22.3.2013

Kaakku

Olipas kerran Liina, joka piti kovasti makeasta. Liinalla oli kaverina Annukka. - Meillä on täytekaakku, oli Annukka sanonut ja näyttänyt kaakkua olohuoneen ovenraosta.  Se oli vihreä ja siinä oli suklaalla piirretty kaareva pajunoksa ja pienet valkeat pajunkissat. - Se on marsipaania, oli Annukka selittänyt. Pöydällä oli ollut kiiltäviä kuppeja. Annukka oli pannut oven kiinni ja sanonut, että heille tulee nyt vieraita, hän ei ehdi leikkiä, pitää syödä vieraiden kanssa kaakkua. - Mitkä on teidän parhaat kupit, oli Annukka vielä kysynyt. Meidän on smyrnat. 


Smyrnat. Liina maisteli sanaa ja ajatteli vihreää kaakkua, jonka täytyi olla jotain ihanaa, oikein kahdella aalla. Ja vieraitakin.  Ei heille voinut käskeä ketään. Isä oli aina humalassa, tai ellei ollut, voi olla milloin vaan, yhtäkkiä. Oli oltava hiljaa, näkymättömissä,  ihan kuin ei olisikaan, oli toivottava ettei isä tule huoneeseen,  ei voinut edes maata selällään kun rintaa puristi kireä vanne, oli pakko käpertyä kylkiasentoon keräksi, jotta sai vanteen pois.  Miten minä voin koskaan synnyttää lasta, kun en voi maata selälläni, muistaa Liina ajatelleensa jonain kertana. Hän oli ollut vakavasti huolissaan ja miettinyt, miten selittää asia kätilölle. 

Koulussa oli  sanottu, että viina on syntiä ja tuhoaa perheen ja lapset. Raitis ja reilu, ei horju ja heilu, lausui opettaja karttakeppiä naputtaen. Liina oli koettanut tekeytyä näkymättömäksi ja oli sitten kirjoittanut ihanan aineen,  jossa kelvoton juoppo lopetti  syntisen rälläämisen ja tuli raittiiksi. Koko perhe pelastui tuholta ja kiitti Jumalaa.  Liina sai palkinnoksi Otto Mannisen runokirjan Muistojen tie.

Kotona  Liina sanoi äidille, että olisi hienoa, jos heilläkin kävisi vieraita ja olisi kaakku.  Jonain päivänä sitten tehtiinkin sokerikakku ja Liina levitti sen päälle omenasosetta. Hän  kutsui kumikauppiaan tytön leikkimään, koska tämä oli pyytänyt joskus hänet heille. Liina odotti, että kumikauppiaan tyttö huomaisi kakun, tai siis kaakun, joka oli keskellä pöytää. Siitä saisi ottaa. Kun aurinko paistoi kaakkuun, se alkoi näyttää rumalta, ruskealta kasalta. Kumikauppiaan tyttö leikki vähän aikaa ja lähti sitten pois. Kaakku loisti keskellä pöytää koskemattomana. 

(Muotokuva  Egon Schiele)

213 kommenttia:

  1. http://www.youtube.com/watch?v=2mQyhXSae3g


    Muistot tekee kipeää.

    VastaaPoista
  2. Kauniit haikeat, surullisetkin muistot. Harvoin käyvät yksiin ihmisten ajatukset; se minkä toinen sivuuttaa edes ajattelematta, on toiselle tärkeämpi mitään.

    Muuten on ihan hyvä, ettei mokoma kondomikauppiaan tyttö kaakkua huolinut, riitti parempiin suihin!

    VastaaPoista
  3. Noh, tämä on tarina, ja kuten kaikissa tarinoissa, tässä on totta ja tarua..

    Se osa, mikä on totta, palautui mieleen, kun kohtasin tuon kumikauppiaan tyttären, luokkatoverini viime viikolla kirjaston ovella. Jäi kaivertamaan, kun olisi voinut kysyä, muistaako hän vielä, kun -- . Vaan ehkä tapaan hänet vielä, hän on palannut tänne.

    VastaaPoista
  4. Koskettava tarina,joka tuo elävästi mieleen 50-luvun maalaispikkukylässä.Oli niitä taloja,joissa Smyrnakupeista sievästi nautittiin kahvit ja seuraksi hienot kaakut ja monta lajia pientäleipää.Kylän osulassa eli osuuskaupassa,oli lahjalista,johon rahaa laitettiin ja vähintäänkin kukkapuska tai joku vaasin tapainen nimi-ja syntymäpäiväsankareille hankittiin.Ja sitten oli niitä,jotka vain sivusta katsoivat....
    Sokerikaakku oli tavallisessa työläisperheessä ihan juhlakaakku.Ja entäs piimäkaakku....se se vasta hyvää oli.

    VastaaPoista
  5. Muistamme yleensä lapsuudesta ihan eri asioita kuin ystävämmme ja sukulaisemme.

    Äiti osasi tehdä ihania täytekakkuja. Mutta kun jotain ainutlaatuista tapahtui, hän huudahti: Nyt ostetaan käpykakku!

    Äiti olisi allekirjoittanut Julia Childin lauseen: Juhla ilman kakkua on pelkkä kokous.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käpykakku! Tällainen meille ostettiin joskus - nyt vasta sen muistan.

      Juuri tämän takia - että muistamme eri asioita lapsuudesta - minua harmittaakin, etten kysynyt kirjaston ovella kohtaamaltani kumikauppiaan tyttäreltä viime viikolla, muistaako hän sen lapsuuden tapaamisen. Tuntuu kuin hänellä voisi olla avaimia menneeseen.

      Poista
    2. Käpykakkua tehdään vieläkin. Nykyajan käpykakku ei maistunut yhtä hyvältä kuin muistojeni käpykakku, jossa ei ollut varmaankaan mitään keinotekoista.
      Netissä on tietoa käpykakun historiastakin. Käpykakku lienee Viipurista tullut venäläistä ja ranskalaista alkuperää oleva herkku.

      Poista
    3. Käpykakkuhan on marsipaanikuorrutteinen - tämänkin huomaan nyt vasta katsottuani reseptin. Kakkuhan on hyvä, mutta kuorrutteen vuoksi vähän raskas ja tahmea. Voisi hyvinkin olla venäläistä ja ranskalaista tuhtia tavaraa. Klassikko mikä klassikko.

      Poista
  6. Arabian Myrna-kuppejahan keräillään edelleen innokkaasti. Nyt ne taitavat olla enemmän arvossaan kuin omana aikanaan.

    Täytekakkuja ei minunkaan lapsuudessani juuri tehty. Omasta lapsuudestani en muista yhtään täytekakkua. Jos jollain oli täytekakku, se oli leipomosta tilattu. Piimäkakkuhan on vieläkin hyvää!

    VastaaPoista
  7. Outoon suuntaan avaat - tai viet - tarinaa tuolla Schielen kuvalla. Googlasin ja löysin surullisen kohtalon ja ihania lesbokuvia.

    Minulle lapsena mahtavinta juhlanautintoa edusti naapurissa saatu kääretorttu. Katselen niitä edelleenkin himoiten. Katselen vain, en kos... ei kun osta.

    VastaaPoista
  8. Totta tämä on, mitä Tapsa sanot. Olin kirjoittanut tarinan, poikkeuksellisesti ilman kuvaa.

    Kun sitten hain kuvia, ihastuin Egon Schielen Max Oppenheimeria esittävään muotokuvaan, ja mietin, miten kytkisin sen juttuun. No, keskimmäisessä kappaleessa puhuttiin humalaisesta miehestä, joten siihen se sitten meni se kytkös. Tykkään kuvasta enemmän kuin jutustani. Kuva on useimmiten tärkeämpi kuin sanat. Oikeastaan tuo kuva kertoo kyllä saman tarinan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Egon Schielenillä ja Max Oppenhaimerilla oli yhteinen työtila ja molemmat ovat maalanneet toisistaan muotokuvat. "MOPP" oli juutalainen homoseksuaali.

      Minulle kuva edusti itsestään selvästi blogistin omaa isää.

      Poista
    2. Tuolla ylempänä Tapsa mainitsi kuvan yhteydessä jotakin "oudosta suunnasta". Suunta on siis isäkytkös, mutta sen enempää kuvan ja tekstin yhteyttä ja mahdollisia suuntia ei ehkä kannata tulkita.

      Egon Schiele oli viime vuosisadan alun ekspressionisti, ja hänen taiteensa tuo minulle mieleen symbolisti Gustav Klimtin - tämä ennen kuin tiesin, että he tunsivat toisensa ja Schiele sai vaikutteita Klimtiltä. Schiele vain on ikään kuin rujo ja raaka Klimt, ja häntä syytettiinkin epäsiveellisestä taiteesta.

      Eniten Schielellä oli yksinäisen naisen alastonkuvia, toiseksi eniten heteroparin kuvia, ei juurikaan lesboparin kuvia. Näistä naiskuvista en juurikaan pidä, tai ne eivät puhuttele minua, koska niissä on sukuelin niin korosteisesti kuvan kiintopiste - hohhoijaa. Mieskuvat ovat hänellä parhaita.

      Romaine Brooksin muotokuvat kuuluvat samaan kiehtovaan sarjaan kuin Schielen lumoava mieskuva.

      Minua kiehtovat tällaiset kuvat enemmän kuin sievät ja yksitasoiset ihmiskuvat!

      Poista
    3. Niin tietenkin, jos oletamme, että "Liina" on blogisti ja tarina on suurinpiirtein totta. Näin varmaan onkin, mutta tarina voi (alkaa) elää myös omaa elämäänsä, meissä.

      Mutta jos nyt oletamme, että Iines valitsi (alitajuisesti) tuon kuvan mielessään oma isänsä, niin pieni kyökkipsykologi sielussani höristää korviaan. Tiedämmehän, että blogistimme "äiti" oli vahva ja itsenäinen, "isä" heikko ja häilyväinen.

      Tätä muuten tarkoitin alunperinkin, kun viittasin tarinan saamasta "oudosta suunnasta", jos ymmärrätte.

      Poista
    4. Kirjoitin yllä olevan ennen kuin luin Iineksen ylläolevan. Tulkitsin siis pitemmälle kuin blogisti myöntää.

      Poista
    5. Siis tarina oli ensin, ja Schielen kiehtova muotokuva pykättiin siihen, väkisin, koska tarina oli valmiina ja halusin kuvan heti näytille. Oli pakko lihottaa isän osuutta, jolloin tarinasta tuli vähän melodramaattinen. Piti tehdä tragihilpeä tarina siitä, miten tilanteet menevät tavallaan ohi, vaikka ne tarjoutuvat ihmiselle. En ole tyytyväinen siis tarinan nyyhkyisyyteen, pidän enemmän hilpeästi esitetystä tragediastakin. Olen tyytyväinen vain kolmanteen kappaleeseen, joka on parodiaa tai rakastavaa pilkkaa koulujen hengestä raittiusvalistuksen aikaan.

      Noh, siis kuva aiheutti sen, että tarinasta ei tullut hilpeää.

      Poista
    6. Kolmas kappale.

      Tai sitä että oma isän kohdalla tapahtuisi sama muutos, läträäminen loppuisi ja koko perhe kokisi "valaistuksen".

      Muistot tekee kipeää.

      Poista
    7. Tietenkin jokainen lapsi toivoo, että ryyppäävä vanhempi lopettaisi ja muuttuisi. Valaistusta harva lapsi odottaa; ehkä lähinnä sitä, että voisi elää rauhassa ja turvassa.

      Kolmas kappale on kuitenkin kudelma parodioivaa ironiaa ja melodraamaa. Minusta ei ole pyhäkoulutekstien laatijaksi. Jossakin on aina pikkupiru mukana.

      Poista
  9. Tässä esimerkki Schielen lesbokuvista; http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Egon_Schiele_022.jpg

    Ei lainkaan hävytön tai rietas, ainakaan minun silmissäni.

    VastaaPoista
  10. Kyllä, tuo olikin lähes ainoa lesbokuva, joka Googlen kuvasivuilla on. Näitä tämäntyylisiäkin on monella taiteilijalla. Alastomuus tai homous sinänsä ei ole enää uteliaisuutta herättävä salaisuus. Pitäisi olla jokin näkökulma alastomuuteen, kuten vaikkapa Kalervo Palsalla on.

    Tässä kokonaisnäkemys Schielen taiteesta. Siitä näkyy kuvien määrällinen suhde.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se voi myös olla: kuva kahdesta prostituoidusta tai kuva transsukupuolisesta ja naisesta. Kuva ja sen tulkinta on katsojan silmissä.

      Poista
    2. Jotain outoa taiteilijassa ja taiteessaan kuitenkin on. Kaikki tekemänsä kuvat kuvaavat samaa henkilöä, kyllä se transistori taisi olla.

      Omaa napaansa pidemmälle ei näemmä koskaan päässyt.

      Poista
    3. Olen samaa mieltä. Schielen naiskuvista en välitä ollenkaan, en jopa pidä niistä, sillä nainen on niissä jollakin tavalla rujo ja miehinen lihaskimppu. Yleensäkin ihminen on kiinnostavampi, kun hänellä on vaatteet päällä. Schielen värimaailmasta kyllä pidän, kellertävää ja okraa ja mustaa.

      Harvinaisen paljon Schielellä on omakuvia, joissa hän näkee itsensä transahtavana. Ne ovat kuitenkin mielestäni parempia kuin naisten loputtomat nakukuvat.

      Poista
  11. Tässä nyt yhdistyy mielenkiintoisella tavalla se voiko teksti olla niin auki kirjoitettua ettei sananväleihin jää tulkittavaa ja se myös muuttuuko kuvan sanoma vaikka sen yhdistää eri kontekstiin mihin, ja mikä sen alkuperäinen tarkoitus tai motiivi on ollut.

    Tapsa viestinnän ammattilaisena näki heti että kuvan ja tekstin ristiriita oli ilmeinen tai että blogin ilmaisussa haluttiin luoda kerronnallisesti eri kuvaa mitä kokonaisviestintä välitti.

    Asia saattaa ilmetä myös tarkoitushakuisena ilmeisen viestin häivyttämisessä joka kuitenkin avautuu piilomerkityksien kautta ylläen selvästi lukijalle vaikka viestijä ei sitä olisi halunnutkaan.

    Minusta blogin miehen kuva oli kuin muotokuva siitä hahmosta, jonka blogisti isäänsä kuvatessaan on luonut, sekä fyysisenä että henkisenä kokonaisuutena.

    Sikälikin blokikirjoitus on esimerkki, että kirjoittelu yleensäkin on paljastusten ja fiktion välillä taiteilua. Yhteisöllisuuden saavuttaminen edellyttää verraten pitkällekin menevää paljastelua ollakseen uskottavan henkilökohtaista, mutta säilyttäen mahdollisuuden rakentaa kuitenkin fiktiinen näköiskuva.

    VastaaPoista
  12. Tekstejä voi tietenkin aina tulkita, ja tiivillä tekstilläkin on sanan- ja rivinvälinsä. Enkä minä halua kieltää tekstinpätkäni tulkintaa mihinkään suuntaan, vaan lähinnä hämmästyin Tapsan "outoa suuntaa" -mainintaa. Maininta oli tietenkin aivan oikein, sillä edes kirjoittaja ei omista tekstiään, teksti on sillä tavalla autonominen.

    Tuo vaan, että monesti tekstit ovat yksioikoisempia kuin tulkitsijat arvelevat; tekstien takana ei välttämättä ole kerroksia. Monesti lauseita tehdään muodon, ehkä niiden kauneudenkin vuoksi; kirjoittaja rakastaa sanoa. Esimerkiksi tyttäreni yo-aine herätti monenlaisia pohdiskeluja, kun se julkaistiin lehdessä. Sitä arvuuteltiin ja tulkittiin, ja kun sitten kysyin asianomaiselta, mitä tuo ja tuo tarkoitti, kirjoittaja sanoi, ettei tiennyt, ei kai mitään, hän vain kirjoitti mitä mieleen tuli. Samalla tavoin minä kirjoitan paljon, vailla kummempia tarkoituksia.

    PS Viittaat johonkin tarkoituksenmukaiseen "häivyttämiseen". En harrasta tällaista, en verhoa sanomisiani. En ylipäänsä tarkoita juuri mitään.

    Kuva viittaa isääni, niin kuin ilmeistä on - onhan se kyseisen kappaleen kohdalla, poikkeuksellisesti, eikä ylhäällä, niin kuin minulla muutoin. Viittauksessa isään ei ole mitään salamyhkäistä eikä mitään häivytystä. Isä oli hyvä ja rakastava isä, lakimies, taiteellisesti ja monipuolisesti lahjakas, mutta juoppo, ja hetero. Jo lapsena huomasin eroottisen vireen katsomalla hänen lyijykynäpiirroksiaan ihmisvartaloista tai kuuntelemalla hänen aikuispuhettaan. Hän osasi tuhmat jutut ja lausui hurmiossa Linnan ja Rintalan ja Mycklen Ja Millerin repliikkejä ja katkelmia kirja kädessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta emmekö me jo kauan sitten tulleet siihen tulokseen, ettei tekijä ole oikea henkilö tulkitsemaan omaa teostaan, etenkään runoilija. Syystä siitä, ettei hän välttämättä tiedosta, mitä on tullut luoneeksi.

      Iineksen tämänpäiväiseen taiteelliseen muistelontapaiseen soveltaisin tätä metodia. Teksti voi sinusta olla yksioikoinen, mutta meistä monitulkintaisen kiehtova. Itsekin peilasin sitä erääseen lapsena tuntemaani "juoppoon". Hänen kehonsa oli karkean kaivosmiehen, ,mutta sielunsa, tajusin sen myöhemmin, oli kuvan kaltainen.

