14.8.2013

Vanhuus on seikkailu suunnaton




Minun pitäisi kirjoittaa häpeästä, kuten jokin aika sitten keskustelussa lupasin. En ole kuitenkaan kovin häveliäällä tuulella, vaan pikemmin vähän uhmakkaalla ja riehakkaalla. Tässä tilassa on vaikea eläytyä lapsuuden häpeätiloihin. Niistä siis syvemmin joskus toiste, kun tunnen itseni maahanlyödyksi. Nyt jotakin yleisempää.

Ennen häpesin yleensäkin enemmän, nyt häpeän vähemmän. Sinä päivänä, kun en häpeä enää yhtään, suljen tämän blogin ja aloitan uuden: Vanhan naisen päiväkirja. Silloin en välitä siitä, että vanhalla naisella ei ole markkina-rakoa, vaan jopa odotan sitä saadakseni olla vanha hävytön nainen. Vanhuushan on kuin viikatemies, joka nahistaa, kuivettaa ja karvoittaa ihmistä joka päivä hiukan lisää. Joitain vanhuus ei karvoita, vaan kaljuuttaa. Lienee geeneissä, kumpi tie on edessä, mutta toinen on. Vanhuus on etenkin naiselle häpeä. Eikä tässä asenne ratkaise, vaan totuus. Lifestyylaajien on siis turha tulla sanomaan, että suhtautuminen ratkaisee.

En tiedä vielä, tuleeko tästä kuitenkaan edes yleistä häpeäbloggausta.  Ei ainakaan tule pajatson räjäyttävää häpeäpostausta. Nytkin rupesin jo paasaamaan ja tietämään varmasti jotain vanhuudesta, vaikka en ole vielä oikeasti vanha; jalka nousee kerkeästi ja joskus juoksen portaat ylös rallattaen. Tänään ohitin muutaman nopean teinin, kun kävelin sateessa pari kilometriä huoltamolta kotiin. 

Jotenkin vaan häpeä tuo nyt mieleen sen reaalisen yhteiskunnallisen häpeän, joka naisella on suurin, huoruuden jälkeen. Naisen iän, jolla on joka ikävuonna enemmän merkitystä kuin miehen iällä. Mies on jokaisena elinvuonnaan markkina-arvoltaan suurempi kuin nainen, syntymästä vanhuuteen ja aina kuolemaan asti. Havaintojeni mukaan mies haudataan useammin tammiarkkuun kuin nainen. 

Vaikka osaavat ne miehetkin, sankarpojat. Minua naurattaa vieläkin lehdestä lukemani juttu, joka koski Karjalasta löydettyä suomalaisten sotakonetta, kuuluisaa Fokker FK-109:ää. 

Nyt löytyneen FK-109:n piti huoltaa erään Mannerheim-ristin ritarin kaukopartiota, jonka tarkoitus oli hyökätä Petroskoin ratapihalle. Lentäjä oli kuitenkin ollut niin humalassa, ettei saanut tähystäjää koneeseen. Kävikin siis niin, että  lentäjä täräytti koneen puuhun, ja hoivattava kaukopartio joutui hoivaamaan koneen miehistöä.  Lentäjä oli tärskystä toivuttuaan kysynyt, mitä hän teki metsässä: Neljä tuntia sitten olin naisen päällä ja nyt täällä. Hänellä oli päällään palveluspuku, ei lentohaalaria.

Näitä hupaisia sankartekoja olisi hauska lueskella enemmänkin. Voisin kuvitella tuon tapauksen Linnan romaaniin. Se olisi siinä oiva lisä.  Nythän nämä Marskin ritarit taitavat olla jo kaikki kuolleita, joten arkistoja voitaisiin avata vähän rohkeammin.

(Valokuvassa Konstantin Tsiolkovski, astronautiikan tutkija)

70 kommenttia:

  1. Lapsuus häpeää täynnä, nuoruus pelkkää häpeää, keski-ikäisyys häpeällistä ja vanhuus koko suvun häpeä. Mutta häpeistä suurin on tietysti olla nainen. Miehiä vain pojitellaan, mutta naisia tytötellään, - ei tulis kyseeseen sanoa miestä tytöksi! Ja jos mies olis samassa tilanteessa, niin ei sanottas mitään. Tammiarkunkin vielä kuoltuaan saavat, sen ostaa akka, joka alkaa ostamisen jälkeen taas meikkaamaan.

    Minulle hautapaikka on yks lysti. Hyvin voisivat vaikka koirille syöttää, mutta jälkeenjääneiden vuoksi sellainen ei sovi. Tammiarkkua tuskin saan, faneri hyvin tehtävään välttää. Arkkuun haluan kännykän, läppärin ja mokkulan.

    Juuri luin uudelleen Oswald-enon, aloitin Veijo Meren Goethen tammea. Tiesittekö muuten, että Roald Dahl oli hävittäjä-ässä, hänellä oli 5,5 pudotusta, kun ässyys vaatii 5. Puolikas tulee kai, jos kaksi ampuu samanaikaisesti samaa kohdetta.

    VastaaPoista
  2. Roald Dahl, minun suosikkikertojani sadun ja tarinan ja novellin alalta. Ettäkö hävittäjä-ässä. Noh, se selittää sen, miksi hänen tarinoissaan maailma nähdään välillä ikään kuin lintuperspektiivistä.

    Jälkeenjääviähän meidän pitää ajatella. Ja kun ollaan oikein optimisteja, niin vielä ehtii surijaksi mukaan joku innokas. Siis nyt vain ystävyyksiä solmimaan, tumma komea rikas voi olla jo oven takana.

