieteilijät ja insinöörit katsovat näitä ensin; hyvä niin, ja kertokaa minulle ja meille kaikille lukuja ja faktoja; humanistina minulle riitti skaala, ja keskityin heti tähän tunnepuoleen! Toivoisin keskusteluun mukaan kertomuksia siitä mikä voi pahoinpitelyyn johtaa. Ja ennenkaikkea niksivinkkejä, ei paheksuntaa, väsyneille vanhemmille, sekä isille että vielä toistaiseksi ennenkaikkea äideille. - Minulla on heti yksi: ota lapsi yökylään tai mene hoitajaksi! Vanhempi/molemmat saavat nukkua edes yhden yön rauhassa! Kokkaa samalla isompi satsi ruokaa; se helpottaa tulevia päiviä.... 

Ennenvanhaan vietiin vastasyntyneen perheeseen rotinoita (leipomuksia, ruokaa); se tapa on jäänyt ihan suotta pois. - Vanha kansa oli oikeassa tässä hyvässä asiassa: lapsi tuli leipä kainalossa! 

Tekstin kirjoittaja on Char

(Maalaus Gustav Klimt)