      Raittiuskilpakirjoituksissa olen asiantuntija. Voitin sellaisen joka vuosi. Edelleen hyllyssäni on rivi palkintokirjoja. Ihan kuin tulevaa ammattiani enteillen tein kirjoitukseni tarkoituksella: tiesin tasan tarkkaan millaisen ja minkäsävyisen kirjoituksen "asiakas" haluaa ja kirjoitin juuri sellaisen, toki itsekin luomaani maailmaan uppoutuen. Mutta en itse silti omaan tarinaani uskoen.

      Teitkö sinä samoin, Iines?



      Poista
  13. Kyllä minä tein samoin, Tapsa, ja juuri siksi panin Jumalankin mukaan siihen loppuun, ja kiitokset, ja taisin laittaa vielä perheen lysähtämään polvilleen. Yhtenä vuonna voitin kirjan nimeltä Nappaslieriläiset, kaikkien nimiä en muista.

    Siis enhän minäkään raittiustarinoihin uskonut, ja ehkä juuri siksi kiidätinkin Jumalan mukaan siihen ihmettä tekemään, ja se miellytti hartaan uskovaista opettajaani suuresti.

    Täällä on puhuttu monenlaista, mutta kyllä minulla on hämärä muistikuva, että porukalla on sovittu, että tekijä ei tiedä teoksestaan mitään, vaan tulkitsijat kyllä tietävät. Taisin unohtaa tämän hetkeksi omalla kohdallani, mitä pyydän nöyrimmästi täten anteeksi. Tarina on kuin se nähdään. Tällä mennään.

    Vaan vähän jäi siis kutkuttamaan, että mitä outoa tässä sitten näit Tapsa, tai joku muu näki, häh?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan loistava esimerkki on "Lavatähti ja kirjamies" kirja. Se on kirvoittanut sen kymmenet tulkinnat. Panu kertoili Arto Nybergissä ettei hän ole kirjoittaessaan ajatellut pätkääkään vastapuolen reaktioita. Paukuttiko Panu tekstiä vain sieluaan kuunnellen?

      Herää tietenkin aiheellinen kysymys, eikö todellakaan.

      Poista
    2. En oikein ymmärrä mielenkiintoa kirjaan. Kirja on lukemani mukaan loppuunmyyty useista kirjakaupoista.

      Toisaalta kansan makuhan ratkaisee. Ja se ei totisesti ole kokeilevan eikä taidekirjallisuuden mukainen. Mutta siis, olkaamme nyt fiksuja ihmisiä. Älkäämme puhuko tästä kirjasta mitään, ettemme vaikuta sivistymättömiltä einesruuan ystäviltä. Gourmet'ta sen olla pitää.

      Poista
    3. Tuo kirja saattaa olla merkittäväpi kuin luullaankaan.

      Ymmärtääkseni siinä kerrotaan seikkaperäisesti erään lavahenkilön yhteydenotto kyvyistä.

      Jos Nokialla on yhtään osaamista, lukevat kirjan tarkkaan ja paikkaavat laulajattaren oitis firmaansa. Kilpailuetu, joka saavutetaan edesmenneisiin yhteyden saavilla kännyköillä on suorastaan vallankuomouksellinen! - Mainoslauseenkin saatan mielessäni kuvitella:

      Nokia -Jäikö jotain sanomatta?

      Poista
    4. Äläs nyt, tämä yhteys tuonpuoleisiin lie kiinnostavaa. Kiinnostavaa luulisi olevan myös se, että julkkis paljastuu jälleen kerran ihan ihmiseksi, vähän kuten siinä kaikkia itkettäneessä lauluohjelmassakin. On se niin herkkää, kun julkkis syö, juo ja nai. Ajatella!

      Poista
    5. Luin jostakin, että vasta avioliitto Katri-Helenan kanssa teki Panu Rajalasta yleisemmin tunnetun hahmon.

      Minkälaisia kulttuuria tuntemattomia torveloita meillä on nykyään toimittajina? Kyllähän jokainen vähäänkään kirjallisuutta tunteva tiesi Rajalan viimeistään 80-luvun alussa!?

      Ihan kuin väittäisi, että avioliitot Marilynin kanssa tekivät Arthur Millerista ja Joe DiMaggiosta tunnettuja hahmoja Amerikassa.

      Poista
    6. Kenenkään ei pidä ymmärtää väärin, minä arvostan Katri-Helenaa hyvin paljon!

      Siitä huolimatta, että ei osaa säveltää tai sanoittaa musiikkia lainkaan, ja omaa melko rajoittuneen äänen, on onnistunut käymään kansan sydämiin yhä uusina ja uusina vuosikymmeninä. Sellaista ei pidä missään nimessä aliarvioida, jotain hänessä on, tunteet ovat varmaan yksi selittävä tekijä.

      "Vain elämää" sarjaa minulla ei ollut iloa nähdä, mutta lukemani perusteella olen ymmärtänyt, että siinä eri tunteista vedottiin erityisesti sääliin.

      Poista
    7. Jos ei ole lukenut kirjaa kannattaa lukea vuoden 2004 Apu-lehden haastattelu.

      http://www.apu.fi/artikkeli/katri-helena-ja-panu-avulle-vuonna-2004-olemme-paattaneet-erota

      Saattaa olla että kustantajan määrittely kirjasta: "Sehän kertoo kahden aikuisen ihmisen rakkauden tavoittelusta ja sen menetyksestä" pitää sisällään oleellisen. Tai niin kuin Veijo Hietala toteaa: "Suuri rakkaus ei yksin riitä, vaikka me romantiikannälkäiset niin haluaisimme uskoa."

      Poista
    8. Kun ei oikein kiinnosta kahden aikuisen rakkauden tavoittelukaan. Tai menetys. Parkukoot tykönään tai nouskoot tulesta.

      Yksin ihmisen on kuitenkin vähintään osa elämästään pärjättävä. On paljon kiinnostavampaa lukea itsenäisten ja elämässään erilaisia selviytymismetodeja kehitelleiden vahvoiksi kasvaneiden heikkojen ihmisten ajatuksia.

      Poista
  14. Hei, voiko kysyä millä haulla löysit tuon kuvan "isästä"?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvahaut historian mukaan:

      1. little girl + cake
      2. cezanne + children
      3. two girls paintings --> tällä kuvahakusivulla oli värillinen versio kyseisestä muotokuvasta, johon ihastuin ja hain sitten lisää kuvia egon schiele -haulla

      PS Tuossa vaiheessa en vielä tiennyt, miten liitän kuvan tekstiin, sillä hain lapsikuvia. Kuva vaan otti ja vei, joten lisäsin isän osuutta ja dramatisoin sitä.

      Poista
  15. Iines kysyi millaisia "outoja" suuntia kuva mielestäni avasi hänen tarinassaan.

    Monenlaisia. Tiesin tietysti blogin seuraajana vanhastaan, että Iines käyttää tässä omaa lapsuuttaan esikuvana ja mallina. Tarinan valaistuksessa ja lavastuksessa on jotain ingmarbergmanilaista ja henriktikkasmaista, yksinäinen lapsi vanhempien mielivallan aallokossa, juhlia ja kakkuja, kumikauppiaan tytär ja tuurijuoppo isä, tyttären kirjallinen lahjakkuus ja sen sublimoiminen raittiustoiveeseen ja Jumalaan, ja kaiken kruunaa säetaituri Otto Manninen ja hänen postuumi runoteoksensa Muistojen tie.

    Tämän kaiken keikauttaa outoon asentoon kuvan hurmaava hulttio – Liina/Iineksen isä!? - ja asettaa tyttären kokemuksen aivan uuteen valoon. Olemme nähneet isän ahdistava hahmona, mutta nyt näemmekin ihmisen sen alla, hauskan, hilpeän, surumielisen, seksuaaliselta identiteetiltään häilyvänä. Näemmekin äkkiä ahdistavan isän toisesta suunnasta, sisältäpäin, porvarillisen yhteiskunnan ja avioliiton ja isyyden paineen alla kamppailevana kaltaisenamme – Ihmisenä. Kuka meistä on kelvollinen hänet tuomitsemaan?

    Nämä ihan vaan pintapuolisina tulkintoina. Lisämausteensa kuvatarinaan antaa sitten se, että se toi mieleeni oman lapsuuteni ja omat juopponi, omat kaakkuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä näen "Kaakun" metaforana kirjoitukselle, kirjoittamiselle ja sen hyvksymiselle.

      Tehdä kirjoitus yhtä taiten kuin Annukan täytekaakku, runsaine marsipaaneineen ja pikkutarkkoine pajunoksineen, kaikkien ihailema luomus. Sitten kun sen on saattanut näkyväksi, "auringon valaisemaksi", luettavaksi ja arvioitavaksi, niin se ei ehkä kiinnostakkaan ketään. Annukan vieraat ovatkin tekstin lukijoita, joista joku saattaakin yllättäen ja arvaamatta murskata ja paljastaa kaakun "oikean" laadun kuin auringonvalo konsanaan.

      Kuinka uskollinen ja varma voi olla lapsen näkemykselleen kymmenien vuosien kokemuksella ja aikuisena kokijana. Onko aikuisen apävarmuus kaikki peräisin lapsuuden kokemuksista vai onko pyrkinyt toteuttamaan kokemuksiaan?

      Poista
    2. Minusta ihminen on aina epävarma, jos hän on terve ja älykäs. Eihän muista ihmisistä voi koskaan olla varma, eikä kai pidäkään olla, koska elämä itsessään on epävarmaa ja muuttuvaa.

      On vain niin, että epävarmuus koetaan useimmiten liian avoimeksi ja haavoittuvaksi olotilaksi, joten kulttuuriin kuuluu peittää se erilaisilla käyttäytymismalleilla, samoin kuin todelliset tunteet peitetään ja usein salataan.

      Tulkintasi anonyymi, on hauska. Kaikelle löytyy hyvinkin loogiselta tuntuva selitys, kun selittämään lähdetään. Väliä ei ole, miten kauas tulkinta on jo etääntynyt alkuperäisen kirjoittajan maailmasta ja ajatuksista. Tulkinnat ovatkin metakirjallisuutta, jota voisi edelleentulkita.

      Poista
    3. Lisäksi alakulttuurissa "kakulla" on vielä aivan oma merkityksensä.

      Olisiko se Liinan lusittavaksi annettu "kaakku" Jumalan tuomio jostakin, jota pieni lapsi ei kykene käsittämään, mutta jotain kauheaa sen on oltava: hänen syytäänhän kaikki viime kädessä on?

      Poista
    4. Taloustieteellisessä jargonissa "kakku" taas tarkoittaa kansantuloa, yhteistä hyvää, josta olisi riitettävä jaettavaa kaikille. Toisaalta "kakkua" ei voi säästää ja syödä samaan aikaan.

      Uppoammeko tulkintojen suohon kuin Levähuhdan suoruumiit, joiden upottamisen syyksi muistelen arvellun jotakin sellaista, johon kuvakin viittaa?

      Poista
    5. Aina paranee! Jumalan tuomiot singahtelevat, ja suoruumiit sätkivät homouden synnissä upotessaan happamaan liejuun. Kruunaankin suoruumit-tulkinnan täten ehdottomaksi voittajaksi, vaikka lusia kakkua -tulkintakin oli hauska.

      Poista
    6. Suo-keskustelun suolle viedäkseni lyön nyt pöytään Hilja Haahti -kortin.

      Lapsen lailla

      Suo mun, Herra, huolta vailla
      tehdä matkaa lapsen lailla
      isän saattaessa
      tiellä varjellessa!

      Täysi rauha rinnassani,
      matkan määrä toivonani;
      lapsen onnen syvyys
      Isän hellä hyvyys.

      Joskus sataa, joskus paistaa,
      saan mä riemut, vaivat maistaa.
      Isä tietää kyllä,
      pitää voimat yllä.

      Näen loiton, tumman rannan -
      senkö säikyttää mä annan?
      Ei - ei turman yötä:
      Isä seuraa myötä.

      Venhossansa turvaisasti
      uinun silloin aamuun asti,
      herään ihmevaloon,
      saavun Isän taloon.

      Poista
    7. Kaunista, ah, vaan minäpä vastaan Immi Hellen -kortilla!

      Olen polvella isän istuja,
      olen äitini tunttarulla,
      olen mummun muru,
      eikä haita suru,
      niin ihmeen hauskaa on mulla.

      Poista
  16. Sitä vaan, että pitääkö kaikki kirjallisuus arviointi laskea metatarinoinnin piikkiin, eikö silloin olisikin mielekkäänpää arvioida juuri tuota metakirjoittelua?

    Tuta arviota että vain terve ja viisas ihminen ei ole epäröivä, en hevin allekirjoita. Maailman muuttuessakin voi useasta vaihtoehdosta aivan vain funtsaamalla tai vaikka intuitioonsa luottaen valita jonkun vaihtoehdoksi ja elää "valitun" asian kanssa vailla epäröintiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei pidä kaikkea kirjallisuuden arviointia laskea metakirjallisuudeksi. Niitä on mitäänsanomattamiakin arviointeja, joissa vain toistetaan kirjan juonta.

      Sellaiset lasken mielessäni metakirjallisuudeksi, joissa tulkitsija tuo oman persoonansa tai tyylinsä häiritsevästi tekstirakenteeseen. Tällaisissa itsekorosteisissa arvioinneissa nousee tavallaan uusi sisältö, uusi rakenne ohi arvioitavan.

      Totta on kuitenkin se, että jokainen taiteen tuotteen esittely tai arviointi kertoo myös arvioinnin esittäjästä asioita, ts. arvioinnissa näkyvät henkilökohtaiset mieltymykset, vastenmielisyydet, asenteet, jopa maailmankatsomuksellisia seikkoja.

      En sitten tiedä, voiko arviointeja tehdä persoonattomasti, objektiivisesti. Ei kai täysin.

      Poista
    2. Siinä tapauksessa Mauno Saaren Haavikko-kirja on puhdasoppista metakirjallisuutta. Miksei myös pienin osin Rajalan Meriluoto-kirjakin.

      Taiteen arviointi ei varmaan voi koskaan olla objektiivista.

      Kun jätkä tekee halkomotin metsässä, se on työtä, mutta kun taiteilija tuo propsipinon galleriaan, se on taidetta.

      Juttu kuulostaa naurettavalta, mutta asiaa voisi lähestyä myös niin, että puupino tien laidassa ei ole taidetta, mutta jos Iines ottaa siitä valokuvan, se voi olla taidetta.

      Poista
    3. Oikeastaan tarkoitin lähinnä lyhyitä tekstianalyyseja, joissa varta vasten eritellään tekstinäytettä, ei kokonaisia tuotantoja tai elämiä.

      PS Kirjailijoiden kirjoittamat omaelämäkerrat ja toisten elämäkerrat voivat olla tietysti loistavia taideteoksia. Mauno Saari oli muistaakseni toimittaja (?) ja Haavikon ystävä, ja suhtautui siksi kohteeseensa ehkä turhallakin pieteetillä. Jäin kaipaamaan jotakin, jonka tiesin mutta johon Saari ei kiinnittänyt mitään huomiota. Ei loistavasta taideteoksesta voi puuttua oleellisia asioita taiteilijan elämästä.

      Poista
    4. "Sellaiset lasken mielessäni metakirjallisuudeksi, joissa tulkitsija tuo oman persoonansa tai tyylinsä häiritsevästi tekstirakenteeseen. Tällaisissa itsekorosteisissa arvioinneissa nousee tavallaan uusi sisältö, uusi rakenne ohi arvioitavan. "

      Eikös tämä ole myös kirjailijan synti. Kuinka tunnettu kirjailija voi uskottavasti vain tarkkailla itseään, raportoiden siitä.

      Poista
    5. Kritiikeistä sen verran, että luen niitä mielelläni, ovat itsessään usein nautittavaa luettavaa.

      Vastausta siihen tarpeeseen, kannattako joku kirja lukea, niistä silti hyvin harvoin saa.

      Jos olisin taitelija, laittaisin seinälle lumilapion ketjuvarrella ja nimeäisin sen kriitikoksi.

      Poista
    6. Siis metakirjallisuudeksi sanominen ei ole haukkumasana, se on vaan nimitys sille, että kirjoitetaan kirjallisuuden sisällä toista tasoa, vähän kuin kieltä kielestä. On upeita arviointeja ja kritiikkejä - viis siitä että ne voivat olla metakirjallisuutta.

      Poista
    7. Nimenomaan, melkeinpä päinvastoin. Esim. metafilosofia on filosofiaa filosofiasta. Fysiikka tutkii maailman lainalaisuuksia ja metafysiikka koko olevaista.

      Kärjistäisinpä jopa niin, että siinä missä Haahti ja Hellen edustavat runoutta, niin nykyrunous on metarunoutta.

      Poista
  17. Blogisti on 5.7.2009 kirjoittanut tarinan alter egostaan, Liinasta. Kirjoituksen kommenteissa on aika hyvin valotettu sydämen kyllyyden tematiikkaa, kuinka autentista, todellista tai kuinka valikoivaa muisti lopulta voi olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liinasta on monta tarinaa. Keräsin ne yhteen joskus ja siirsin pois Iines-blogista suojattuun blogiini Orpotytön tarina, joka käsittelee suvun kohtaloita espanjantaudin ajoilta.

      Poista
  18. Lapsuuden muistojen kirjaaminen, jopa muistelu ei ole vanhojen asioiden autenttista kuvaamista, siirtymistä ajassa taaksepäin vaan nykyisillä kokemuksilla rikastettua ja uudelleenrakennettua tietoa. Muistot kulkevat koko elämän mukanamme ja muokkaavat elämäämme ja persoonallisuuttamme.