    VastaaPoista
  3. Iines, liekö tammiarkku enemmän miehille mieleen? (Riku näkyy olevan toista maata.) Entä vainajan yhteiskunnallinen asema, joka etenkin tietyn ikäpolven miehillä on lähes aina ollut naista huomattavasti korkeampi, vaikuttaako se omaisten arkkuvalintaan? Tuntuisiko hautajaisvieraiden mielestä pahviarkussa viimeistä matkaansa tekevä vähemmän arvostetulta kuin tammiarkussa nukkuva, sitäkö joku miettii?

    VastaaPoista
  4. Olen sattuneista syistä viime aikoina osallistunut lukuisiin hautajaisiin ja ainoan tammiarkun sai vähän helevatun rikas vanhapiika, joka oli jälkisäädöksessään antanut siitä tiukan määräyksen. Luulisin, että tammiarkkua ei sanele sukupuoli vaan varakkuus, jota halutaan näyttää vielä kuoleman jälkeenkin. Iineksen nuoruudessa oli varmaan paljon rikkaita miehiä, joista on jäänyt mieleen tuo urosraatojen tammiarkkujen runsaus.

    Häpeää vastaan sain jo pienenä hyvän rokotuksen. Viisas äitimuorini jaksoi toistaa, että "omapa on häpeänsä", jos joku oli vaikka arvostellut lauluääntäni (koulun laulutunnilla), vaatetustani, kokoani tai mitä muuta asiaa tahansa. Hän siis siirsi häpeän pois minusta jopa niin tehokkaasti, että kun jäin kiinni karkkiaskin varastamisesta kaupassa sanoin, että "omapa on häpeänsä, kun laittoi karkit niin hollille". Tosiasiassa karkit olivat hyllyssä tiskin takana, mutta onnistuin silti askin nappaamaan.
    On sanottava, että olen hävennyt elämäni aikana omia tekemisiäni aika vähän. Yleensä hävettävistä asioista selviää rahalla. Olen huomannut, että ylipäätään kaikki töppäilyt maksavat, ei vain hermoja vaan silkkaa rahaa. Mutta kun on töppäyksensä maksanut, ei kannata enää hävetä.
    Iän karttuessa huomaan häpeäväni vuosi vuodelta aina vaan vähemmän. Kun sukulaismieheni (hoikka, nuori lääkäri) moitti vatsakumpuani, sanoin, että Carita tykkää pitää päätään sitä vasten ja sanoo sitä söpöksi. Tohtori piti päänsä kiinni, kyllähän hän oli Caritan nähnyt ja himoitsi häntä kuten kuka tahansa terve heteromies. Toinen hyväkäs ihmetteli, eikö minua hävetä ajaa noin iäkkäällä autolla, johon vastasin, että sepäs on maksettu, sinun ei. Yksi teini irvaili kävelykeppiäni ja kysyi, mihin minä sitä tarvitsen. "Pienten lasten hakkaamiseen", minä sanoin ja poikanen lähti itkua tuhertaen karkuun.
    En kerta kaikkiaan suostu häpeämään, ellei asia jo tullut aiemmin kerrotun perusteella selväksi. Olen jo pitkään ollut vanha hävytön mies, vaikka häpyä rakastankin.
    Iines kyseli lisää hupaisia sankartekoja viime sodistamme. Tunnetuin sankarhahmo lienee kenraali K. jolle toinen kenraali kerskui olleensa niin kovassa tulituksessa, että "ryssä ampui minulta hevosen alta ja piti jatkaa jalan". Johon kenraali K: "Minultapa ammuttiin lotta alta ja piti jatkaa käsin".
    Näissä merkeissä, eteenpäin, hävyttömyyden pilkuttamalla polulla kulkekoon elomme kohti taivaanrannassa siintävää pahviarkkua.
    Mutta sitä ennen markkina-arvoni nousee, kuten Iines tuolla todisti. Ja se muuten on taivahan tosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo allaoleva on siis Delilahin kommenttiin, jota kirjoitin samaan aikaan kuin tämä Kolehmaisen kommentti putkahti eetteriin.

      Nuoruudessani en ollut ainoissakaan hautajaisissa, vaan vasta yli nelikymppisenä muutamissa peräjälkeen ja nyt viime vuosina noin neljissä suvun vanhimpien hautajaisissa.

      Uskon kyllä tuon rikkaan vanhanpiian määräämän tammiarkun, sillä tammiarkku on kyllä statussymboli, se viimeinen, joillekuille. Yleensä kuitenkin mies on ollut se tammiarkkuun pantu rikas, ja hänen vaimonsa näissä minunkin käymissäni hautajaisissa oli rikkaan miehen kangasarkkuun haudattu kotirouvavaimo, tai oikeastaan emäntä, monia lapsia ja karjaa kasvattanut, molemmissa tapauksissa.

      Minun äitini oli sinun äitisi vastakohta, Kolehmainen. Kuvittelepas, että kun kerran pikkutyttönä istuessani äidin pyörän tarakalla lastenistuimessa sain erään tuttavatalon kohdalle pysähtyessämme talon rouvalta siinä tien reunassa ison omenan, äiti sanoi minulle toruen kuin olisin tehnyt jotain pahaa: "Mutta Iines". Tunsin valtavaa syyllisyyttä, ja sitä samaa syyllisyyttä olen tuntenut myöhemminkin, kun olen jotain saanut, mielestäni ansiotta.

      En osannut iloita omenasta enkä muista, uskalsinko edes syödä sitä. Luultavasti söin, ei äiti ollut ilkeä, mutta tuo oli tyyppiesimerkki tavasta, jolla minua kohdeltiin. Koskaan ei kauheasti kehuttu, vaikka olin hyvä koulussakin, priimus luokallani. Tiesin sen vasta myöhemmin, kuten senkin, että opin lukemaan itsekseni kenenkään opettamatta. Ei semmoisesta kehuttu. Koko ensiluokan salasin osaamistani, mm. sen, että osasin lukea. Edelleen luultavasti piiilotan kynttilän vakan alle, oikeastaan kaikessa.

      Poista
  5. Ajattelin tässä tammiarkkuasiassa vaikkapa avioparia, jotka minun käsitykseni mukaan ovat yhtä arvokkaita jälkeenjääville ja yhtä arvokkaita ihmisinä. Se vähä, mitä minä olen hautajaisissa käynyt, kertoo kuitenkin jo sen, että avioparista mies haudataan arvokkaaseen puuarkkuun - niin hyvää puuta, ja vaimo valkoiseen kangasarkkuun. Kuitenkin rahat ja talous ovat olleet yhteisiä.

    Tämä on pikkuasia, mutta havainto muiden joukossa. Minulle on periaatteessa sama, missä kukin omaisensa tai itsensä haluaa haudattavan. Sitä on kuitenkin turha kieltää, etteikö arkku olisi mnestyneellä miehellä myös statusmerkki. Onhan tästä arkkuaiheesta aiheesta tehty sanoitukseltaan hieno laulukin, Vesa-Matti Loirin laulamana. Eli kyllä ihmisiä on monenlaisia.

    VastaaPoista
  6. Juu, kuulin minäkin lapsena monesti tuon "Mutta Kolehmainen", mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. Siinäpä hokivat muttiaan.
    Muistan, kun lapselleni sattui kauan sitten pikku vahinko sen tammiarkussa hautaamani tädin luona, niin hän ärähti, että "eikös sun lapses osaa edes hävetä"! Sanoin, "ettei vahinkoa tarvitse hävetä. Sitä kyllä saa hävetä, jos pahoittaa suotta lapsen mielen". Sitten ei meitä kutsuttukaan tädin luo pitkään aikaan.
    Tunnen ihmisiä, jotka vielä seitsenkymppisinä muistelevat nuoruutensa häpeöitä. Yleensä äidit olivat ne pieniin mieliin istuttaneet. Isät olivat niihin aikoihin aina töissä, eivätkä joutaneet kiusaamaan lapsia häpeäntunteilla. No - hyvää kai ne äiditkin tarkoittivat.
    Kai se häpeä on peräisi jo Eedenistä, kun Aatami ja Eeva äkkiä huomasivat, että pitäisi kipaista ostamassa H&M-liikkeestä kuteet, kun nuo rinnat ja toi kikkeli niin hävettävät, kun Luoja niitä tirkistelee. Papit sitten vuorostaan istuttivat häpeän kansaan ja tässä sitä sitten ollaan. Jos tyttö ja poika vaatteitta tekevät toisilleen sängyssä hyvää, niin heti ovat jumala-vanhemmat karjumassa, että "ettekös edes häpee". Kun taas kaltaiseni paholais-pappa kysäisee, että "tekikös gutaa"?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä olit reipas poika, minä vähän arka ja kauhean kiltti tyttö. Jos minulle sanottiin, että mutta Iines, niin vikahan oli minun, vaikka olisin auttanut äitiä tai veisannut virttä. Lapsia kasvatettiin häpeään aivan yleisesti, kehumista vältettiin, koska se teki lapsen itserakkaaksi, näin uskottiin. Ei saanut kuvitella olevansa hyvä, vaan kaikkein alin.

      Kauheaa kasvatustahan tuommoinen on. Onneksi nyt on toisin, kasvatus on kannustavaa, tunnustavaa ja lasta tukevaa. Vaikka edelleen ujoja ja hiljaisia lapsia pidetään huonompina kuin rohkeita ja ehkä vähän tyhmempiä lapsia.

      Poista
  7. Häpeä on hyvä aihe ja siitä tulee mieleen oitis myötähäpeä.

    Se on kova sana edelleen, tyyliin 'hävettää olla suomalainen, koska...'. Onkohan muilla kansoilla tällaista myötähäpeäsyndroomaa? Epäilen, koska en ole ikinä kuullut, että esim. venäläiset häpeäisivät sitä, että heikäläiset orjuuttivat ja nöyryyttivät virolaisia 50 vuotta. Päin vastoin, leikkivät uhria, koska heitä kehdataan syyllistää.

    Tapsan laki: vain pienet kansat häpeävät, isot eivät. (Pätee myös ihmisiin.)

    VastaaPoista
  8. Häpeästä tulee mieleen myös kunnia. Ja murha.

    Kunniamurha on murha, joka tehdään häpeän tähden. Eräissä kulttuureissa naisen aiheuttama häpeä, joka on aina seksuaalinen, kuitataan tappamalla hävettävä nainen.

    Aina nämä kulttuurit ovat islamilaisia kulttuureja, mutta on suuri häpeä sanoa se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunniamurha pohjaa tosiaan häpeään, koko perheen häpeään, myös perheen äidin, mikä osoittaa sen, miten syvään juurtunut väärä manipulaatio ja hurmahenkinen uskonnollisuus voi olla.

      On kyllä käsittämätöntä, että jos mies raiskaa naisen, nainen voi samassa kulttuurissa saada tuon kunniamurhatuomion tai tuomion lain edessä - kuten on nähty. Naisen sukupuolisuus on synti islamissa. Hirvittävä kulttuuri.