    Muistamattomuus ei häiritse kovin paljon luovassa työssä mutta dementoituneelle vanhukselle se voi olla kohtalokasta. Dementikon muistin yhdistää lapsen muistiin se että kumpikin on menettänyt kyvyn arvioida sen hetkinen tärkeä tieto ja sen suhde ympäristöön.

    Muistimme on sikälikin selektiivistä että vain nykyisyys on todellista vaikkakin muistot määrittelevät käyttäytymistämme dominoivammin kuin muut persoonallisuuspiirteemme. Ja, koska lapsen muisti liittyy voimakkaasti tunnetilaan voi samaan tunnetilaan pääseminen palauttaa autenttisen kokemuksen mieliin.

    Lapsen muistia voisi kuvata vaikkapa tietokoneen muistilla. Jos asia tai tapahtuma on kirjattu ikivanhalla ohjelmalla, niin nykyinen käyttöjärjestelmä ei kykene tapahtumaa "avaamaan" ja jos pystyykin niin tulkinta on uuden ohjelman mukainen ja siihen sopeutettu.

    Omaelämäkerrrallisten muisteluiden siirtäminen koskettavaksi kerronnaksi edellyttää todellisuuden tuntua joko todellista tai fiktiivistä. Kinnostusta ei kuitenkaan ylläpidetä kokemusten uudelleenmuokkausta, usein myös tunnesisällön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole ihan varma tuosta lapsesta & käyttöjärjestelmästä... mutta muuten juuri tuolta tunne-suunnalta löytyvät selitykset neurooseihin ja muihin sielullisiin häiriöihin.

      Tietty tilanne tuo aikuisen mieleen lapsena koetun tunteen, esim. häpeän, eikä aikuinen kykene ymmärtämään sitä, vaan kuvittelee sen tulevan tyhjästä. Siksi psykoterapioissa muistellaan niin mielellään menneitä tuntemuksia.

      Poista
    2. Luoja varjele minua lapsuuden kokemusten autenttiselta kirjaamiselta, anonyymi!

      Tarkoitus ei ole kirjaaminen, ei muistelu eikä muistiinmerkintä. Tarkoitus on sama kuin kaikilla verbaalisilla ja luovilla ihmisillä: sanataide, ja vain yksin se. On ihan sama muuntuuko muisto kokonaan toiseksikin. Tällaiseen itseni ilmentämiseen minulla on halu ja tarve ja hengen palo. Kirjaaminen on kirjurien työtä.

      Poista
    3. Minäkään en sitä paitsi allekirjoita käsitystäsi lapsesta ja hänen käyttöjärjestelmästään. On empaattisia ja eläytymiskykyisiä ihmisiä, jotka pystyvät samaistumaan lapsen maailmaan, menemään lapsen sisään ja elämään, kokemaan, tuntemaan asioita lapsen tavalla. Lapsi ei ole kone, samoin kuin ei aikuinenkaan. Ihminen on sisäsyntyinen olio, toiset vain ovat herkempiä, sensitiivisempiä tuntemuksissan ja tunteissaan kuin toiset.

      Poista
    4. Kolmannella perään: juuri siksihän minäkin aina paasaan lapsesta, kasvatuksesta ja kouluampujista ja opettajuudesta, että se lapsuus ja kasvaminen on maailman merkittävimpiä asioita. Jos siellä on solmuja, ne löytää edestään, ja aika moni purkaa niitä solmuja terapeutin vastaanotolla aikuisena. Solmut ja ahdistukset tulevat aina siitä, miten meidät on kohdattu lapsena.

      Poista
    5. Käyttöjärjestelmä vertauksella halusin vain yhteen vetää kirjoituksessa muuton esiin tuomaa. Muistin vertaaminen tietokoneeseen, kirjastoon tai sanakirjaan on varsin yleisesti käytetty metafora.

      Kirjoissa joissa muistellaan lapsuutta on autettisuudella usein täreä rooli. Lapsuuden aikaisten leikkien tai aikaan oleellisesti liittyvien toimitojen kuvaaminen perustuu juurikin niiden autettisuuteen.

      Mutta se, että pystyisimme helposti, persoonasta riippuen, helposti valuttautumaan lapsen kokemuksen kaltaiselle tietotasolle kuulostaa aika suureelliselta ja erittäin vaikealta. Kuinka pystymme vuosikymmenien aikana opitun ja koetun kulttuurisen ja emotionaalisen kerrostuman alle kaivautumaan.

      Tiedämme että joka kerta kn muistelemme menneä asioita ja tapahtumia syntyy se aina uudestaan eikä tallennu koskaan muistiimme samanlaisena. Tunteita ei voi antaa toiselle eikä keksiä ilman kokemusta. Sen sijaan niitä on helppo sepitellä, loisteliainkin kirjailija on hyvä "valehtelija" ja illusionisti.

      Poista
    6. "Mutta se, että pystyisimme helposti, persoonasta riippuen, helposti valuttautumaan lapsen kokemuksen kaltaiselle tietotasolle kuulostaa aika suureelliselta ja erittäin vaikealta." (Anonyymi)

      Ajattelin tässä pikemminkin emotionaalista puolta, lapsen tunnetasoa, en tietotasoa, jolla ei mielestäni eläytymisessä ole niinkään merkitystä.

      Koetut tunteet säilyvät muistissa paremmin kuin mikään faktapohjainen tietous. Usein tunteisiin on solmiutunut myös sanoja, verbaalista muistamista, jota voidaan tiedostaa ja tulkita vasta aikuisena. Helpoksi en eläytymistä lapsen tunnemaailmaan ole sanonut. Riippunee ihmisen sensitiivisyysasteesta.

      Kirjailijan pitää osata valehdella, jos nyt tätä sanaa halutaan käyttää. Toisaalta valehtelusta ei tarvitse olla kysymys, vaan kyseessä voi siis olla asian syvempi ymmärtäminen psykologisen tietämyksen avulla. Täten kirjailijan kuvaus voi olla jopa todempi ja syvempi kuin lapsen sensitiivinen kokemus, josta voi puuttua osa tiedosta. On paljonkin esimerkkejä vaikkapa hyväksikäytetyistä lapsista, jotka ovat mieltäneet vain tuskan ja ahdistuksen, mutta jotka vasta aikuisena ymmärtävät, mistä ahdistus syntyi.

      Poista
    7. "Täten kirjailijan kuvaus voi olla jopa todempi ja syvempi kuin lapsen sensitiivinen kokemus, josta voi puuttua osa tiedosta."


      Tätäpä tässä juuri on pohdittu. Kirjailijan ja lukijan kokemus voi olla totuudenmukaisempi, mutta ei tod. syvempi, mitä sillä nyt tuossa tarkoitettaneenkaan.

      Valehtelu ei tietenkään tarkoittanut eikä tarkoita, kusetusta tai harhaan johtamista, vaan muunneltua totuutta, toisista lähtökohdista johdettua "totuutta".

      Poista
  19. En ole oiken koskaan ymmärtänyt sitä ajattelutapaa, että aikuisen olisi jotenkin mentävä lapsen maailmaan ja ajattelutapaan. Miksi mennä minnekään, kun tässähän se on yhä.

    Minä ainakin olen yhä se sama ihminen kuin olin lapsenakin. Ei minun minnekään tarvitse "mennä" muistaakseni millä tavalla mitäkin olen kokenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti et tarkoittanut minua, Tapsa, tuolla joka "menee lapsen maailmaan" , sillä minä käsitän asian samalla tavoin, ja juuri sitä olen selittämässä anonyymille.

      Ihmisen sensitiivisyys eli emotionaalinen herkkyys on syntymässä peritty ja elämäniän kestävä. Näin ihmisen tunnemaailmassa on valmiina kyky kokea sama tunne uudelleen aikuisena, mutta tietenkin sillä tavalla eri tavalla, että aikuinen ymmärtää asiaa ehkä enemmän kertyneen kokemuksensa avulla.

      Ja se mitä pidän tärkeänä, on se asia, että tunteet ovat tietoja tärkeämmät, jos sitten aktiivisesti muistelee menneitä. Itse luin juuri kouluni historiikkia, jossa oli oppilaiden ja opettajien koulumuistoja. Hämmästyin sitä, miten eri tavalla asioita muistetaan ja sitä, miten yksityiskohtaisesti joku kirjaa tapahtumia.

      Minä muistan vain sen tunneilmaston, ahdistuksen, joka lepäsi kaiken yllä koko koulunkäyntini ajan. Koulu oli aika hirveä paikka minun lapsuudesani ja nuoruudessani. Se sinivalkoinen kirkollis-porvarillinen eetos musersi alleen köyhät, rumat ja heikot lapset, vaikka nämä olisivat olleet lahjakkaitakin.

      Poista
    2. Yli kahdeksankymppinen Eeva Kilpi sen on todistanut: ihmisen mieli ei vanhene. Vanhuksenkin silmänaukoista katsovat maailmaa nuoren tytön silmät!

      Poista
  20. Totuus on toisenlainen, totuus on venäjäksi pravda.

    Minä laitan kevennykseksi pätkän, josta Fred Astaire sanoi sen olevan parhaan koskaan filmatun tanssiesityksen. - Ehkäpä nyttemmin ovat siellä "tanssii tähtien kanssa" tämän ylittäneet, en tiedä kun en ole katsonut.

    Nicholaksen broidit steppaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Johan oli menoa! Mieluummin tätä katsoo kuin tavanomaista jytäämistä.

      TV:n tanssiohjelmista minäkään en tiedä, en katso, ei kerta kaikkiaan kiinnosta.

      Poista
  21. Minä ainakin edelleen elän puberteetti-ikäni molemmin puolin; välillä on kuin olisi alle 15 -v., välillä tuntuu että on 60 -v. vanhempi. - Outoa, an sich.

    Minua huvittaa kun tämä tietty tuulimyllyarmeija hyökkää taskukokoisen iines-paran kimppuun: humisten ja viuhtoen kuin Espoon Sähkö Oy. Voi, pitääkö minun valjastaa taas Rocinantteni ja lähteä auttaa suloista Dulcineaa? "Pitää", sanoo omatuntoni. "Vai niin", sanon minä sille takaisin, ja lähden. "Mutta mistä minä saan", kysyn siltä vielä kun peppu hellänän ratsastan kumpareista metsäylänköä pitkin, "mistä minä saan tähän hätään Sancho Pantzan"? Siihen omatuntoni ei sano mitään, on mykkä, viittoo vain jotain viittomakielellä. Semmoisia en osaa. (ottaa huikan manzanillaa) Täytyy miettiä, ajattelee, eihän valmiissa maailmassa semmottis hätä ole etteikös sitä ehtis fundeerata... Niinpä hän pomppaa ratsunsa selästä kuin vieteriukko joka on piilotettu pahaa-aavistamattoman lapsen joululahjaan: UHUHHUUH. (Hetkinen, kuka 'hän' tässä pomppaa ja 'mistä', minähän tässä ratsastan? Ts. nämä persoonat ja heidän pronomiininsa ovat menneet sekaisin, eikö totta? Sillä äärettömän näppärästi loikkaan Rocinanteni selästä (mukkelis makkelis) erään akaasia-puun alle. Kerään sitten sikin-sokin menneet taisteluvarusteeni, mm. manzanilla-pulloni, ja alan levähtää. Juon muutaman neuvoa-antavan kulauksen, yhmnhn, ja varmuuden vuoksi muutaman lisä-kulauksen. (Ihan vaan sen takia että olisin entistä neuvokkaampi.) Hevoseni syö heinää ja välillä mulkoilee minua silmäripsiensä alta. Mutta kohta sitä en enää näe kun alan nukkua. Ja jos minä nukahdan, nukun kuin kettu, vain silmät pidän hämäyksen vuoksi kiinni. Niinpä kuulen kun aamu sarastaa narahtaen kuin avattaisiin ovi joka ei johda mihinkään, tai kuin pölyinen matkalaukku jossa ei ole mitään. Täysissä sotasopissa pompahdan pystyyn kuin Vieteriukko joka käteketty lasten joululah... hetkinen, taisin käyttää jo tätä metafooraa? Äh, minähän pompahdin pystyyn kuin tikka, joka on heietty ohi taulun. (Tais olla olla aika huono vertaus?) Olkoon mitä olkoon, tai mitä on, mutta missä vitussa minä muuten olen? ja missä on manzanillani...?Samassa aamuaurigon ensimmäinen säde osuu tyhjään pulloon ja saa sen välkehtimään kuin krokotiili hymyilisi. No, Voihan Pahus! Kaikki on menetetty! Meillä ei ole mitään, ei tulevaisuutta, ei edes Manzanillaa! Meillä ei ole... Missä on Sanzo Pancho ja hänen tammamuulinsa? Missä on Dulcinea? missä Kuunkuiske? missä minä?


    (maailma, älä purista mua mun munista)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Herrajumala mikä sananlento ystäväni mikis. En minä taida ruveta ollenkaan kirjailijaksi vaikka jo hetken suunnittelin. Erityisesti kohta: "Ja jos minä nukahdan, nukun kuin kettu jne - aina pölyiseen matkalaukkuun saakka, on parasta mitä olen aikoihin lukenut!

      Poista
    2. Jaa, olkaa vaan hyvä, rouva Anna Y. Mua rupes eniten itteeni naurattaa - kun kirjoitin tuon - tuo "hevosten pitkät silmäripset". Oon nimittäin ollut teurastomolla töissä ja käsitellyt hevostenpäitä - nimenomaan pelkkiä Hevosten Päitä. Mä tiedän, että heillä on pitkät silmäripset. (Lihanleikkaajat - joiden ammattitaitoa kunnioitin - leikkasivat näiden hevosten päistä kaikenlaisia leikkeitä. Minä kannoin - kun olin vaan kuorma-autokuski, heillä näitä päitä. - Oli kesä, vuosi 1970, Tampere ja Viinikan OTK:n Liha ja Säilyketehdas. - Ajoin isoa Bedford-nimistä kuora-autoa. Kerran ajoin sen ojaan. (Jätkät tuli ihmettelemään. Ja jäi makkarat sinä päivänä jakelematta.)

      Ps. Hevosenpäät oli ihan OK. Inhottavampia oli roudata lehmien utareita; niitäkin sinne tehtaalle tuli tonnikaupalla. (En tiedä mistä, enkä kauheesti välittänytkään tietää, rekka-autot niitä toi.) Ne jauhettiin massaks ja niistä tehtiin koiranmakkaraa. (Voi olla että tehtiin myös ihmisille makkaroita - se oli aika velmua hommaa. Mutta jos tehtiin, en sano, koska minua sitoo vaitiolovelvollisuus... sanottakoon näin, että (tämä on reklaami) LEHMÄN UTAREITA KÄYTETTIIN LISÄNÄ ERILAISIIN HERKULLISIIN TUOTTEISIIN. - Ps. Ite muuten lopetin makkaransyönnin kun menin sinne tehtaalle töihin. Se oli jotenkin paljon hurjempaa kuin minkkien kasvattaminen turkeiksi. Oli, oli! (Paitsi kerran seurustelin yhren tytön kanssa joka oli töissä - muistaakseni Jämsässä - Valion juustotehtaalla. Hän sanoi minulle että "älä mikko herran jumala syä sulatejuustoa...") Tämä oli 70-lukua. Se täytyy muistaa.) Pss. Jos tuli terveystarkastajat tekee "yllätystarkastuksia" tehtaalle, me saatiin tietää siitä n. 2-3 päivää sitä ennen. Ja siivoiltiin "hiki hatussa" paikkoja. - Joo. Kaikki aina kiilteli kun tarkastaja (sos.dem.) kävi, ja se kiitteli meitä. (Kumarsimme hänelle ystävällisesti takaisin.)

      Poista
  22. Tänään olen iloinen kuin loinen. Loisekin ovat eläimiä. Meidän pitään kunnioittaa heitä, yhtä tasapuolisesti kuin kunnioitamme kissoja/rakkeja/bandakarhuja ja ahvenia etc. (Sillä Jumalahan meidät kaikki on luonut.)

    Kävin lääkärissä. Oli ns. "vuositarkastus". En minä muuten lääkärissä käy, paitsi jos sattuu menee esim. käsi irti-poikki; silloin siällä voi käyrä kysymässä että olisko teillä antaa vähän sireharsoo... tai teippiä?

    Ei, en minä leiki sairauksilla.

    Kuolema ei ole kiva juttu läheisille. (Kuolleelle se on saman tekevä.)

    Ehkä minulla on liian luonnontieteellinen käsitys elämästä koska en ole saanut luonnontieteellistä koulutusta.

    VastaaPoista
  23. Muistan, miten draamastudion näyttelijäopiskelijat kysyivät TTT:n tai Tampereen Teatterin esityksen jälkeen miten he kulloisessakin avustajanroolissaan olivat pärjänneet, yms., ja jos vastaus joltain konkarinäyttelijältä oli että "no, ei sinua ainakaan voi syyttää innostuksen puutteesta...", se tarkoitti että olit... huono. Todella Huano.

    VastaaPoista
  24. Ei puristeta ketään mistään. Kiva kun riensit luokseni Rosinantella, don mikis. Alan heti kaivata jotakuta, jos häntä ei näy kirjallisilla blogilakeuksilla. Vaan ajattelen niin, että Kuunkuiskeellakin on oman elämänsä touhuja, harva jättää tulematta tänne tai toisiin blogeihin blogistin (ai että inhoan tätä sanaa) vuoksi, ei blogisti ole niin tärkeä.

    Ei meillä olekaan mitään muuta kuin tämä hetki. Tämän kun ihminen oikein oivaltaisi. Vaan vaikka oivaltaakin, elämä kuluu niin kuin on kuluakseen, ei elämää pidä kai erityisesti elää. Elämätöntä elämää ei olekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. äsh. minusta "kuunkuiske" sanana on kaunis, käytin häntä sanana, en kommentoijana. (huokaus) nyt olen tietysti anteeksi pyynnön velkaa Kuunkuiskeelle.!