      Poista
  9. Tuo Tapsan laki on tosi hyvä. Eiväthän venäläiset häpeä edes sitä, että tappoivat leireillä ja vankiloissa parikymmentä miljoonaa (kukaan ei tiedä tarkkaa lukua) omaa kansalaistaan. Ja meni siinä kai miljoonan verran muidenkin maiden kansalaisia. Mutta venäläiset ovat kyllä kiljumassa saksalaisille, että hävetkää, saatanat, kun juutalaisia tapoitte.
    Suomalaisesta itsehäpeästä olen saanut tappiini. Mikä hitto siinä on, että ainakin kerran viikossa joku Johannakorhonen kertoo, miten tyhymiä, kielitaidottomia ja rumia me ollaan. Tämän päivän Hesarissa hän taas levitteli aatteitaan tavalla, joka saa jälleen muutaman lukijan perumaan tilauksensa. En tarkoita, että aina pitäis omia kehua, mutta tuollainen synkeä, pidäkkeetön viha, joka johannakorhosista pursuaa, ei ole tervettä kansallista itsetutkistelua.
    Samat johannakorhoset ovat huutamassa "vihapuhetta"! jos joku sanoo vähänkin poikittain islamista. En jaksa ymmärtää, että seksuaalisesti tavallaan suuntautunut kehuu islamia, joka pistää hänenkaltaisensa heti makkaratehtaan raaka-aineeksi, jos saa tietää siitä suuntauksesta.
    Iines kyllä sanoi pahasti, kun nimitti islamia hirvittäväksi kulttuuriksi. Tunnen useita muslimeja ja tulen hyvin heidän kanssaan juttuun. Hirvittäviä ovat tuon uskonnon äärilahkot ja -edustajat - aivan kuten muuallakin.

    Jaa, mutta tulipa mieleen poikkeus Tapsan lakiin. Virolaiset eivät häpeä olemassaoloaan. Ovat jopa pikkuisen leuhkia ja ihan aiheesta. Heidän ylitseen on kävelty ase kourassa niin monesti, että on suuri ihme, kun noinkin monta virolaista on vielä elossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta kulttuurin, josta on mahdollista kasvaa tuommoista fundamentalismia, sietää tulla valokeilaan ja tarkan sihdin alle. Onhan länsimaissakin fundamentalismia, mutta ei yleensä hengen päälle käyvää eikä ainakaan noin sukupuolittunutta.

      On silti selvää, että islam on jostain näkökulmasta katsottuna myös rauhan uskonto. En vain usko sellaiseen rauhaan, jonka kannattajat aivan yleisesti pitävät osaa ihmiskunnasta (naisia) selvästi heikommassa osassa kuin valtaväestöä (miehiä). Vasta kun naiset astuvat ulos kaavuistaan ja päättäjiksi miehen rinnalle, alan miettiä islamin rauyhanomnaisuutta.

      En nyt muista mikä se eurooppalaisen naisen kirjoittama kirja on, jossa puhutaan kommunismin uhreista ja verrataan uhrimääriä natsismin uhreihin. Tällaista tietoahan meiltä on pimitetty vuosikymmenet, ja oikeastaan vasta nyt sitä alkaa tihkua uskottavasti julkisuuteen Suomessa. Jos tietoa on ollut, se on heti kiistetty lähes valtiovallan toimesta. Suomalaiset ovat oppineet häpeämään niin paljon, että entistä vihollistakaan ei ole osattu millään tavoin kyseenalaistaa.

      Poista
    2. Anne Applebaum?

      Poista
    3. Hän se varmaan oli, ja aion lukea häneltä jonkin teoksen - muistaakseni juuri on suomennettu jokin - jahka käsiini saan ja ehdin. Kiinnostaa.

      Poista
  10. - "Edelleen luultavasti piiilotan kynttilän vakan alle, oikeastaan kaikessa."

    - "Vaikka edelleen ujoja ja hiljaisia lapsia pidetään huonompina kuin rohkeita JA EHKÄ VÄHÄN TYHMEMPIÄ LAPSIA."



    Ylläoleviin toteamuksiin sisältyy joltinenkin ristiriitaisuus. Ne viestivät että joku ulkoinen seikka on kahlinnut yksilöllisen lahjakkuuden, synnynnnäisen tempperamentin ja riittävän motivaation. Ikäänkuin kaikkinainen ns. alisuorittaminen johtuisi vain ulkoisista tekijöistä.

    Vaikka vanhemmat ja opettajat olisivat lapsena "aktiivisesti" mitätöineet ja sosiaalistaneet vääriin, hyväksyttyihin persoonallisuuspiirteisiin, niin lapsen kaikkea omaehtoista sosiaalistumista ei mikään voi estää. Ne säilyvät vahvojenkin persoonallisuuspiirteiden alla.

    Yksilön kannalta merkittäviä tempperamenttipiirteitä aktiivisuutta, emotionaalisuutta ja sosiaalisuutta voisi ilmentää myös yhteiskunnallisesti. Vaikka mahdollisuuksien tasa-arvo antaisi kaikille hyvän pohjan toteuttaa itseään kaikilla mahdollisilla tavoilla, tavoitella unelmiaan ja toiveitaan niin vain aniharva niihin aktiivisesti kuitenkaan pyrkii.

    Jokainen näkee ympärillään halpahintaista julkisuutta, mitätöntä ammattitaitoa ja saamattomuutta mutta vain harvat ja valitut elättävät itsensä innovoinnillaan, päättäväisyydellään, sinnikkyydellään ja itseluottamuksen turvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minusta noissa poiminnoissa ole ristiriitaa. Molemmissa lainauksissa henkilö katsoo itseään objektiivisesti ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, vajavuuksineen, mutta oman arvonsa tietäen.

      Kaikkia meitä on joskus mitätöity, ylitsemme on kävelty, persoonallisuuttamme ei ole otettu riittävästi huomioon. Kaikki tämä kuuluu ihmiseksi kasvamiseen. Sensitiivisimmät meistä vain kokevat tämän raskaammin kuin vähemmän sensitiiviset.

      Kun tieteet kehittyvät, muuttuu myös kasvatus, jonka tieteellinen pohja lepää nyt lapsen persoonallisuuden hyväksymisessä ja hänen kannustamisessaan, toisin kuin muutama vuosikymmen sitten.

      Olen eri mieltä viimeisestä kappaleestasi. Valtaosa ihmisistähän elättää itsensä sinnikkyytensä ja innovaatioittensa avulla. Itseluottamustakin tarvitaan, kun kouluttautuu ja pyrkii työelämään ja saa paikan joltain oksalta. Kyllä se on ihan omaa ansiota, vaikkei olisikaan itsenäinen yrittäjä.

      Surullista on tietenkin se, että aina oma sinnikkyys ja innovaatiot eivät kanna. Ei pääse töihin sinne, missä on innovoitunut tai pätevä, ei ole tarpeeksi työpaikkoja, mikä sitten taas ei ole läheskään aina yksilön oma vika vaan yhteiskunnallinen rakenne- tai suunnitteluvirhe.

      Poista
    2. Noinhan jokainen Keskiverto Kerttu tekeekin.

      Tuossa ensimmäisessä poiminnassa oli tavoite asetettu "johonkin korkeammalle". Se on ollut todellisutta jo vuosikymmen ettei pääse töihin sinne, missä voi yksilöllisiin lähtökotiin nojautuen olla innovoitunut ja pätevä.

      Koska, jotka noita edellytyksiä kaikkein enemmin tavoittelevat työllistävät itse itsensä. Yhteiskuntaa ei ole rakennettu tai suunniteltukaan siten että yritysten pitäisi pääasiassa työllistää ja mahdollistaa yksilöiden omat pyrkimykset ja toiveet. Tulevaisuus tulee tätä asiaa kyllä reippaasti kirkastamaan.

      Poista
    3. No en puhuisi tavoitteista. Henkilö, joka kätkee kynttilänsä vakan alle, ei ole kovin tavoitteellinen toiminnassaan. Muutenhan hän menettelisi määrätietoisemmin.

      Sitä voi nähdä itsensä ja tietää kykynsä. Puuttuu ehkä kunnianhimoa tai rohkeutta tai lopullinen sysäys, usko itseen ja maailmaan.

      En muuten tässä niinkään ajattele tämän yksilön kohdalla töihin pääsemistä, sillä eihän töihin pääseminen liity kykyihin, vaan usein muihin seikkoihin. Kyvyillä ajattelen jotain suurempaa, henkistä laatua olevaa, joilla työmarkkinoilla ei useinkaan ole arvoa.

      Poista
    4. "Kätkeä kynttilä vakan alle"

      Sanontaan sisältyy julman itsekäs aspekti. Yksin, oman kynttilänsä valossa tuhertava, omaa osaamistaan piilotteleva on itsekäs, itsekkäästi ajatteleva. Oman osaamisensa loiste pitäisi ulottaa mahdollisimman usean kokemaksi ja näin rikastuttamaksi.



      Jos löydät sä ajatuskiteen,
      et riemua näyttää saa.
      Tuulet yleisen mielipiteen
      sinut sammuksiin puhaltaa...
      Ne vahvimmat miehet ei ehjiksi jää -
      pidä vakan alla kynttilää...


      Ne vahvimmat miehet ei ehjiksi jää -
      pidä vakan alla kynttilää...

      JL

      Poista
    5. Näin runoili Juice, aika viisas mies. Tuossa onkin uusi näkökulma kynttilän vakan alla pitämiseen. Se on suojautumiskeino, jotta säilyisi ehjänä maailman melskeissä. Juu, näinkin varmaan on.

      Poista
  11. Demari on porvareista kipein, hän ei omaa paikkaansa tiedosta: siksi kakkaisen pyllyn nuoleminenen on hänestä ratkaisu kaikkeen. Anne Applebaum saattaa vähä-älyisistä olla omaa luokkaansa. Juice oli hyvä, muttei mikään ajattelija, napon mopo oli silti hyvä.

    VastaaPoista
  12. Juice oli meillä opettajilla luennoimassa kerran, opettamassa opettajia. Luulen, että Jope Ruonansuu olisi ollut hyödyllisempi opettajille. Ei Juicessa vikaa ollut, muttei erikoista säteilyäkään.

    Applebaumista en tiedä, mutta ei kai hänen tietojaan voi kiistääkään. Olen hirmu utelias ja koetan karistaa ennakkoluulot yltäni.

    VastaaPoista
  13. Remu kåvi opettajille luennoimassa, ennen viimeisintä tuomiotaan. Mustn ädä kädä lädä ja houlkotta shekin going on.- Onkohan niillä äidinkielen opettajilla joitain epävarmuustekijöitä ajattelussaan?

    VastaaPoista
  14. Höpsistä Riku, äidinkielenopettajat ovat opettajista ennakkoluulottomimmat ja kokeilunhaluisimmat.

    Mutta siis, vain äidinkielenopettajat uskaltavat myöntää olevansa kiinnostuneita jostain Applebaumista. Muut myötäilevät yleisiä suvaitsevuustrendejä Riemun tapaan.

    VastaaPoista
  15. ”En voi kestää hevosia. Vaikka sitä hakataan seipäällä hengiltä, se ei voi olla palaamatta hakkaajansa luo. Tietenkin se kiljuu ja karjuu tuskasta ja pakenee isäntäänsä pienen matkaa, mutta heti kun tämä huohottaa vähänkin lauhtuneena, vielä seiväs kourassa, se palaa uskollisesti takaisin kaiken unohtaneena. Vaikka sille tehtäisiin mitä, sen uskoa, luottamusta ja kiintymystä ei voi horjuttaa. Se ei muista, ja se on hirvittävää.”