      Kuiskaava kuu? Hän ei ole paha, Puhuva planeetta on paljon pahempi. Mutta pahinta maailmankaikkeudessa on Musta Energia. Se on ihan hiljaa.

      Poista
    2. Et sanonut mitään rumaa, joten jos Kuunkuiske tämän lukee, niin eihän tässä ole aihetta pahaan mieleen - hyvään mieleen vain, sillä muistetaan ja kaivataan. Musta Energia kuulostaa pahaenteiseltä. Voisin kuvitella, että on mustaa valuvaa pikeä. Toisaalta musta piki on hyvää, kun lapsena sitä maistettiin muuntajan kyljestä ja leikittiin, että se on purukumia.

      Poista
  25. Liika innostuminen - missä tahansa - tuottaa enemmän hallaa kuin hyvää. Ikävä kyllä. Jos vaikka 5-vanhat beibit soittaa "melkein" nuotilleen - joka sinällään on hämmästyttävää - niin en minä viitti semmosta kuunnella. Sehän on kamalaa!

    Ps. Beibit beibinä ja pää tyynyyn.

    VastaaPoista
  26. Äsken kävin ulkona. Ajattelin tuuleentua kuin tähkäpää... ulkona olikin ihan kiva. Ehkä tuulennuin, ehkä en. Aivan sattumalta menin erääseen kapakkaan - en suinkaan juodakseni, menin sinne pelamaan Pokeria. Ja tietysti hävisin. Jossain vaiheessa ihmettelin sitä että kapakassa oli vain miehiä, jotka kovasti 'keskustelivat' toistensa kanssa... no, joo. Tajusin vasta viiveellä että olen eksynyt Gay-Kapakkaan. Se ei minua hermostuttanut. Aloin vaan pelata sitä Pokeri-Automaattia vähän 'notkuvammin lantein'... ajattelin vampata jonkun. Mutta siinä kävi, voi vittu niin, että KUKAAN ei ollut kiinnostunut minusta. Nolostuin, turhaannuin, oikeastaan LOUKKAANNUIN, ja lähdin 'letkuvin lantein' ulos siitä pirun Kirken Luolasta. (Sitä paitsi hävisin RahaAutomaattiYhdistykselle 60;- €. Sekin vielä!)

    VastaaPoista
  27. Tämä on yks klassisimpia juttuja mitä tiedän... siis kun puhutaan ihmisten suhteista toisiinsa, tai semmoisesta.

    Eräs mieshenkilö oli pudonnut rakennuksilla korkeelta ja kuollut. Siihen tuli naishenkilö, vanha ruotsinkielinen fröökyna, ja oli aivan surullinen hänkin että näin oli käynyt. Ihan vilpittömästi hän kysyi "förlåt kukka sanoo mikä nimi hänellä oli?". Joku sanoi että Virtanen se oli, Matti Virtanen, johon Neiti vastas että... "sekin vielä!".

    Ps. Tajusitteko?

    VastaaPoista
  28. Ei tajuttu, on herätty vasta. Koetan myöhemmin uudestaan.

    (Ei kai tässä vain herätellä kaksikielisyyskeskustelua?)

    VastaaPoista
  29. Taas kadehdin miehiä ja heidän reissutarinoitaan. Mies menee ulos ja siitä vaan poikkeaa epämääräiseen paikkaan hämärien tyyppien sekaan, menettää omaisuutensa ja tulee sieltä ulos kuin chaplin sauvaansa heilutellen. Nainen menee kahvilaan, avaa kirjan ja toivoo tekevänsä vaikutuksen oikeantyyppiseen mieheen, niin no, tai naiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi iines-rukka (eikös sellainen kirja ole olemassa?), kyllä mää välillä mielelläni vaihtaisin roolini naisen rooliksi. Istuisin vaan pöydässäni, marilynmonroy maiset silmäklasit päässäni, ja katselisin miten miehet pörräävät pöytäni ympärillä. (Kuin ahkerat mehiläiset jotka tuovat ämpärikaupalla hunajaa mun luo. Mutta mää vaan nakkelisin niskojani ja lukisin 7-päivää lehteä.)

      Ps. On se oikeasti niin että kellä -V, sillä valta. (Kuhnurimehiläiset saavat pelata vain Pajatsoa.)

      Poista
    2. Mitenkään haluamatta väittää vastaan haluan kuitenkin sanoa, että kellä U, sillä valta.

      Ja jos olisit nainen, mikis, aivosi olisivat hieman erilaiset ja ajattelisit luultavasti vähän toisin, historian painolasti ja koko evoluutio hennoilla harteillasi. Et ehkä jaksaisi sitä marilynin roolia, kun kokisit sen, mikä vähä niille pörrinkäisille riittäisi.

      Poista
    3. Minä haluaisinkin olla nainen joka ajattelee kuin mies. Nyt yritän olla mies, joka ajattelee kuin nainen. (Ei tämä oikein onnistu! Koko ajan on kuin ajaisi autoa "sivuliirussa". Nytkin mennään, Voihan Pentele! ojaan niin että kanervankukat vain pölisee... vaikka on talvi. (aukoo turvavöitään) "Ja pidä sinä akka nyt pääs kiinni. sinähän tätä autoo ajoit. Kato ny, missä ollaan? Syvässä ojassa mee ollaan."

      Poista
    4. Minulle on sanottu, ja ne sanojat ovat olleet sanojattaria, että ajattelen kuin nainen. Otin sen suurena kohteliaisuutena (vaikka en sitä miehille kehtaa kertoakaan).

      Poista
    5. Oppikoulussa kolme tyttöä oli minun uskottuja. Siis minä olin heille, Tytikin sanoi minulle että "sinä olet minun paras tyttöystäväni". Se sopi minulle. (Kuin nenä minun päähäni. Tai kuin penis jalkojeni väliin.) Kuulin heiltä kaikenlaisia juttuja, olin heidän uskottu, en tietenkään sanallakaan koskaan kertonut asioita eteen päin. Olen, kyllä minä tämän tiedän, aika itseenisulkeutunut ihminen, eli introvertti. Tästä luonteenpiirteestä on ollut myöhemminkin hyötyä. Nimittäin... nyt täytyy olla tarkkana ettei rupee kehuu itteensä... eräissä/monissa työmarkkinaneuvotteluissa oon ollut "harmaana eminenssinä" just sen takia että multa on voitu kysyä mun mielipidettä (erittäin herkissä, keskeneräisissä asioissa) ilman että ne ees vahingossa pulpahtaisivat julkisuuteen. - Ähh. - Tarkoitan, että ihan varmaan mielipiteilläni ei mitään merkitystä ole ollut. Paitsi vähän. Mää vaan ite tiedän, kun oon joskus joutunut päättämään muitten ihmisten asioista, että sitä mielellään kysyy "neuvoa"... melkein mistä tahansa. Tai ainakin joltain ulkopuoliselta. - Päätösten teko on hirvittävän vaikeaa. Ihan totta. Mua ei yhtää kadehdituta nää pääministerit ja muut. (Itsensä suhteen sitä voi tehdä mitä päätöksiä tahansa, alta aikayksikön, ainakin minä niin teen. Mutta sehän ei muita rasita.)

      Poista
  30. Kuittaan luetuksi! Ei vaan (ole) tullut mieleen mitään ihmeempää sanottavaa, ajatukset ovat olleet hiukan toisaalla.

    Jospa jo kohta kevät koittaisi! Kalenterin mukaan sen pitäisi olla jo pitkällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kevät on tulossa ihan nurkan takaa. Lumet hulahtivat katolta alas ihan eteeni eilen! Ja olen vakuuttunut, että näen peipon viikon sisällä!

      Poista
  31. No, taivutetaanpa piikkilangasta.

    Tämä fröökuna oli hyvin pahoillaan siitä että tämä mies oli kuollut. (Kukapa meistä ei olisi?) Hänen mielestään suomenkieliset "virtaset ja lahtiset" ynnä muut semmoiset olivat reppanoita jo eläessään. Eiväthän he eläessäänkään olleet tienneet... ei, tämä on sivuseikka. Sanotaan asia näinpäin: tuota rouvaa säälitti tuo kuollut mies sen takia kaksinverroin enemmän että hän eläessäänkään ei ollut ollut edes von Zukkelberg, esimerkiksi. "... vai Virtanen, voi miten sääli.
    Eli, turha elämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässähän ei ole MITÄÄN rasismia, ei MITÄÄN vittuilua ruotsinkielisiä vastaan. Ei, päin vastoin.

      Elämä antaa, ja Elämä ottaa. Lopputulos on yleensä +-0. (Ja Me, jotka tämän näemme, ihmettelemme.)

      Ps. Minun on ikävä Rauskia.

      Poista
    2. Mitähän frouva olisi sanonut, jos se taivaalta tipahtanut olisikin ollut mustalainen?

      Eism. no, olipa totta totisesti huono tuuri?

      (Tajusitteko?)

      Poista
    3. Tajusin.

      Aikoinaan intellektuelleilta kysyttiin että, "jos mustalainen ja neekeri hyppää pilvenpiirtäjän katolta, niin kumpi niistä ehtii ensin alas"?

      Ainoa Oikea Vastaus On: mitä vitun väliä sillä on.

      Poista
    4. Ps. Jos olen rasisti, olen sitä, mutta en kyllä näiden juttujeni takia. Käsittääkseni kaikki käsittävät että harrastan tässä ns. kaksois-takaisinkytkentä-takaisin taas -ironiaa. Ja vaikkei sitä ymmärrettäisikään, niin vittuako sillä väliä on, silläkään?

      En minä pyydä anteeksi omaa olemassaoloani, paitsi itseltäni. Joskus. Tai... silloin tällöin. Eli siis joskus.

      Poista
    5. Tiedän sinun harrastavan kaksois-takaisinkytkentä-takaisin -ironiaa, siksipä vastailenkin siihen kolmois-takapotku-edestakaisin -satiirilla, jonka tietenkin tiedätkin, huomaan sen siitä, että kommenttisi edustavat selvästi nelos-olut-kierros-vielä -kantilaista impera... ei kun aperatiivia. Olemmehan maailmaan eksyneitä vaeltavia jerusalemilaisia suutareita.

      Poista
    6. Minä puolestani vedän teitä molempia vekkuleita höplästä neloislutzilla takaa kiertäen ja viimeistellen kolmoistulpilla vääntäen ja jankaten.

      Poista
    7. Heh, hehh.

      (Eikun ihan totta!)

      Poista
    8. Iines vetää, minä vedätän, maailma vedätyttää, Mikis vedätätyttää. Höplästä meinaan tai päinvastoin.

      Poista
    9. Minä en ketään vedätätä. Aikoinaan - panin merkille - varjo aina käveli perässäni. Mutta nyt nääs kun nään että taas se tulee mun taakse, teen U-käännöksen. Yleensä se menee ihan hämilleen ja jää käveleen ihan eri suuntaan kuin mä, joskus mun ohikin. (Mutta ei aina.)

      Poista
  32. No juu, tiesin kyllä tämän heti, mutta ajattelin, että jotakin muuta siinä täytyy olla, tietäen sinun hervottoman hauskat juttusi mikis, lantion keinutukset ja pajatson kilahtelut, huonossa ja epäilyttävässä seurassa, joka ei edes noteeraa teikäläisen onnetonta parodiaa. Ne minua naurattavat.

    VastaaPoista
  33. Hei Iines, tää blondi päkäpää ilmottautuu taas laumaan mukaan! :)

    Tiedän, mitä tarkoitat, itsellekin tulee outo olo jos ja kun ihmiset häviävät selittämättömästi. Vaikka järki sanookin ettei kannattaisi. - Sairaalarumba jatkuu vielä, mutta yritän pysytellä kartalla! :)

    Tarinasi oli koskettava, enkä sitä halua analysoida. - Arvosteluista sen verran, että itse joudun työkseni niin paljon lukemaan kriittisesti ja objektiivisuuteen pyrkien että mielelläni pidän saarekkeita, joista voi vain nauttia. - Kaikkein viimeiseksi lähtisin pelkän tekstin ja kuvavalinnan kanssa "psykoanalyysiin"; oy vey!

    Annukkaa mietin: olipas epäkohtelias lapsi! Vaikka olisi Kuppia ja Kaakkua ollut pienestä pitäen, ei fiksu ihminen brassaile. Mieleeni tuli oma isosiskoni, joka aikoinaan sai kutsun luokkakaverin kotiin koulun jälkeen. Hemmotteleva ja superkiltti isotäti Lempi tarjoili siskoille ranskanleipää herkkupäällystein kaakaon tai sitruunateen kera koulun jälkeen; siskon kaveri Aila voiteli kotonansa tarjottavaksi näkkileipää - kunnes hätkähti, heitti käsivarret leipien yli ja kysyi että mitäs sinä yleensä syöt välipalaksi. Hienotunteinen herkkusuu-siskoni vastasi silmää räpäyttämättä että yleensä jotain korppuja ja voita päällä. Aila huokaisi helpotuksesta ja kiva päivä jatkui.

    - Meillä siis oli juhlapäivinä täytekakkua, jota tarjoiltiin kaikille, ei vain näytetty ovenraosta. Vanhempani myös välillä keräsivät kirjaimellisesti pennit kasaan että saivat leivokset kaikille palkkapäivää edeltävänä iltana; säästämisen käsite oli hyvä ja kannatettava, mutta ei kovin läheinen... Enimmäkseen kyllä herkut leivottiin itse, sitten minun aikanani, jolloin äiti oli jäänyt kotiin.

    Nyt sitten äiti yli 80-vuotiaana maksaakin ekaa asuntolainaansa. Kaikkea ei saa, mutta näin hedonistina seuraan mieluummin vanhempien jälkiä.

    Muuten: entä jos se kumikauppiaan likka olikin varma siitä, että pöydällä komeileva kaakku oli "oikeille" vieraille, ei hänelle? Eikä halunnut Liinalle sitä kommentoida, ettei Liina joudu ikävään tilanteeseen ja kieltämään maistiaisia, jos perheessä olisi rajoituksia tarjoamisia "ansaitsevien" suhteen, kuten Annukan perheessä oli?

    VastaaPoista
  34. Char rakas, olet ihana (käkkäräpää blondi). Ja ainoana pysyt asiassa. - Tuus sun mikis.

    VastaaPoista
  35. Char, kunpa sairaalarumbasi päättyisi pian. Oletan, ettei se ole kivaa.

    Puhuit muuten yhdestä tarinan avainkohdasta, siitä, että Liinan kaakku ei päätynyt kumikauppiaan tyttären suuhun.

    Nimittäin tarinan juju lienee se, että kumikauppiaan tytär ei ottanut kakkua, koska sitä ei tarjottu hänelle. Liina ei osannut tätä taitoa, vaikka oli leiponut kakun nimenomaan kumikauppiaan tyttärelle ja oli kuvitellut, miten he sitten syövät kaakkua yhdessä. Kaakku olikin alkanut näyttää rumalta, kakulta yhdellä a:lla, kun sitä vertasi mielessään Annukan vihreään marsipaanikaakkuun. Niinpä hän ei kehdannut tarjota sitä, eikä ottanut itsekään. Oli kuin ei kakkua olisi ollutkaan. Se ei ollutkaan kaakku.

    PS Äitisi on urhea nainen, kuin Aira Samulin, joka upeasti kehottaa vanhuksia ottamaan rohkeasti lainaa ja ostamaan itselleen laadukkaita asuntoja! Kannatan!

    VastaaPoista
  36. Palaan kaakkuproblematiikkaan:

    Kumikauppiaan kaino tytär kasvoi isänsä majassa, kumipajassa, matalan torpan hiilloksen lämmössä, varttuen iässä ja viisaudessa, suorittaen kauppaopiston ja kumialan ammattitutkinnon, saaden kolme miestä ja viisi lasta, ja kaiken tämän yltäkylläisyyden keskellä hän heräsi aina aamuyöllä, sudenhetkellä kello viisi, ja kysyi äänetönnä, nyyhkien, itseltään: miksi, oi miksi Liina ei antanut minulle kaakkua, sokerikaakkua, vaan kidutti minua pitäen sitä vain pöydällä, siihen vilkaisemattakaan, siitä ikinä enää koskaan puhumattakaan. Miksi, oi kuminen Jumalani, miksi? Ah, olen niin kyllästynyt kuminakakkuihin ja tyhjyyttään kumiseviin lupauksiisi. Anna minulle kumi, jolla pyyhin kaakun pois elämästäni!

    (jatkuu)

    VastaaPoista
  37. Tämä kumikauppiaan tytär oli kiristynyt tuntemattomaksi, kun hänet siis kirjaston ovella kohtasin pari viikkoa sitten. En tuntenut häntä, ja kun hän hihkaisi, että hei, tunnen sinut, katsoin vain, että mikä tiukka täti siinä oikein on. Lapsena hän oli koulun notkein tyttö! Sanoinkin hänelle, että sinä olet Virolaisen Tuija. No ei ollut., hän oli kumikauppiaan tytär. Jokin häntä siis on painanut kasaan, ja se on tietenkin se kakku, jota hän ei koskaan saanut maistaa. Nyt sen ymmärrän!

    VastaaPoista
  38. Viimeksi olen lukenut noin kauniin tarinan - minkä Tapsa kertoi - Hans Christian Andersenilta. Muistaakseni se käsitteli "Tulitikkutyttöä". Ja tämähän on siis "Plastiikkityttö". (tekee merkintöjä kouluvihkoonsa, ettei sekoita näitä toisiinsa)

    nimim. "harhaileva, esileikattu suutari"

    VastaaPoista
  39. Tähän täytyy lisätä - ei mitenkään obligatoorisesti, vaan oikeasti - että (no, ainakin minulle) Iineksen muistelemiset varhaisvuosistaan ovat kamalan, kamalan inspiroivia. Väittelyistä en tykkää! Mutta Iineksen muistelemisia lukisi vaikka kuinka paksuna kirjana.