    Tuo ja monta mielenkiintoista poimintaa löytyy Daniel Nylundin "Alussa oli häpeä" -kirjasta. Teksti luo aika kattavan pohjan häpeä tunteelle

    http://www.ystavyydenmajatalo.fi/wp-content/kirjoitukset/pdf/alussa_oli_hapea.pdf

    VastaaPoista
  16. Juu, kiitos vaan anonyymi tietolinkistä.

    Ei minua kyllä oikeastaan kiinnosta miettiä häpeää tieteellisenä faktana, sillä eihän häpeän tunteessa ole mitään kummasteltavaa tai arvosteltavaa. Minua kiinnostaa ehkä enemmän ihmisten suhtautuminen häpeän tunteeseen, se, miten häpeämistä pidetään yksinomaan negatiivisena tunteena, josta ei muka ole voimavaraksi. Häpeä on oikeasti ollut esimerkiksi taiteessa ja arvattavasti myös tieteessä voimavara ja monen innoituksen lähde.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, Kalle Päätalon pontimena paremmaksi ihmiseksi oli häpeä ja syyllisyys. Tästä kaikesta huolimatta mies yhä uudelleen ja uudelleen "hakkaa päätään seinään" varsin monessa asiassa. Jouko Turkka sanoo häpeän kasvattaneen hänestä taiteilijan mutta minkälaisen ihmisen häpeä on jalostanut blogistista?

      Tuo Alussa oli häpeä -kirja pysyy kaukana tieteellisestä faktasta.

      Poista
    2. Ei minusta tunnu, että häpeä olisi kasvattanut minua, oli niin paljon muitakin tunteita, kuten rakkautta, iloa, pelkoa, jännitystä. Kaikki yhdessä vaikuttaa, ei mikään erikseen.

      En siis yhdy Turkan häpeäkasvatuskäsitykseen, ei häpeä mitään kasvata, vaan kuluttaa, mutta kompensoiva voimavara se voi olla erikoisesti kunnianhimoisilla tai määrätietoisilla ihmisillä.

      Poista
    3. Minä en ole kovin kunnianhimoinen enkä ollenkaan määrätietoinen. Siksi häpeästä on ollut minulle vain haittaa.

      Poista
  17. Häpeä onm tietysti paitsi sisäsyntyistä, myös yhteisön keino pitää jäsenensä halsterissa. Johonkin mittaan asti se on hyvästä.

    Häpeä ja Ylpeys ovat kaksi asiaa, joissa annoskoko ratkaisee, onko kyseessä lääke vai myrkky. Hieman hölmöltä tuntuu, jos häpeä käsitetään vain kielteiseksi.

    Kalle Päätalolla häpeä ja ylpeys olivat kietoutuneet omituiseksi mykkyräksi. Mitä kovemmalle joutuu, sitä kunnoitettavampaa, kun ymmärrettävämpi olisi tehokkuuden tavoittelu; mahdollisimman vähällä työllä mahdollisimman tuloksellista jälkeä.

    Häpeän ja ylpeyden lisäksi kolmas väärien annoskokojen tökötti on vaatimattomuus. Suomalaiset kai pitävät itseään maailman vaatimattomimpina ihmisinä; tietysti jo se kertoo paljon. Minusta suomalaiset ovat kipeyteen asti ylpeitä, suomalainen ylpeys on käärittynä kummalliseen tekovaatimattomuuden kaapuun. Menepä sanomaan jollekulle, joka sanoo "nää nyt on vaan tämmösiä omatekemiäni", että "Siltä tosiaan näyttää, aika kaameita", niin tuskin tarvitsee enää usein tuon ihmisen kanssa keskustella.

    Itsensä munaaminen on toisinaan ihan terveellistä. Antaa suhteellisuuden tajua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomalainen on ehkä pikemmin vähän ujo kuin vaatimaton. Amerikkalainen keskivertokansalainen on rohkea, välitön, puhelias, valmis sanomaan mielipiteensä, saapuu estradille tanssien, kun suomalainen taas kurkistaa ensin verhon takaa, uskaltaako tulla. Kyllä meidät on tosiaan opetettu vaikenemaan kahdella kielellä ja lopun aikaa häpeämään ja vastaamaan vain kysyttäessä, jos silloinkaan.

      Itsensä munaaminen on minustakin kannatettavaa.