    Ps. Tämä ei ollut imartelua. Harvoin suostun sanomaan mielipiteeni suoraan, nyt sanoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas pidän väittelystä, mutta en vastaväittelystä. Siksi pyrinkin aina sellaisen kohdatessani, ja sitä sattuu usein, lataamaan heti vastustajan otsaluuhun niin robertheleniusmaisen tyrmäävän väitteen, että ranne murtuu. Sitä sitten nyyhkin, enkä suinkaan sitä, että vastustaja pamauttaa vastaiskun palleaani ja henki loppuu. Ennen ylvästä poistumistani lyön vielä käsilaukulla.

      Poista
    2. Mulla on ollu ihan samanlaisia matseja! Kerrankin, kun meinasin hävitä mutta en sitten kumminkaan hävinnyt - sain vain vuosi ja puolitoista ehdonalaista - heitin tälle vastustajalleni (kun mentiin pukusuojaan) lentosuukon...! Arvaa, oliko se siitä otettu? (Oli kai kun kauhee rähinä siitä syntyi. Sen asianajakin potkaisi mua palleaan. Kauhee puhina vaan tuli ulos mun suusta.)

      Ps. Ihmiset ovat usein mustasukkaisia. Eikä ne osaa ilmaista muutenkaan tunteitaan. Iineksellekin - olen pannut merkille - tietyt tyypit kamalasti v###levat hänelle kun he eivät osaa muuten tunnustaa rakkauttaan Iinestä kohtaan. - Tämä on ihan kypsää kauraa. (Kuten me makuuhuonepsykologit usein toisillemme vitsailemme, keskenämme. Luottamuksellisesti. )

      Poista
    3. Minäpäs rakastan väittelyitä, vastaväittelyitä ja kunnon vääntöä, niin kuin ehkä olette havainneet. On jopa vaikeaa, jos vain ollaan samaa mieltä ja hyristään kaikki samanmielisinä. Missä on silloin Totuus, kysyn minä. Totuus tulee aina jostain ulkoa, ja siksi ei saisi sulkea mieltään ankarimmaltakaan jankkaukselta. Siellä se Totuus jossain on, missä asianomainen sen sanoo olevan, etttäs tiedätte.

      Vaikka onhan se kiva lähetellä terveisiäkin ja rakastaa koko maailmaa, ei siinäkään vikaa ole.

      Poista
    4. Mikis, haleja sinulle! :)

      Iines, äitini on rautainen nainen! Hellä ja nauravainen, tekee mitä mielii eikä turhia jäpistä...

      Väittelyihin suhtaudun vähän kaksijakoisesti. En pelkää sanoa mielipidettäni, mutta harkitsen kyllä tarkkaan että koska ja kenelle. Yleensä puollan mielipiteitäni vain asioissa, joissa tiedän olevani oikeassa, mikä on helppoa kuin heinänteko, mutta härkäpäisyydelläni olen saanut esim. jehovantodistajaystäväni itkemään ja uskonkriisiin, mikä ei ollut tavoitteeni (puolustin oikeutta aborttiin).

      Ei ystävien kanssa ja aikuisen järjellä tuommoinen ole tarpeen, välillä voi olla hiljaa ja kuunnella, ja lähteä siitä että kaikki loppuviimeksi pitävät omat näkemyksensä. - Nuorena ja tulisieluisena ryntäsin aina pää edellä taistoon, mikä varsinkin herroja miellytti, niin eri mieltä (eli väärässä) kuin olivatkin. Kiihkeys ja tunteen palo ärsyttivät ensin ja sitten ihastuttivat; nykyään säästänkin sen puolen itsessäni harvoille ja valituille. Mikä vanhoja tuttuja harmittaakin, ja silloin kun joku tarpeeksi pitkään jaksaa toiveikkaana heitellä syöttejä, avaan hiukset ja annan palaa, tosin puolileikilläni, mikä ärsyttää ja ihastuttaa lisää...

      - Miesten kanssa ei voi kuin voittaa, Herra heidän sydämiään siunatkoon! :)

      Minkä hurmosmielisyyden jälkeen sanonkin vielä, että mies eli nainen, "oikeissa" asioissa armoa ei tunneta, eikä leikkimielisyyttä. Luottamusmiehenä runnoin asiat läpi faktoilla, omassa oikeudenkäynnissäni (siis silloin kun hain lähestymiskieltoa) pistin ruotuun sekä alustavasti ärsyyntyneen käräjäoikeuden tuomarin että oman juristini pyytämällä ylimääräisen puheenvuoron, kun jutussa harhauduttiin sivupoluille.

      En kyllä noita tilanteita enää osaa pitää väittelyinä edes sanan laajimmassa merkityksessä; asiat asioina ja faktat faktoina. Tulkitsin lakia sen verran vastaansanomattomasti etteivät päätökset voineet olla kuin minun kannaltani myönteisiä. Tosin ne olisivat voineet olla vain ns. alustavan myönteisiä; lain kirjain mutta ei tarkoitus olisi toteutunut. Eli kyllä esim. se tuomarikin halusi toimia oikein; ei ennakkopäätöksiä kevein mielin tehdä. Ja se oma juristini kiitti odotellessamme minua selväpäisyydestä ja diplomatiasta. - Sitä Charin kuuluisaa "alkuvoimaa" ja "jänskää ytyä", jotka yleensä ihastuttavat, ei silloin nähty. Paremminkin semmoinen Ope-Char, joka palauttaa haahuilevat henkilöt lukujärjestykseen ja keskustelun itse asiaan.

      P.S. Mikiksen ja Tapsan kaa olen samaa mieltä siitä, että Iineksen muistelot ovat innostavia ja inspiroivia! Ynnä minusta koskettavia, kuten juuri eilen sanoinkin; ei unohdeta Appelssiini-Tyttöä, jonka muistan nykyään meidän kaikkien kollektiivisena, herttaisena koulukaverina aina hedelmätiskillä! :)

      Poista
    5. Toinen P.S. Iines, minä luin tarinaasi Liinan kannalta siten, että se Annukan ylvästellen esittelemä kaakku laukaisi suoriutumisen ja näyttämisen kierteen. Olisiko Kaakku saanut sellaiset mittasuhteet, jos Annukka olisi näyttänyt sen ovenraosta, kertonut että vieraita tulee, eikä sitä saa nyt vielä maistaa, mutta hän säästää Liinalle rääppiäisiä huomiseksi...? Ja sitä olisi sitten yhdessä maisteltu myöhemmin. Ehkä omien leipomusten tarjoaminenkin olisi sitten luonnistunut pikkuemännältä!

      Isän roolia oli sitten liioiteltu, blogikuvaan sopivaksi, kuten kerroit; ennen tarinan avaamista ajattelin, että ehkä se oman vanhemman pärjäämisen jännittäminenkin loi lisäpaineita kotona tehdylle tarjoomukselle. - Kuten huomaat: minä olen Liinan puolella tässä asiassa!!!

      Sitä paitsi teolliset herkut näyttävät ja maistuvat paremmilta lapsista, jotka ovat kotikutoiseen tottuneet. Minustakin oli juhlavaa syödä ostoleivoksia erityistilanteissa, vaikka Mamman tiikerikakku nyt aikuisen suussa on vertaansa vailla. Omat hoitolapset ovat kuolanneet mm. Piltti-mikroruokia haikein katsein, ja retkipäivinä niillä herkuteltiinkin - käsittämätöntä minusta; olen hyvä kokki, mutta kun se oli se erikoisuus ja harvinaisuus, minkä sitten kyllä taas hyvin käsitän.

      Eräätkin omat siskonlapset puolestaan rakastivat kaurapuuroa naperoina, silloin kun minä olin hoitovastuussa! Äiskä ja iskä kun tarjosivat vain sokerimuroja... Tarjouduin siis tekemään kohtuudella mitä vain: pannareita ja munakkaita, paahtoleipää päällyksineen, mutta se perinteinen kaurapuuro voi- tai hillosilmällä ja maidolla oli yliveto!

      Listaa voisi jatkaa loputtomiin, niin on se ruoho viheriäistä jne...

      P.S. 3 Tosi kiinnostavaa muuten päästä kuulemaan mitä kirjoittaja oikeasti on tuntenut ja tarkoittanut tarinaa tehdessään!

      Poista
    6. "On jopa vaikeaa, jos vain ollaan samaa mieltä ja hyristään kaikki samanmielisinä. Missä on silloin Totuus, kysyn minä. Totuus tulee aina jostain ulkoa, ja siksi ei saisi sulkea mieltään ankarimmaltakaan jankkaukselta. Siellä se Totuus jossain on, missä asianomainen sen sanoo olevan, etttäs tiedätte."



      Tuossa määritelmässä taitaa olla hienoinen ongelma. Jos väittää että "vain" asianosainen tietää mikä on oikea totuus, määräytyy se omasta ihmismielestä, sisältäpäin määräytyväksi, toisaalta vätetään että "Totuus tulee aina ulkoa". Väte on järkevä, sillä aivan mututiedolla ja elämänkokemuksella ei kannata kaikkea tutkimustietoa pelkällä semantiikalla yrittää kumota.

      Tosin, sillä pääsee aika pitkälle koska kaikki on helppo vetää etiikasta ja viime kädessä moraalista johtuvaksi ja päästään "fifty-sixty" lopputulokseen.

      Poista
    7. Char, oikeastihan mitään kaakkua ei ollut, niin kuin tarinassa. Oikeasti se meni niin, että oli Annukka ja köyhät ritarit, ja Liina, joka pantiin aulaan korituoliin istumaan ja odottamaan kun Annukka ja hänen kaksi kylään tullutta serkkuaan söivät keittiössä herkkuja.

      Kun Liina siis tuli Annukan luo leikkimään, Annukka pani oven keittiöön kiinni ja sanoi, että Gunnar oli tullut kylään ja he syövät nyt köyhiä ritareita.

      Liinaa ei siis ajanut oman kakun tekoon näyttämisenhalu, hän oli aivan liian alistunut lapsi mihinkään näyttöön, hän piilotti aina itsensä ja pani kaikki kynttilät vakan alle. Hän ei edes koulussa uskaltanut tietää ja osata, ennen kuin opettaja hoksasi hänet ja veti esiin, päivänvaloon.

      Poista
    8. No niin, Iines, Annukka on vielä kepsumpi tapaus kuin olin kuvitellut!! Ja entistä enemmän fanitan Liinaa!!!

      Liinan epävarmuus kyllä paistoikin läpi. Näkymätön lapsi olen ollut itsekin, joskin eri syistä kuin Liina; sikäli kaikki myötätunto on aina altavastaajan puolella.

      Vaan jos silti jatkan tarinaa: mikä ihme sai Annukan noin julmaksi? Lapsi jolla on omat asiat hyvin ei niivitä muita noin tietoisesti. Vahingossa voi kuka hyvänsä olla piittamaton, jos ei paremmin hoksaa, mutta tässä kyllä Annukalla oli itsellään asiat huonosti.

      - Ja niinkuin sanoinkin: tosi ylellistä päästä juttelemaan kertojan kanssa tarinasta! Tulkintoja en yritä, ihan tietoisesti, mutta hienoa päästä näkemään kertomuksen kehkeytymisen historiaa aitiopaikalta! Kiitos, Iines! :)

      Poista
  40. Hei vaan pitkästä aikaa.
    Miekin ilmottaudun läsnäolevaksi. Olen lukosalla, vaikken kommentoi.
    Olen piakkoin uhkaavassa muistelutilanteessa, kun on siskon synttärit tulossa. Silloinhan yleensä raivokkaasti muistellaan menneitä ja ihan joskus riidellään siitä mitä oikeasti tapahtui. En viitsi edes kertoa kuinka monta juttua on itse kunkin mielestä jonkun toisen syytä. Sisko ei kyllä sitä voi kiistää, että kuokki kasvimaakuokalla minua varpaaseen.

    Vanhoja koulukavereita sattuu aika harvoin täällä saapasmaalla näkösälle, mutta pikkusisko avonai entisen luokkatoverini. En muistanut nimen perusteella ihmistä, mutta naamasta onneksi joo. Hassua kun joku hämärästi muistin pohjukoilla oleileva ihminen muuttuukin tutuksi. Mietin vaan sitä, miten saattaisi kuva ihmisistä muuttua, jos heidät tuntisi uudestaan aikuisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervehdys Sari, muistelut on kivoja.

      Kasvimaasta tulee heti mieleen se, kun yhden ystäväni kanssa harvennettiin sokerijuurikasta pellolla, jossa kasvoi pitkiä rikkaruohoja ja pujoja. Vetelimme sitten niillä pitkillä pujoilla toisiamme perseeseen, niin että mätke kuului ja toinen lensi nurin. Sovittiin aina, että nyt ei enää mätkitä, ja sitten kun toinen ei arvannut, mätkäistiin taas. Mikään ei ole niin hauskaa kuin tyttöjen kikatus. Sehän ei lakkaa millään. - Tämän ystävän tunnen vieläkin, eikä hän ole juuri muuttunut, niin kuin monet muut ystäväni. (Pikku-Lolitan äiti joissain aiemmissa jutuissani.)

      Poista
  41. Heidät=luokkatoverit.
    Juuri tästä syystä en kommentoi juuri nyt, olen hajautunut mieleltäni kun on kaikenmaailman arvioita kuten ynnä kurssisuunnitelmia tekeillä. Iines, sinä tiedät mistä puhun. Suunnittelu- ja arviointityö on tarkkaa hommaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tiedän ja muistan. Suunnittelu- ja arviointityö on syvältä. Oppitunteja pitäisi mielellään monta yhden suunnittelutunnin sijaan.

      Poista
  42. Sari, hei ja haleja, kurjaa että on niin kiirusta ja stressaavaa töissä! Tule pian takaisin! :)

    Sisarusmuistelut ovat ehkä pahimpia; niissä niin helposti ajautuu vahingossa tosi hankalalle maaperälle...

    Ja kun ei ikinä tiedä mikä on hankalaa tai vaikeaa; viaton sanavalinta helposti johtaa hetteikköön!

    Itse muuten tökkäsin vahingossa pikkusiskoa porkalla silmän lähelle Kaivopuistossa, mistä seurasi lääkärireissu - arvaa muistiko kukaan että pikkusisko aloitti töykkimällä minua jalkoihin, ja kun en ollut mikään koordinaation ihmelapsi, huiskaisin itsepuolustusmielessä liian korkealle. Toisaalta opin kerrasta pasifistiksi, ja päin vastoin kuin meidän gentlemannit täällä en huiski nyrkillä sen paremmin kuin käsilaukullakaan (joka Muumimamman tyyliin olisikin Vaarallinen Astalo!)

    Iines, vielä mietin leivonnaisia, ja siskoja tässä tapauksessa. Isosisko nimittäin vei minut kerran kevätjuhlan jälkeen, alakouluikäisenä, Kluuvikadun Fazerille Sacher-leivokselle. Ja sain limonaadiakin! Mikä oli harvinaista herkkua sekin! - Isosisko kysyi ekan leivarin jälkeen että maistuisiko toinen; hän tiesi että olen herkuttelija. Eikä kuulemma tarvinnut kursailla (puhumattakaan siitä etten ole ns. pokerinaama, ei olisi mennyt läpi vaikka olisin yrittänyt teeskennellä). Maistuihan se. Sisko siemaili kahvia ja poltteli, ja kysäisi vitsinomaisesti, että haluanko kolmannen - enkä tarpeeksi nopeasti saanut ahnetta katsettani kuriin, ja kolmaskin tilattiin. Ja sitten vielä neljäs! Kaikki kermavaahdolla!

    Sisko sanoi silloin, ja on edelleen sitä mieltä, että kun kesälomarahaa oli, ja niin ilmiselvästi nautin, se oli joka pennin väärti! - Hän oli meinaan sanonut, että saan niin paljon leivoksia kuin jaksan syödä. Ensimmäisen ja viimeisen kerran, muuten, nykyään vastaaviin tarjoomuksiin liitetään jo rajotteita :D, mutta oli se kuulemma ollut kiehtovaa katseltavaa... :)

    En ollut ahne, enkä syönyt määrääni enempää. Herkkujen suhteen vain olin kone; nykyään en semmoiseen pystyisi vaikka haluaisin. Kivaa että silloin sain välillä makeaa mahan täydeltä; minut se opetti anteliaaksi tarjoajaksi, ei kitsaaksi herkkujen portinvartijaksi!

    P.S. Niinkuin Annukka muksuna oli! Siis semmoinen pihi panttaripentu! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS Luulen, että Annukan äiti oli pihtari, ja siitä se siirtyi Annukkaankin. Kuulin, että tämä hiljakkoin kuollut arvokas vanha rouva oli niin nuuka, että eli melkein kylmässä talossa, kun ei raatsinut kunnolla lämmittää. Piti vuokralaisia talonsa yläkerrassa, mutta nämä lähtivät pois, kun vettä ei sanut käyttää juurikaan ja talo oli kuin jääkellari.

      Mielenkiintoista. Sarin sisko on iskenyt Saria kuokalla varpaaseen, Char siskoaan porkalla silmän lähelle ja Iines on pamauttanut siskoltaan leuan sijoiltaan, niin että tämän piti siirtyä pilliruokintaan. Ja kaikki muka vahingossa. Ollaanpas me väkivaltaisia naisia ja siskoja...