      Poista
  18. Taitaa Iines nyt veistellä turhan isoja lastuja ennakkoluulojen ja tietämättömyyden pölkystä. Ehkä siellä saviseudulla kuljetaan suu supussa ja hävetään omaa olemassaoloa, mutta menepä vaikka Pohjanmaalle niin on toinen ääni kellossa. "Hyvää yritetähän teherä, mutta priimaa vaan pakkaa tulemahan", myhäillään joka verstaassa, eikä amerikanrautojen koossa pihtailla.
    Sattuneista syistä olen käynyt joka ainoassa Suomen kaupungissa ja useimmissa kirkonkylissäkin, enkä voi mitenkään allekirjoittaa Ineksen väitteitä kahdella kielellä vaikenemisesta. Matkan varrella on tullut vastaan enimmäkseen kovia puhujia ja kuoliaaksinaurattajia, vähemmän hiljaisia hissukoita. Ja kun menee Yhdysvaltojen keskilänteen, tapaa aivan samanlaisia mököttäviä mörköjä kuin Laitilan munamarkkinoilla, mutta myös yhtä puheliaita ja iloisia ihmisiä kuin Kuopion torilla.
    Oletko Iines koskaan ollut paikalla, kun haetaan ehdokkaita iskelmälaulukilpailuihin, Suomen idoliin ja mitä niitä on? Jonot yltävät kaksi kertaa korttelin ympäri kun väki haluaa esittää taitojaa tuomareille. Ja kun menet mihin tahansa karaoke-iltaan, saat huomata, että olemattomalla nuottikorvallakin halutaan esiintyä.
    Olin muutaman kerran valikoimassa esiintyjiä mainosleffoihin (Tapsa tuntee nämä touhut) ja tulijoita olisi aina ollut sata kertaa enemmän kuin kaivattiin. Hyviä tyyppejä oli paljon ja lopulta oli vaikea valita kaikkein parhaita.
    Iineksen kommentti muistuttaa epäilyttävästi tämän yhden Johannakorhosen äskeistä höpötystä Hesarissa. Hän kopypeistasi varmaan jo sadannen kerran tämän tunnetun jutun suomalaisista, jotka eivät osaa mitään vieraita kieliä ja jos osaavat, eivät uskalla puhua. Ja muutenkin suomalaiset ovat pirun tyhmiä. Epyktiläiset, esimerkiksi, ovat sitävastoin hirmuisen fiksuja ja sanavalmiita. Kun tuot tv-kameran paikalle niin heti on tuhat kurkkua huutamassa että Allahu on pirun akbar.
    Kävin viime viikolla tapaamassa tuttua pappia tuollaisella kansainvälisellä rippileirillä, jossa oli porukkaa yli kymmenestä maasta. Pappi kertoi, ettei suomalaisnuoria todellakaan tarvitse pakottaa puhumaan ja että he puhuvat useampia vieraita kieliä kuin normibritit, ranskalaiset ja amerikkalaiset.
    No, turhaan minä tietysti tästä vaahtoan. Jokaisella on omat käsityksensä asioista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kolehmainen, puhe suomalaisesta kansanluonteesta tai kansan tavasta olla muiden kansojen kanssa vuorovaikutuksessa on varmaan vähän eri asia kuin puhe suomalaisesta omiensa joukossa.

      Omiensa keskellä suomipoika on toki maailman paras ja ehdottomasti se, joka tietää, miten asioista tulee ajatella ja miten asiat tulee tehdä. Tässä olet enemmän kuin oikeassa.

      Olen ollut paikalla, ihan ytimessä, kun esiintyjiä on haettu, Kolehmainen. Olen ollut opettajana ja ohjaajana erilaisilla puhumisen ja esittämisen kursseilla, ja tiedän, millaisiin taitoihin ja rohkeuteen ne hiljaisimmatkin voivat yltää. Sanoisin jopa, että mitä lukihäröisempi tai aspergerimpi tai syrjäytyneempi, sitä innokkaammin hän tulee mukaan ja sitä rohkeammin hän itseään ilmaisee. Esittäminen, rooli, antaa suojan ja luvan astua kuoresta.

      Paljon on muuttunut, ja kansanluonnekin, jos sellaisesta nyt voidaan puhua - jossain määrin kai voidaan - on muuttumassa ja muuttunutkin jo. Nuorissa on kuitenkin enemmistö niitä, jotka eivät maksustakaan esiintyisi tositelevisiossa. Täytyy muistaa, että ne Idolsien kiemurtelevat jonot ovat kuitenkin vähemmistö nuorista.

      Nuoret ovat kyllä ennenkin kirkuneet ja elehtineet estoitta idoliensa konserteissa, joissa muutenkin on irroteltu vapaasti, paljolti alkoholin voimalla, osa jo lapsesta alkaen.

      Meillä on lisäksi aivan uusi julkkiskultti, juuri nämä tositeeveetähdet, joiksi tullaan vain tuomalla oma itse julkisuuteen. Mitä estottomammin esiintyy, sitä suurempi julkisuus ja tienestit. Voi ikään kuin juhlia ja juoda koko ajan, työssään julkkiksena, unelma-ammatissa, johon ei tarvitse opiskella mitään.

      En minä tiedä, onko tämä julkisuushakuisuus oikeastaan merkki kansanluonteen muuttumisesta rohkeampaan suuntaan. Jos julkinen tähteys ja sikailu on rohkeutta, niin sitten on. Toisaalta kuitenkin moni tositeeveetähti on aika onneton puheilmaisussaan. Tietopohja on olematon, ja aikamoisia sammakoita tupsahtelee vähän jokaisen suusta.

      Poista
    2. Suomalaista tekemisen ja meinaamisen kulttuuria, itsetuntoa, kuvaa parhaimmillaan kertomukset talvisodasta tai pientilallisen arkiaskareista jossa aamutuimaan pimeänhyssyssä emännät kahlasi kinosten läpi navetalle vitunkarvat lunta pensselöiden.

      Suomalaista kansanluonnetta ei ole olemassakaan on vain kulttuurisesti opittuja ja noudatettuja käyttäytymistapoja. Vaikka suomalaiset ovat asuneet pienissä asunnoissa ja nukkuneet siskonpetillä niin auta ja varjele jos esim. liikenteessä tullaan liian lähelle "peppua haistelemaan", sillä reviirin pitää kuitenkin olla r i i t t ä v ä n iso.

      Poista
    3. Vai tuommoisia fantasioita anonyymilla.

      Suomalaisella kansanluonteella ei mielestäni tarkoiteta biologisfyysistä luonnetta, vaan juuri sitä yhteenkoostumaa, joka tulee ulkoapäin kaiken summana. Kyllä sellaisesta voidaan jossain määrin puhua, kun vertaillaan keskenään eri alueiden ihmisiä. Liikaa ei kannata tietenkään yleistää.

      Poista
  19. Häpeä on yksi rampauttavimmista tunteista. Ainakin jos häpeää turhaan, omaa itseään ja syvintä olemustaan. Joskus on toki asioita, joita on syytäkin hävetä. Tuntuu, että ne häpeävät eniten, joiden ei pitäisi ja päinvastoin. Jouko Turkan samannimisessä romaanissa on hyviä pointteja aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen taipuvainen ajattelemaan, että useimmiten häpeä on turhaa. Asia on juuri niin kuin sanot: ne häpeävät, joilla ei ole varsinaista syytä, ja ne, joiden sietäisi vähän hävetäkin, eivät häpeä.