      Poista
    2. Aivan, Iines: oi te miehet, vaviskaatten! Eikä teittien naistenkaan kannata tämän vahingossa syntyneen troikan edustajille ryttyillä!!! :D

      Ollaan sekä sotaisia että selviytyjiä! :)

      P.S. Annukan vanhemmat olivat väkisinkin kurjia nuukapusseja: kukaan lämmin ja antelias ihminen ei yrittämälläkään saa aikaiseksi noin järjestelmällisen pihiä tenavaa!

      Poista
    3. Kyllä. Kuokalla varpaaseen, porkalla silmään ja nyrkillä leukaan! Ja jos tähän lisää vielä sen aiemman mantran, että tädin pilu on tiukempi, niin eiköhän näillä pärjää missä vaan.

      Poista
    4. Iines: kiitos, kiitos oikeasta naurusta moneen tyhmään päivään!!! :D

      Jatketaan taas, haleja sinulle ja kaikille muillekin kivoille!!! :)

      Poista
  43. Oi, te ihanat naiset

    "Kun vain saan nähdäkin sinut,
    minusta on yhdentekevää,
    tapahtuuko se piha-aidan luona
    vai ikkunassa tai puutarhan säleaidan lomitse,
    sillä jokainen sinun kauneutesi
    auringosta silmiini saapuva säde,
    valaisee ymmärrystäni ja vahvistaa sydäntäni niin,
    että minusta tulee ainutlaatuinen
    ja aivan verraton älyltäni ja uskollisuudeltani".

    (Tunturisusi)



    Minä, Don "Miguel" Quijote (no tietenkin olen Sancho "Maukka" Panza) loikkaan hevoseni Rosamundan selkään ja karautan perunan kukka näpinlävessä (ai, kukka vai ja näpin lävessäkö?) jos eräänkin Pylsinea del Pimpsan luokse. Del Pimpsalla kaikki on kiharaista kultasuortuvaa (vi**u, mikä rämemajava) ja kirkkaalla otsalla ei koskaan sada, (vaan on myrskyn merkki, vrt. Juha Föhr) siellä löyhyttelee länsi-tuuli ja on ikuinen kevät (rospuuttokeli, kelirikko). Kulmakarvat ovat kuin sateenkaaret, silmät täyttä auringonpaistetta (eippää, ku sialla), poskilla hehkuu ruusunkukat (finnit), huulet ovat kostean täyteläiset kuin korallit (näyttää hiivasieneltä), hampaat kuin rivi helmiä (huolimattoman halot liiterissä), kaulan kaari alabasteria (tä?, kalkkuna!) ja kädet kauneinta norsunluuta (senkin nakkisormi).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tjaah. Pieni päivitys runoilijan tietämykseen. Kellään enää rämemajavaa ole, saati kultasuortuvia.

      Poista
    2. Nyt kannattaa päivittää ensin oma tietämyksensä ja lukea miten Don Quijote kuvailee fiktiivistä rakaudenkohdettaan Dulcinea del Tobosoa. Quijote kuvitteli tämän olevan kaunein kaikista naisista. Sancho Panza taas tiesi asiain realistisemman laidan.

      Poista
    3. Juu juu, mutta runohan oli päivitetty tähän päivään, joten kultasuortuvien tilalla olisi pitänyt tietenkin manailla sekundaposliinia.

      Poista
  44. Välillä tekee hyvää olla hiljaa, lukea vain.

    Ehkä kansakuntamme ainoa nero, Timo K. Mukka, kuoli tasan neljäkymmentä vuotta sitten sydämen loppumiseen. Hoitamaton edellinen sydänkohtaus, Pellon kunnan toimittama häätö ja kirj. Risto Juhanin törkykirjoitus saattoivat miehen hautaan 28-vuotiaana.


    Hänen tuotantonsa lainasin taannoin kirjastosta, Syntisen laulun ja Tabun olen (viimeinkin) lukenut, läjä on vielä jäljellä. Minulle täysin käsittämätön tieto on, että kirjoitti Maa on syntinen laulun ollessaan itse vielä lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut. Minulla on nyt kyllä lukutauko, siis ei ole romaania luettavana, on kyllä upo uusi luontokirja. En saanut luetuksi Sinistä kirjaa, joka on Einesbaarissa ja kaipaisi peräänsä keskustelua. Lukeminen tietokoneen isolta ruudulta ei sovi silmilleni, sillä voin saada silmämigreenin - kaksi kertaa eläissäni olen saanut tihrustaessani näytön pikkuista tekstiä. 157 sivua pikkkuista ruututekstiä on liikaa.

      Mukalta muistan viimeksi lukeneeni kirjeromaanin, joka ilmestyi viime vuonna. Sitä ennen on kuitenkin hyvä tuntea Mukan tuotantoa, jotta saa enemmän irti. Muistelen, että Mukka tarjosi 14-vuotiaana runojaan Karistolle, joka hylkäsi ne, mutta kirjoitti kannustavan kirjeen - samoinhan kävi minulle Kariston kanssa, paitsi että minusta ei tietenkään voi puhua samassa lauseessakaan.

      Poista
    2. Riku, kirjoitatko ehkä Mukasta? Einesbaariin, siis.

      Iines: minä olin lapsena varma että minusta tulee kirjailija. Kävi vähän niinkuin entisen kissan liiville; en ole saanut edes kannustavaa kirjettä.

      Mutta kun kerta on hyvä kuulua laumaan: raittiuskilpa-kirjapalkintoja minullakin on!

      Plus että Tapsukan Metodilla voitin koulun juhlavuosi-kirjoituskilpailun kokeenomaisesti; kirjoitin niin tilanteeseen räätälöidyn karikatyyrin, että oikeasti uskoin, että se vaiettaisiin kuoliaaksi. Päinvastoin: kauhukseni se voitti, ja julkaistiin juhlalehdessä, ja asemani idiootti-nörttinä sai suorastaan eeppiset mittasuhteet palkinnon ja julkisuuden jälkeen!

      Poista
    3. Hei, tässähän on hyvä ehdotus, ei yksin siksi, että olen lukenut Mukkani, tosin kertaisin nyt.

      Siinäs näitte! Täällä pitäisi perustaa Raittiusseura Valistus, sillä tänne on osunut koulujen raittiuskilpakirjoitusten voittajaeliitti! Jo kolme voittajaa on ilmoittautunut. Char, Tapsa ja allekirjoittanut. Ei ihme, että sanansäilä leiskuu.

      PS Allekirjoittanut napsi kirjapalkintoja myös ns. koulujenvälisissä henkisissä kilpailuissa kirjoitussarjoissa. Kerran vedin pokaalit sekä proosassa että lyriikassa. Kröhöm.

      Poista
    4. ... tässä neljäs.. öhöm.. Kirja nimeltä Tuliliemi oli palkinnoista mieluisin! Se kertoi Afrikasta.

      Ja henkisten kilpailujen kunniakirjoja on kirstun kantta myöten.

      Mukan kanssa asuttiin nuorena samassa kylässä. Sääli että kuoli aivan liian aikaisin. Prkleen pellolaiset ja muut kulttuurikummajaiset.

      Poista
    5. Hei, hienoa! Siis viides olet jo, Tapsa, Kuunkuiske, Char, meikäläinen ovat ne neljä muuta raittiusvoittajaa. Alan uskoa siihen esitettyyn väitteeseen, että blogeissa pyörii ennen kaikkea hyviä kirjoittajia, blogi on heidän mielivirtuaali-ilmaisuaan, ei FB.

      Onko sinulla henkilökohtaista muistitietoa Mukasta?

      Poista
    6. Lisään vielä aivan vaatimattomasti, kun Iineskin mainitsi menestyksensä henkisissä kilvoitteluissa, että voitin minä oppikoulussa taloustiedon kilpailun ja 60 metrin juoksun. Suurin saavutukseni oli kuitenkin pääsy koulun jalkapallojoukkueeseen.

      Muistaakseni Mukan 15-vuotiaana kustantajalle tarjoama opus oli romaani. Omat Mukkani olen lukenut lähes tuoreeltaan, joten oikeastaan pitäisi päivittää ainakin Syntinen laulu.

      Poista
    7. Minun suurin saavutukseni taas oli pääsy koulun laulukuoroon. Mainittakoon, että en ole ollenkaan hyvä laulaja. Pääsin varmaan siksi, että siellä olivat kaikki hyvät, ja minä olin muissa aineissa hyvä. Se oli senaikaista koulusysteemiä.

      Oppikoulussa sitten olin taas äärettömän huono matematiikassa. Syntistä taidan minäkin alkaa lukea uudelleen, kun tuota netissä olevaa Sinistä kirjaa en pysty lukemaan.

      Poista
    8. Minulla on kolme kappaletta Hallatunturin lapsia, kaksi voitettua ja yksi peritty.

      Poista
    9. Todella mielenkiintoista saada mukaan pellolainen näkökulma, jos Anna Y keskusteluun osallistuu.

      Poista
  45. Syntisestä laulusta voisin kirjoittaa, jos kiinnostusta ilmenee. Erityisesti minua kiinnostaa, miksi pieni asuinyhteisö voi olla niin ahdistava kuin se on. Se kai kuitenkin on kirjan pääteema.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On jo ilmennyt! Mutta ei mitään kiirettä. Jää vähän vaivaamaan nyt tuo Sininen kirja, kun siitä ei kauheasti irtoa sanomista. Taisi Tapsa tyhjentää pajatson kerralla, ja ihmisten sanominen kuivua kasaan sen kohun myötä. Himanenhan möyhennettiin jo ensimmäisten uutisten kantauduttua korviin.

      Poista
    2. Minusta tuo näkökulman asettaminen etukäteen on kiinnostavaa. Juuri luin, kun tavasin uutisia saarnaaja Markku Koiviston saamasta tuomiosta, kun hän eheytti nuorta homopoikaa, että pienissä tiukissa yhteisöissä voi olla poikkeavaa seksuaalista käyttäytymistä.

      Poista
    3. Poikkeavat ovat vielä poikkeavia, mutta kun ei normaalejakaan!

      Asia pihvi, kirjoitan, mutta aikataulua en osaa vielä sanoa. Ehkä täytyy hetki sulatella.

      Poista
    4. Ok, sulattele rauhassa!

      Poikkeavilla en tarkoittanut homoja, vaan Koiviston kaltaisia heteroja, jotka eheyttävät homoa hänestä nautiskellen.

      Poista
    5. Sininen kirja sai luultavasti ansaitsemansa käsittelyn. Tapsa oli tehnyt perusteellisen työn eikä kommentoinneissa kai suuria erimielisyyksiä löytynyt. Meinasin vielä jatkaa siitä, voiko alakoulussa opitut kirjoittamisen perusteet hylätä tarpeettomina, kun tehdään uutta ja mullistavaa. En kuitenkaan jaksanut viitsiä.

      Hey Camoon, se Himanen on aivan tolkku pois!

      Poista
    6. Minä taasen ajattelin sitä Syntisen laulun henkistä maisemaa, jossa... no niin, enemmän sitten tuonnempana.

      Poista
    7. Panen Syntisen Tulossa-listalle pääsiäisen jälkeen, ellet toisin ilmoita, Riku.

      Poista
    8. Miten haluat, kyllä minä sen teen.

      Poista
    9. No nythän täällä jo sovittiin Syntisen laulun listalle tulosta, joten on se sitten kerrattava. Mielenkiintoista nähdä miten kokemus on muuttunut, jos on.

      Sinisestä kirjasta ajattelin tehdä loppulaskun.

      Poista
    10. Loppulaskun, minulle vai. Kirjoituspalkkioko? Hmm. Kunhan pysyt kohtuudessa.

      Poista
    11. Telemarkia tarkoitin, tai tasajalkaa.

      Poista
  46. Riku: ehdottomasti kiinnostusta ilmenee! Kirjoita ihmeessä; yritän jopa aktivoitua kommentoimaan (olen vähän arka noiden analyysien suhteen).

    Iines: vaan oletkos päässyt sammakko-muotokuvamaalarina 9-vuotiaana kuntien väliseen vesiväri-taidenäyttelyyn?! - Noh. Itse asiassa veikkaan, että olet!!! :)

    Meitä renessanssi-ihmisiä kun täällä tykönäsi piisaa - ja nyt sanon uudestaan heippa, kun kerta vielä jumituin tapani mukaan lukemaan uusimpia postauksia...

    Ja jos en huomenna ehdi koneelle: hyvää pääsiäistä teille kaikille! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole pärjännyt lapsena piirustuskilpailuissa, en edes muista sellaisia olleen. Vasta lukiossa innostuin, kun tuli Ateneumista vastavalmistunut innostava kuvaamataidon opettaja. Olin pyrkimäisilläni Ateneumiin, koska tämä vireä kuvaamataidon maikka ajoi minua voimallisesti sinne. En sitten rohjennutkaan.

      Poista
    2. Iines, en tosiaankaan osannut maalata, mutta kyseessä olikin näyttely, ei kilpailu (ehkä siinä oli eroa?). Plus että sammakot olivat ja ovat lähellä sydäntäni; ehkä siksikin suutelen potentiaalisia prinssejä niin mielelläni...

      Toisekseen olet oikeasti lahjakas, kunhan vitsailin! Harmi, ettet lähtenyt Atskiin - mutta koulu-lastesi onni oli, että päädyit opeksi! :)

      Poista
    3. Mielessäni oli joko kuvaamataidon opettajan linja tai kamerataiteen linja, mutta toki tiedän, etten olisi päässyt sisään, sinnehän oli lähes mahdoton päästä. En ole parhaimmillani kilpailutilanteessa, jossa pitää suorittaa.

      Olet Char niin selvästi esteetikko ja visualisti ja verbaalikko ja nautiskelija, että tällä yhdistelmällä sinun täytyy olla kuvallisestikin erityislahjakas. Olet lisäksi härkä - niin kuin muuten minäkin - jolle kaikesta kauniista tai esteettisesti nähdystä ja koetusta nauttiminen on elinehto.

      Poista
    4. Iines, pojatkin tykkää kun aletaan puhua horoskoopeista!!! - Minä meinaan myös muistan että olet härkä! :)

      Olen kaikkea mitä kuvailet, mutta en oikeasti osaa itse luoda tai tuottaa taidetta. Ei se ihastustani vähennä; nautin aina kun pääsen osaavan seuraan, olipa hän tunnustettu taitaja tai ei. Tiedän mistä tykkään. :)

      Pääsykokeet ovat kiinni tuurista, itsekin pääsin yliopistoon kiintiöiden ohi aikoinani, ilman yo-todistusta, niin älytöntä ja uskomatonta kuin se olikin. Satuin vain oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan, ja oli hyvä päivä.

      Silti: olen "lastesi" puolesta sitä mieltä, että asiat soljuivat uomilleen; opetustyöstä ei saa samaa taiteellista tyydytystä kuin puhtaasti luovasta työstä, mutta jotain todella kestävää ja varmaa kyllä, silloin kun tietää että on liikauttanut yhtä nuorta edes vähän.

      Siinä olet mielestäni onnistunut moninkertaisesti, ja minulle se on tärkeämpää kuin paraskaan taulu - ja se, että tiedän siitä on vain tämän blogisi ja avoimuutesi ansiota.

      Sitä paitsi kirjoituksesi, jotka kyllä ylittävät "bloggaamisen" mennen tullen, ja kuvasi saavat täällä arvostavan yleisön - harvoin me sitä sanotaan; ei kuulu tapoihin. Vaan pitäisi kuulua!

      - Itse muuten olen meidän sisarusten "tähtikartassa" (jos muistat mainitsemani R. Dreikursin idean lapsista jotka valitsevat paikkansa, osaamisensa, ja myös ärsyttävyytensä lapsiparvessa) se hifistelijä: teen mielelläni pikkutarkkaa puurtamista vaativaa työtä itse, vaikka rakastankin muiden yli äyräiden pulppuilevaa hakemista ja tekemistä!

      Osaat antaa kehuja - ota niitä myös aiheesta vilpittömältä ja pyyteettömältä sanojalta vastaan! :)

      Poista
    5. Minä olen oinas. Huomaako sen?

      Nyt kun Char muistutti, niin voitin minä kerran jonkin koulun piirustuskilpailunkin tai ainakin olin mitaleilla, en muista enää tarkkaan.

      Outo juttu muuten, että itse ei osannut arvostaa silloin kymppejä ainekirjoituksessa ja piirustuksessa, ne kun olivat niin helppoja, vaan esim. kasia ruotsin ja saksan kielessä, ne kun olivat niin vaikeita.

      Poista
    6. Eikös oinas ole semmoinen naistenhurmaaja, vähän meneväinen, jota ei niin vaan kesytetä, tuittuileva ja oikukaskin?

      Siis minäkin jatkan itseni kehumista (kiva aihe). Piirustuksestakin minulla oli kyllä aina kiitettävä ja kymppejäkin nähtiin, Mutta vasta lukiossa toden teolla innostuin, ja minulta tilattiin piirustuksia, kun esimerkiksi sisareni ystävät halusivat nostaa kuvaamataidon numeroaan. Homma tyssäsi sitten siihen, että kädenjälkeni alkoi olla niin tunnistettavaa, että ilmitulon vaara kasvoi.

      Poista
    7. Jei, me!

      Tapsa, oinaat on just kivoja! Saat viekoitella, kunhan et tuittuile liikaa meille! :)

      Minä puolestani en oikeasti osaa piirtää; pikkusisko auttoi lukiossa "kotiläksyissä" - saatiin ne tehtävät kotiin, jotka eivät tunnilla valmistuneet. Tehtiin päittäin; minä sitten hoidin siskon matikantehtävät.

      Tosin itselleni uskollisena vain päässäni tein ne, ja sitten yhdessä käytiin läpi, että sisko oppi sen idean ajatuksen. - Maikka jo muksuna!

      Poista
  47. Tämä tulee nyt vähän jälkijunassa; Hesarissa on Katja Lahden kolumni, joka viittaa Matti Apusen taannoiseen puheenvuoroon.

    Olen lukenut satunnaisesti Katja Lahden Project mama -blogia, vaikka äityily kaikkineen ei liity elämänpiiriini. Siellä on hyviä kirjoituksia samoin kuin "sisarblogi" Vuoden mutsissa.

    Vuoden mutsissa 18.2 julkaistu Kuumeilua -teksti on hillitön!

    Hyvää pääsiäistä kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käväisin lukaisemassa kolumnin, kun en aamulla sitä lehdestäni huomannut.

      Teksti oli aika tyypillistä nuoren vireän ja työteliään äidin tekstiä, jossa pinnalla tuntuivat olevan vanhempien raskas elämä pätkätöineen ja yrityksen perustamisineen. Lapsesta tai hänen näkökulmastaan en havainnut lausettakaan, äiti oli vain kauhean ärtynyt, kun joku johtajamies kehtaa puhua lastenhoidosta.

      Oma näkökulmani siis näissä asioissa koettaa katsoa asiaa lapsen silmin, vaikka äiti (useimmiten juuri hän) olisi miten raskautettu tahansa. Tuo oli vanhemman näkökulmasta ihan hyvä kirjoitus, vaikkei siinä lapsista puhuttukaan

      Poista
    2. Eikös muuten nyt ole viime päivinä puhuttu siitä, kuinka vanhempien stressi työelämässä aiheuttaa koululaisille uupumusta?

      Minulle ei tule Hesaria: liittyikö juttu mitenkään tähän, vai vallan muuhun?

      Poista
    3. Char, sen pystyy lukemaan netistä; minäkin luin. Vaan piruuttanikaan en maksa kymppiä kuussa, ei sieltä monta juttua viikossa saa lukea maksutta.

      Minusta tekstin terä oli siinä, että miltä pallilta ja millä motiivilla Apunen kirjoitti.

      Jos esim. Katja Lahdella ei olisi ollut oikeutta lastenhoitoon, hänen uuden työpaikkansa saanti olisi varmasti lykkääntynyt. (Hän oli aiemmin Uusi Musta -sivuston tuottaja ennen kuin sen rahoitus lakkasi.)

      Tapauskohtaisuus on ihan hyvä mittari lähes kaikessa.

      Poista
    4. Lisäykseksi vielä, että kai pitää ymmärtää niitäkin äitejä, jotka kerta kaikkiaan eivät viihdy täysipäiväisessä lasten- ja huushollinhoidossa esim. kolmea vuotta.

      Parempi äiti kai on tyytyväinen uraäiti kuin väkisin vuosikausiksi hiekkalaatikon reunalle istutettu.

      Poista
    5. Pitää toki ymmärtää, sillä eihän sekään ole hyvä, että vastentahtoinen äiti on lapsen kanssa kotona. Lapsi aistii kyllä tunnelman.

      Pohdin vain sitä, että meillähän on otettu vanhempien etu johtotähdeksi, kun subjektiivinen päivähoito-oikeus on laadittu. Vanhemmilla on siis oikeus aina halutessaan saada hoitopaikka.

      Onkohan se kuitenkaan sitten taattu, että kotona lapsen kanssa viihtymätön äiti on onnellisempi työpäivän jälkeen sen lapsen kanssa?

      Kaikkiaan on hyvä, että on vaihtoehtoja. Nykytietämyksen valossa vaan on niin, että alle kolmivuotias ei ole sillä sosiaalisen kehityksen asteella, etä oppisi sosiaalisuutta laumassakaan. Hänellä ei yksinkertaisesti ole siihen resursseja.

      Poista
    6. Kuunkuiske, siirryn nyt ilmais-netti-Hesarin pariin. - Ja juu, ehdottomasti pitää kaikkien äitien ja isien saada käydä töissä!

      Hesari kai muutenkin rummuttaa vanhempien työssäkäynnin puolesta - Anu Silferbergin kolumnin kotihoidonvapaiden turmiollisuudesta luin HS-ilmaislehdestä viikonloppuna.

      Kommenttiosastolta löytyi minusta paras yhteenveto polemiikista: niin koti- kuin päivähoitokin voi olla tosi huonoa tai erittäin hyvää; riippuu tekijöistä.

      Niin paljon kun naperoitten kanssa puuhailua rakastan en tietenkään voisi puhua päivähoitoa vastaan - olen siis itsekin ollut ja olen hoitamassa muiden muksuja; vanhemmat jotka jättävät kalleimpansa vähäksi aikaa minulle osoittavat vain hyvää ihmistuntemusta, olivatpa sitten sukulaisiani tai vieraampia.

      Sitä paitsi, minun ihmismakuni tuntien, jos vauvoja vielä saisin, heidän tuleva isänsä haluaisi ehdottomasti jäädä kotiin, enkä mitenkään voisi tehdä muuta kuin sadatella itsekseni (kun meinaan rakastan yli kaiken sitä kotisouvia ja pullamössöjuttua), kääriä hihat, ja hommautua sorvin ääreen...

      - Sen siitä meinaan saa, kun tykkää tasa-arvosta!!! Justiinsa sitä mitä tilaa, siis! Muksuille kaksi rakastavaa ja läheistä vanhempaa, sukupuolista riippumatta.

      Ja onnekkaille kaupantekijäisiksi vielä ydinperheen ulkopuolisia rakastavia ja helliä hoivaajia, päiväkodista tai muualta...

      Äitien hiekkalaatikko-pakkoistutus siis ehdottomasti pois! Ja nyt nettilehden pariin!

      Poista
    7. Iines, ei ole se hyvä elämä lapselle mitenkään taattu, vaikka kuinka päivähoitoa järjestetään.

      En vielä ehtinyt Kuunkuiskeen mainitsemaan kolumniin (juu, täällä pyörin koneella edelleen; oman äidin tabletti pitää minutkin haluttuakin kiireisempänä :D).

      Tuossa Silferbergin kolumnissa, jossa kotihoidontukea kritisoitiin, vedettiin esiin maahanmuuttajaäidit ja päihdevanhemmat. - Jotenkin se sukupuolijako äiteihin ja vanhempiin ja siihen mikä on poliittisesti korrektia sanoa paistoi jutusta, vaikka samasta asiasta puhuttiin.

      Viittaan tuohon äskeiseen Kuunkuiskeelle lausumaani; kaikkialla voi saada hyvää hoitoa. Pienen ihmisen kanssa ei vain se ykköstärkeä ihminen voi alvariinsa vaihtua; äidin erityisasemasta en tiedä isään verrattuna. Jos meinaan isä on aktiivisesti ja fyysisesti paikalla. - Tästä eivät kai vanhempainvapaita markkinoivat tahotkaan ole erimielisiä, edes ns. äitiaktivistit?

      TV2:n taannoisessa vanhempainvapaakeskustelussa kävi ilmi vain se, että kaikkien paikallaolleiden korvamerkittyjä hoitovapaita vastustavien äitien mielestä isän palkkatyö oli niin tärkeä, ettei siihen saa kajota. Paikalla olleet isäaktivistit kokivat osansa pääasiallisina hoivan tarjoajina vankkumattoman tärkeäksi - ja juuri näinhän se on.

      Vanhana kapinallisena ymmärrän vastahankaisuuden ylhäältäpäin-sanelun suhteen. Toisaalta: jos naisten ja miesten palkkaeroja ryhdytään tasaamaan, pakko sitten on hyväksyä se, että oman perheen toimeentulo tippuu vähäksi aikaa, jos miehen palkka kerta on niin paljon parempi. Miten muuten meidän tyttäremme muuten saavat paremman toimeentulon, ja poikamme paremmat oikeudet oman lapsen hoivaamiseen?

      Mikä muuten on sitten tärkeämpää, jos äitien etuoikeutta vanhempainvapaaseen perustellaan nimenomaan rahalla? Kuten siis äitiaktivistien puheissa po. tilaisuudessa, ei täällä Iinekselässä.

      Poista
    8. Kaiken lukemani nykytiedon ja nykytieteen mukaan tärkein asia lapselle varhaisvuosina on hoitajan pysyvyys samana. Ei sitä ole missään määrätty, että sen tulisi olla äiti. Yhtä hyvin voi olla ottoäiti, isä, mummu tai muu, kunhan on sama, aluksi yötäpäivää.

      Luonto on kuitenkin järjestänyt niin, että tämä ensihoitaja on lähes aina imettäjä eli äiti, ja äidillä on tähän biologiset valmiudet, joiden tavoite on lapsen eloonjäänti puolustamalla lasta kaikelta, vaikka hyökkäävältä tiikeriltä ruumillaan. Näin se menee, eikä tämä ole mitään hyvyyttä tai uhrautuvuutta: se on vain biologiaa. Tämä biologinen vietti on voimakkaimmillaan varhaisvuosien ajan, muutaman ensimmäisen, juuri sen ajan, kun lapsi kasvaa pikkuhiljaa sosiaalisuutta vastaanottavaksi, pois lapsuuden luonnollisesta narsismista. Tämä tapahtuu noin kolmivuotiaana, jolloin lapsi alkaa pystyä sosiaalisen vuorovaiktuksen harjoittamiseen esimerkiksi päiväkodissa.

      Tämä on se perusta, johon oma käsitykseni päivähoidosta perustuu: kolme ensi vuotta ensihoitajan kanssa kotona, olkoon se äiti, isä tai muu, kunhan pysyy samana, sitten päiväkotiin, kun lapsella on resursseja harjoittaa vuorovaikutusta - ei ennen.

      Tämä pohjaa lapsen kehityskaaren huomioonottamiseen, ei aikuisen etuun tai omaan haluun.

      Poista
    9. Milloin iines joutui - vieraiden hoitoon sekä hänen oma lapsensa, Meri Heinä?

      Poista
    10. Iines, ollaan varmaan suunnilleen samaa mieltä. Katsoitko sitä TV2:n keskusteluohjelmaa? Siellä meinaan oli parikin isää, jotka olivat alle 3-vuotiaan kanssa kotona; sain sen kuvan, että olivat olleet alusta lähtien tiiviisti mukana vauvanhoidossa, ja tehneet kaikkea muuta paitsi imettäneet.

      Jos ja kun vanhemmat ovat yhdessä hoitaneet vastasyntynyttä, voi hänellä kaiketi olla kaksikin ensivanhempaa - en tuohon yhden ihmisen lakkaamattomaan läsnäoloon laskisi niin paljon.

      Vähintään yhden ihmisen jatkuvaan läsnäoloon kyllä (jatkuvaan, ei siis lakkaamattomaan). Itsekin olen ottanut hoitaakseni vuoden ikäisiä vauvoja, ja tiennyt ryhtyessäni että pesti kestää vuosia, ja jatkuu sittenkin kun virallinen hoitosuhde loppuu. Olen ollut siis kotihoitaja, ja vauvoja on ollut se ainoa yksi aina ajallaan (eikä niitä nyt niin monta ole; lakatkaa ynnäilemästä ikävuosiani siellä! :D); siskon vauvojen kohdalla kaksoset.

      Itse en antaisi omiani ryhmähoitoon välttämättä edes kolmivuotiaina, jos ei olisi "pakko". Itse valitsisin pienemmän tulotason ja hauskanpidon omien muksujen kanssa, joko itselleni tai lapsen toiselle vanhemmalle! Kolmivuotiaskin on vielä tosi pieni tilppinen ihmiseksi; silloin vasta aletaan harjoitella elämistä, enkä haluaisi heittää mykyä maailmalle.

      Minun läheiseni ovat muuten järkänneet niin (ja läheisillä tarkoitan myös joitain entisiä työnantajiani) että kolmivuotiaillekin on väskäpäiviksi kotihoitoa - jos muksu sanoo vanhemmilleen, ettei halua päikkäriin: Alaka-Zaam!!! Paikalle on pyörähtänyt Char, joka muina naisina on pyytänyt lasta jäämään kotiin (jos hän siis mitenkään voisi jättää kivan päikkärin tänään väliin), kun olisi niin hurjan kiva leipoa yhdessä! Ja sitä ennen mennä yhdessä kauppaan, jossa vekara on vihannestarra-vastaava! Ja leipomusten jälkeen varastossa onkin ihana kirja, jota pitäisi lukea yhdessä!

      Ja juu ei, ei ne vekarat tajua sitä aamukränän yhteyttä kivaan päivänjatkoon; vanhaan kunnon suolakaivokseen ne ovat laahustamssa, eli ei se mitään hemmottelua ole.

      Tilannetajua vanhemmilta; päikkäriin ei liity pakkoa, välipäivä on oikeasti kiva kaikille osallistujille, ja sitten onkin taas hauskaa nähdä ikätovereita ja jatkaa sitä yhteisöllistymistä vai-mitä-se-nyt-oli.

      Jos minulla olisi lapsi, tällaista toivoisin myös hänelle.

      Poista
    11. Anonyymi, minusta on kiusallista että tuot yksityisasioita yleiseen keskusteluun. En tiedä Iineksen perheasioista, enkä välitä tietääkään.

      Ei täällä kukaan puhu tärkeistään jatkuvasti nimellä. Eli annathan minulle lukurauhan.

      Poista
    12. Anonyymi, minä en ole koskaan ollut vieraan hoidossa, tietääkseni ja muistaakseni. Ensin hoiti äiti, ja sitten isä, koska hänellä oli toimisto kotona. Kun koulu alkoi, menin yksin kouluun. Äiti oli näyttänyt, missä isoviisari olisi, kun saan lähteä kouluun kävellen. Nostin tuolin seinäkellon alle, nousin takki päällä ja lakki päässä sille ja tuijotin kelloa. Kun isoviisari oli puolen päällä, laskeuduin tuolilta lähdin kouluun.

      Meri Heinä? No yksi tuttavani on nimeltään Kaisla, mutta oma lapseni ei ole Meri Heinä - kaunis nimi. Olin puolitoista vuotta kotona ja tein samalla gradua ja luin viimeisiin tentteihin. Sitten menin töihin ja lapsi meni päiväkotiin, mikä oli minulle järkyttävä kokemus. oli sydäntäsärkevää jättää lapsi sinne, ja sanoinkin sitten irti sen sopimuksen ja hain perhepäivähoitopaikkaa, jossa olisi pieni ryhmä.

      Kun sain sitten perhepäiväkodin osoitteen, menimme sinne katsomaan. Siellä oli niin pinttynyt tupakanhaju, että kauhistuin ja peruutin senkin. Saimme vanhan päiväkotipaikan takaisin. Siitä lähtien lapsi oli päiväkodissa kouluun menoon saakka. Vapaapäivinä en vienyt häntä päiväkotiin, ja hain hänet aina suoraan koulusta, joskus puolilta päivin, vaikka minulla oli paljon kotitöitä.

      Poista
    13. Nimistä - joita minulla on vaikeuksia muistaa; haihattelen aina pilvissä: siskon miehen poika saa pian vauvan. Aino Emilia on päätetty; äiti on thaimaalainen, ja kolmas nimi olisi Nathanya (tavaus?).

      Jotain kärhämää on senkin suhteen ollut. Siis että saako vauva äidinkielisensä nimen myös vai ei, mikä minusta on ajatuksena käsittämätön: totta kai saa!

      Po. tuleva ensikertalaisisä on myös a) ilmoittanut ettei vauvaa rokoteta ja b) on lennättämässä vaavia vastasyntyneenä Thaimaan tiluksille. Syntymättömän vauvan äiti vain rauhakseen toteaa että normirokotukset otetaan, eikä mihinkään hetsillään lähdetä, eli perheen puolesta suhtaudumme asiaan rauhallisesti. - Paitsi tulevan isän kiihkeä pikkuveli, joka on jo kaappaamassa vastasyntynyttä kiikuttaakseen sen piikille. Ne nuoret, ne nuoret! :)

      Poista
    14. Char, en katsonut kyseistä ohjelmaa, koska olin pettynyt sen keskustelijajoukkoon ja niiden kahden toimittajan selvästi paistavaan ennakkoasenteeseen alusta lähtien. Tiesin heti, että ohjelmaa jauhaa juuri sitä agendaa, jonka varaan nykyinen päivähoitosysteemi Suomessa on rakennettu: vanhemmilla on oikeus ja piste. Ja se on pyhä oikeus. Lapsesta en uskonut puhuttavan tässä ohjelmassa.

      Siis tottakai minustakin isä on hyvä hoitaja ja on mukavaa nähdä nykyisten nuorten isien paneutuminen lapsiinsa. Asiantuntijat tiedemaailmasta vain sanovat, että lapsen suhde ensihoitajaan ei saisi katketa ollenkaan ensimmäisen vuoden aikana, sillä lapsella ei ole mitään resursseja käsitellä äidin (ensihoitajan) poistumista oikeastaan hetkeksikään. Lapselle se, ettei äitiä näy, merkitsee totaalista erokokemusta, äidin lakkaamista lopullisesti ja sitä, ettei hän itse ole olemassa - lapsi on yhtä kuin äiti ensi kuukausien aikan, lapsi ei tajua olevansa erllinen olento. Siksi hoitajan vaihtuminen ensi kuukausina on lapselle oikeastaan pieni kuolema.

      Isän aika on hieman myöhemmin lapsen vakituisena hoitajana, kun lapsella on resursseja käsitellä asiaa. Kovin varhaista isyyslomaa ei tue mikään psykologinen seikka lapsen kasvuprosessissa. Vain se tukee, että isän isyysloma auttaa äitiä ihan fyysisesti. Parempi olisikin olla lomalla yhdessä, yhtaikaa tai sitten merkittävästi myöhemmin.

      PS Anteeksi paasaus, olen vain aina tästä aiheesta niin innostunut!

      Poista
    15. "Luonto on kuitenkin järjestänyt niin, että tämä ensihoitaja on lähes aina imettäjä eli äiti, ja äidillä on tähän biologiset valmiudet, joiden tavoite on lapsen eloonjäänti puolustamalla lasta kaikelta, vaikka hyökkäävältä tiikeriltä ruumillaan."


      Nykyisin kyllä nähdään, että nimenomaan vauvalla, on biologiset valmiudet kiintyä hoitajaansa. On hieman vanhakantaista johtaa äitimyytistä kaikkia biologisia valmiuksia, eloonjäämisestä puhumattakaan. On tutkimuksia joissa todetaan että varhain aloitettu kodin ulkopuolinen laadukas hoiva tukeee lapsen suotuisaa kehitystä. Keskinkertainen hoiva kotona toimii siis päinvastoin.

      Poista
    16. Iines, paasaa veikkonen, ollaan yhtä hökkeissämme tästä asiasta!

      En keskustelua ihan noppana seurannut, eikä siinä niin tarkasti yksityiskohtiin eri perheiden osalta menty; muistaisin, että koti-isät olivat ottaneet ns. päivävuoron n. vuoden vanhojen vauvojen kohdalla (aikaisintaan). Miehet olivat tosi omistautuneita hommalleen ihan alusta pitäen, enkä senkään perusteella näkisi mitään syytä nakittaa nimenomaan naisia koteihin varhaisvuosiksi. - Päinvastoin: ihan kasvatusalan (mies)ammattilainen puhui isän tärkeydestä lapselle, myös vauvalle.

      Ainoat, jotka muistini mukaan vastustivat koti-isyyttä olivat ns. äiti-aktivistit ja yksi psykologi. Äiti-aktivistit puhuivat viime kädessä rahasta (kun siis painottivat perheiden itsemääräämisoikeutta), ja se ainoa nimenomaan äideille suunnattua hoitovapaata puoltava psykologi puhui naisen erityisyydestä hoivaajana.

      Molemmat lähtökohdat ovat minusta teoriassa kestämättömiä. Jos lapsen etu on tärkein, silloin kahden vanhemman kesken jaettu hoitovastuu vähintään siihen kolmeen ikävuoteen asti on hyvästä; isän parempi työllistyminen äidin kotiinjäämisperusteena vain tukee tasa-arvoon tähtäävää ajatusta siitä, että hoitaminen pitäisi jakaa naisten ja miesten kesken enemmän tasan.

      Naisten erityisosaaminen biologisin perustein - noh. En mitenkään vähättele äidin ja vauvan sidettä, mutta eivät ohjelman isät sen paremmin kuin asiantuntijatkaan sitä kiistäneet; toivat isän mukaan ja siihen rinnalle. Kyseessähän on siis vain osa vuorokaudesta; ei se rakas äiti mihinkään katoa, vaikka kävisikin töissä päivällä.

      Nuoret isät jäävät yhä enemmän kotiin, hoitamaan taaperoitaan: silloinhan nuo lapset saavat joka tapauksessa yhden rakkaan ja tutun vanhemman innostuneen huomion! Kukaan ei käsittääkseni ole puhunut imeväisen riistämisestä äidin rinnoilta.

      Vaikka tukea väkisin pakotettaisiin tasaamaan vanhempien kesken, se silti mahdollistaisi lapsen hoivaamisen kotona kolmivuotiaaksi. - En sano että kannatan pakottamista: mietin vain niitä motiiveja miksei niin tehtäisi.

      Älä Iines ymmärrä väärin: käsitän ja uskon vauvan tarpeen saada yksi läheinen jatkuvasti vierelleen. Inhoan ajatusta siitä, että yhteiskunta säätelee näitä tukia, mutta jos unohdan sen, ja tiedän, etteivät useimmat naiset enää parivuotiaita jatkuvasti imetä, en osaa sanoa, miksi alusta asti mukana ollut iskä päivähoitajana olisi siinä vaiheessa taaperon kehitystä ja perusturvaa horjuuttava elementti.

      Kun siis yhtä aikaa suurin osa samanikäisistä kyörätään subjektiivisen kunnallisen päivähoidon mahdollistamiin päiväkoteihin.

      Ei minulla vastauksia ole; tunnen vain paljon nuoria miehiä, jotka niin hellästi ja omistautuneesti työnsä ohella hoivaavat omiaan, ennenkuin jäävät omasta halustaan kokopäivä-isiksi, etten voi kuin olla onnellinen lasten puolesta.

      Sitä paitsi: jos jonkun perheen talous ei kestä isän jäämistä kotiin, ainahan voi viedä lapsen sinne päikkäriin...

      - Tämä puheenvuoroni on malliesimerkki väittelystä, johon minun ei kannattaisi ruveta. Kun en siis oikeasti kannata ihmisten pakottamista mihinkään!

      Nyt natihaleja, tsekkaan palstan huomenna, jos suinkin ehdin! Kiitos kivasta päivästä, Iines! :)

      Poista
    17. Mutta vauvastahan minä johdankin kaiken, anonyymi. Vauvasta juuri puhun, vauvan tarpeesta ja kehitysprosessista. Biologinen side liittyy kumpaankin, äitiin ja vauvaan, he ovat biologinen symbioosi, ja se on asia, joka on tosi ja jota sopii korostaa edelleen. Kumpikin tarvitsee toistaan, he ovat yhtä vielä synnytyksen jälkeenkin jonkin aikaa.

      Äitimyyttiä ei ole olemassakaan - symbioosi on. Lapsi tarvitsee kokonaisvaltaista fyysis-psyykkistä sidosta yhteen kiinteään kohteeseen, ja luonto on järjestänyt tämän asian ihmisen puolesta - biologisen symbioosin, jossa ei ole mitään väheksyttävää eikä mitään vanhanaikaista.

      Poista
    18. Kyllähän tässä vastustamattomasti yritetään tehdä selväksi se biologinen tosiseikka, että naisen maitorauhaset olisivat äiti-lapsi symbioosin ratkaisevin seikka. Verrataan sitä jopa niinkin primitiiviseen asiaan kuin eloonjäämistaisteluun.

      Vastasyntyneen elinehto on että hän kiintyy johon kuhun aikuiseen, ei se, että tämä puolustaa häntä. Symbioosi syntyy, vaikka äiti laiminlöisi häntä ja suhtautuisi vihamielisesti, jos parempaa ei olisi tarjolla. Syntyneen vauvan itku on merkki siitä, että hän tarvitsee apua ja huolenpitoa, se on kommunikaatiota "kenen tahansa" kanssa, joka häntä pystyy auttamaan.

      Äitimyytin olemassaoloa ei ei kukaan vakavissaan ole kiistänyt eikä sitä ettei kaikilla naisilla ole ns. hoivageeniä.

      Poista
    19. Tietenkin symbioosi syntyy ensimmäiseen ihmiseen, jonka vauva läheisesti kohtaa ja joka alkaa huolehtia hänestä. Näinhän olen sanonut ylempänä ja muualla useissa kirjoituksissani. Kyseessä on osin ilmiö, joka tunnetaan eläintieteessä nimellä "leimautuminen". Siinä on todistettu, että ankanpoikanen - vai mikä poikanen se oli - kiintyy ensimmäiseen kohtaamaansa olioon, oli se vaikka kävelevä robotti.

      Eli toimiva maitorauhanen ei ole edellytys tietenkään henkiinjäämiselle ja leimautumiselle.

      Äitimyytti elää vain ennakkoluuloissa! Ei se, että äiti on useimmiten ja lähes aina lapsen luontainen ensihoitaja, sulje pois muita vaihtoehtoja tarpeen tullen.

      Poista
    20. Niin no, tuo viimeinen edustaa kokolailla liberaalimpaa näkemystä mitä aiemmin olet julki tuonut.

      Naisen fysiologiaan liittyviä seikkoja on helppo yhdistää vahvistamaan äidin ensijaisuutta ja korvaamattomuutta mainitsemalla vain harvoin sana, äiti. Vaikka äitimyytti elää ennakkoluuloissa se ei poista sitä tosiseikkaa etteikö noita ennakkoluuloja vielä vaalittaisi hellällä kädellä.

      Vielä erikoisempaa on se, että kiistetään ennakkoluulojen relevanttius, mutta samalla kaivetaan historian hämäristä eläinten leimautumisilmiö, kiintymisilmiön rinnalle.

      Poista
    21. Minä olen kyllä aina tuonut juuri tällaista suhtautumista lapsen hoitamiseen. Blogistani löytyy monia kirjoituksia, joissa esitän sitä, että kolme ensimmäistä vuotta kotona ovat lapsen näkökulmasta paras valinta. Tämä tietenkin sillä edellytyksellä, että vanhemmat ovat normaalin terveen ihmisen kirjoissa, eivät päihteitten käyttäjiä tai psykopaatteja. Tämä on kai itsestäänselvää.

      Tuo leimautumisilmiö on kyllä minulle tuttu psykologiasta, muistaakseni Konrad Lorenzilta. Se pätee edelleen, tieteentekijät eivät ole sitä kumonneet.

      Poista
  48. Niin, ja olen minäkin voittanut raittiuskirjoituskilpailuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, aavistin tämän! Jo neljäs raittiuskirjoitusvoittaja! Täällähän ne kaikki ovat.

      Poista
    2. Kuunkuiske, sinäkin ilmottauduit! :)

      Poista
    3. Pääseekö joukkoon, jos muistelen minulla olleen jonkun kirjan, joka oli toinen palkinto kyseisissä noobelin esikarsinnoissa?

      Poista
    4. Ok, noh, kun tietää jo sen, että olet raittiuskilpakirjoituksissa luultavasti kirjoittanut rienaavan iloittelun Kalle Kiannon raittiuslupauksesta, joka päättyi kiljunkeittoon Mouhijärven meijerin takana olevassa kuusikossa, niin voinee olettaa, että halutessasi olisit ollut voittaja-ainesta niin kuin mekin.

      Poista
    5. Sitä paitsi Riku pääsee kaikkiin leikkeihin mukaan muutenkin! :)

      Poista
    6. Niitä aikoja se varmaan on ollut. Mielikuvaa ei ole, mutta luultavasti olen kirjoitukseeni "Maitoparta Mouhijärven meijerin maidosta" ympännyt ihmettelyn viereisestä järvestä, jonka oli saastuttanut niin, että lapiolla olisi vedestä paskaa voinut lapata.

      Myöhemminhän meijeri meni konkurssiin, kun yrittivät jollain bakteerilla saada ihmisiä hengiltä.

      Poista
    7. Lisäsin nyt Mukan Syntisen laulun Einesbaarin Tulossa-listalle, ja kaivanpa itsekin kirjan kertausta varten esiin. Luulisin, että tämän kirjan monet ovat lukeneet. Mollbergin elokuvaversionkin aika moni on nähnyt ja muistaa sen kielenkäytön.

      Sininen kirja -keskustelu on Einesbaarissa vielä avoin, mutta näyttää siltä kuitenkin, että kirjaa ei yleisestikään ole luettu, koska kirjan paperiversiota ei saa kirjastoista ja koneen ruudulta on muidenkin - kuin minun - hankala lukea. Intohimotkin taisivat mennä Himasen höyhennykseen aiemmin. Vaan katsotaan, jos joku innostuisi vielä!

      Poista
    8. Lukuvaikeudet ruudulta eivät vaikuta oikein kestäviltä perusteluilta.

      Itse kun aukaisen tämän blogin tai Sininen -kirja pdf niin se avautuu lähes puolitoistakertaisena (1,445 x) blogitekstiin verrattuna. Lähes poikkeuksetta blogeja luetaan siinä koossa kun se ruudulle avautuu ja pdf:ssä ovat "sovita ruudulle" asetukset.

      Jos useamman tunnin sessiona voi lukea blogipäityksiä, niin ko. tekstin lukaisu on ennemminkin kiinni vain halusta.



      Poista
    9. Siis minulla on tässä silmälääkärin lausunto pohjana. Olen saanut kaksi kertaa silmämigreenikohtauksen, kun olen lukenut tietokoneen ruudulta tekstiä.

      Ei ole kiva, kun verkkokalvolle alkaa laajeta tumma piste, jonka takaa ei näe mitään ja joka laajenee sahalaitaiseksi kaareksi, joka suurenee koko ajan kunnes täyttää koko näkökentän ja alkaa hitaasti laajeta verkkokalvon ulkopuolelle.

      Se johtuu lääkärin mukaan välkkyvästä ruudusta ja siitä, että aivoradalle kertyy liikaa tulkittavaa materiaalia, jota aivot eivät ehdi käsitellä - ihan kuin juna menisi kasaan ja hajoaisi radan sivuun, selitti minulle asiantutija. Tai liukuhihna jumittaisi. Aivot nimittäin tulkitsevat ruudun välkettäkin, vaikka emme näe itse välkettä.

      Käsittääkseni kirjojen lukulaitteella ei ole yhtä paljon välkettä, ja ne ovat himmeämpiä, esimerkiksi Kindlen lukulaite on kai hyvä silmille. Muutenkin on kuulemma älytöntä tehdä tietokoneen ja puhelimenkin näyttöruudusta kauhean kiiltävä ja terävä - se ei ole silmälle hyvä, ja antaa aivoille enemmän turhaa informaatiota tulkittavaksi kuin himmeämpi pikkuruutu.

      Tähän tyyliin lääkäri minulle selitti silmämigreeniä, jolle toiset ovat herkkiä, toiset eivät ole.

      On eri asia lukea blogipäivityksiä ja vapaavalintaista materiaalia, koska siinä on lepotaukoja ja katsomistaan voi säädellä katselemalla välillä kauas, ulos.

      Poista
    10. "On eri asia lukea blogipäivityksiä ja vapaavalintaista materiaalia, koska . . ."


      Näin minä ajattelinkin asianlaidan olevan.

      Poista
  49. Täytyy kerätä koko rohkeus (mikä minulla enää on) ja tunnustaa, että voitin minäkin Raittiuskilpakirjoituksen. (Ja samana vuonna myös korkeushypyn ja pesäpallonheiton.) - Ps. Nykyisin en enää ylöspäin pompi ja enkä palloja heittele. Mutta joskus tyhjiä pulloja pakkaa kerääntymään kappeihin, tuhottomasti.

    VastaaPoista
  50. Sinäkin brutukseni! Kuudes raittiusvoittaja tunnusti!

    Jonkin Raittiuden Ystävät -kerhon kyllä voisimme perustaa. Nyt kun alkoholiverokin taas kiristyy, samoin sokerivero, joka vaikuttaa tietenkin Alkonkin tuotteisiin, tunnemme luonnollisesti syvää ja vakavaa huolta maailmantilanteesta näillä lakeuksilla.

    VastaaPoista
  51. Se oli siinä mielessä kohtalokas kirjoituskilpailu että sain palkinnoksi (en muista niteen nimeä) kirjan joka kertoi TunturiLapista. Minun oli pakko päästä Lappiin. 14-vanhana tein ensimmäisen reissun (Hilmann Hysky oli auton nimi) Norjan/Suomen lapiin. Olin myyty mies, eli poika. Ja jäi valtava ikävä sinne. (No, onpahan tuolla tullut muutaman kymmenen kertaa käytyä, sen jälkeen.) - Ps. Kemppisen isä, Kullervo, kirjoitti kiehtovia kirjoja lapinretkistään. Ne luin tarkkaan, kuten myös kaikki klassikot. Fiktiiviseltä puolelta ihastuimn eniten norjalaiseen Tarjei Vesaasiin. Hän käytti kieltä niin kauniisti, niistä ihmistä. (Tietysti luin kirjat suomennuksina. Mutta silti.)

    VastaaPoista
  52. Minä sain jonain vuonna palkinnoksi Nappaslieriäiset. Ehkä sain siitä herätyksen metsärakkauteen, sillä tykkään metsistä, koko siitä ideologiasta, että mennään metsään.

    Kyllä oli ennen vanhaan hyvää ja vakavahenkistä kirjallisuutta jaossa lapsille. Nyt varmaan annettaisiin satukirjoja tai scifiä, jos vielä olisi raittiuskilpakirjoituksia. Minä luin pienenä paljon aikuisten kirjoja, mm. pappani Akselin kirjan Kollaa kestää, joka on vieläkin hyllyssäni papan omistuskirjoituksella varustettuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletkin lukenut kunnon kirjallisuutta. Kollaa kestää on siinäkin mielessä merkittävä teos, että se ilmestyi heti Talvisodan päätyttyä, joten siinä ei ole mukana jälkiviisautta.

      Poista
    2. Tosiaan. Tässä Akselin kirjassa onkin vuosiluku 1940.

      Huomaan nyt, etten tiedä mitään pappani, siis tämän Akselin osallistumisesta sotaan. Hän oli käsittääkseni terve mies. Mitenkähän vanhana sotaan ei enää tarvinnut osallistua?

      Poista
    3. Jos Akseli oli 1800-luvulla syntynyt, eikä ollut upseeri, niin ehkä ei osallistunut.

      Poista
    4. On 1800-luvulla syntynyt ja koulun johtajaopettaja, jonkalaiset kai naisellisen sotatietämykseni mukaan olivat usein upseereita. Mutta siis en tiedä, olisiko ollut sitten kuitenkin liian vanha, ja kolme poikaahan hänellä oli sotimassa, upseereina kaikki.

      Poista
  53. Olin kerran viides hiihtokisoissa, koska olin parhaan hiihtäjän parina ja taktikoin yrittämällä pysyä perässä mahdollisimman kauan. Se kannatti.(Ja kuuma mehu maistui)

    VastaaPoista
  54. Hiihtokilpailut oli typeriä. Koulujenvälisissä olin maalilla ottamassa numerolappuja pois(en todellakaan ollut hiihtämässä), kun yksikin poika oksensi kengilleen. En koskaan ole tajunnut moista urheilullisuutta.

    VastaaPoista