      Olen miettinyt, että omat häpeäntunteeni ovat yksinkertaisesti alemmuudentunteita ja ehkä osoittain ujoutta. Tosin työelämä on karistanut minusta turhat alemmuudet ja ujoudet, mutta jotain siitä on kuitenkin perusvirityksessä varman ikuisesti tallella. En ole kovin itsevarma vieläkään, mutta olen oppinut käyttäytymään ja tulemaan esiinkin. Ehkä sosiaalisuus auttaa tässä. kun pitää ihmisistä, saa väkisinkin vastakaikua.

      Poista
    2. Lisään vielä, että kamalinta häpeämisessä on se, kun olemus ilmaisee, että häpeää. Punastuminen on kokemukseni mukaan yksi pelätyimpiä heikkouksia. Puheviestinnän tunneilla kävi ilmi, että punastumista pelkää lähes puolet luokasta, useampikin, ja yhtä lailla poika kuin tyttö.

      Punastumisessa on sekin vielä, että kun punastuu, sen tuntee, ja häpeää entistä enemmän, jolloin punastuu lisää. Näin minulle oppilaat kuvasivat. Kehotin oppilaita sanomaan ennen esitystä ääneen yleisölle, että ai kamala kun mua jännittää, pelkään että punastun! Tämä laukaisi monen pelot ja kaikilla oli mukava tunnelma.

      Poista
  20. Iineksen neuvo on mitä parhain koulumaailmassa, mutta sitä ei kannata kokeilla aikuisten leikeissä. Olin yhdessä seminaarissa puhujana joitakin vuosia sitten ja minua edeltänyt puhuja aloitti sanomalla, että "suokaa anteeksi, kun punastun, mutta minua tosiaan jännittää. Ja punastumista pahentaa vielä se, kun täällä on niin paljon kauniita naisia".
    Syntyi paljonpuhuva hiljaisuus, kunnes etupenkissä pönöttänyt jakkupukukalkkuna kiukkuunsa melkein tukehtuen huusi, että "tissejäkö sä oletkin tullu tänne katsomaan" ja toinen oikein nousi ylös ja sanoi, "että jos pitää pyydellä yleisöltä anteeksi, on kyllä väärässä paikassa".
    Miesparka punastui entistä pahemmin, änkytti jotain, kumarsi kömpelösti ja poistui salista ja koko rakennuksesta. Minä sitten jouduin tuon vihamielisen naislauman eteen, mutta olin tapani mukaan ottanut ajoissa sydämen sykettä alentavan tabun. Kun en muutenkan tapaa punastella selvisin ainakin omasta mielestäni kunnialla. Ne kalkkunat kyllä tuijottivat minuakin sen näköisenä kuin olisin ollut heidän pahin vihollisensa tai jotain.
    Jotta jutun loppu ei jäisi vaivaamaan kerron, että tuo punastelija otti opikseen, eikä enää koskaan noussut yleisön eteen puhumaan. Hänestä tuli tutkija ja hyvä tutkija tulikin. Hänen mielestään maailmassa ei ole parempaa paikkaa kuin hiljainen tutkijankammio, missä ei tarvitse olla verbaalihyökkäysten kohteena.

    VastaaPoista
  21. Koulumaailman harjoitustilanteisiin neuvo olikin tarkoitettu. Kovin virallisiin luennointitilaisuuksiin se on kyseenalainen, ja pitää olla vähän silmää, että näkee, onko eturivissä pahantahtoisia kalkkunoita. Muutoin kannattaa vain luottaa siihen, että esitys kantaa ja alkujännitys menee ohi, kun pääsee vauhtiin. Jännityshän tuntuu pahemalta miltä näyttää.

    Tuota jännityksensanomisniksiä kyllä suositetaan alan opuksissa, jopa amerikkalaisissa. Tuommoiset kuvaamasi kalkkunat ovat minusta kyllä harvinaisia, en ole koskaan tavannut ja monenlaista esiintyjää olen nähnyt ja monta sanojaa. Jännityksensä on kakaissut ulos muutama esiintyjä aikuistenkin tilaisuuksissa ja aina on herunut sympatiaa sanojan päälle. Yleisöhän toivoo, että siintyjä onnistuu eikä mokaa - myötähäpeä on mmyös kiduttavaa.

    Minä olen kyllä itse jännittäjä, sillä arvostan aina yleisöni korkeammalle kuin itseni. Olen kuitenkin oppinut hallitsemaan itseni, jännitystäni ei huomaa. Uran alussa se oli pahinta, vuosi vuodelta helpottui ja lopulta olin aika rento kaikin puolin.

    Minusta muuten punastelijoiden pitäisi kyllä tunnustaa punastumisen pelkonsa ääneen, sillä silloin pelolta putoaisi pohja pois. Mutta siis, ei kalkkunapitoisen typerän yleisön edessä. Useimmat yleisöt onneksi ovat fiksuja ja myötätuntoisia.

    VastaaPoista
  22. On totta, että normaali yleisö on puhujan puolella ja toivoo hänen onnistuvan. Huonoillekin esityksille taputetaan.
    Erään kerran pahasti jo alkusanoihinsa sotkeutuneen puhujan pelasti vanha, ihana rouva, joka kuuluvasti laukaisi, että "ei meitä tarvitse pelätä, vaikka olemmekin vähän hurjan näköisiä". Puhuja nauroi muiden mukana ja piti mielenkiintoisen esityksen vapautuneesti ja asiantuntevasti.
    Itse olin viimeksi puhumassa täkäläisille Martoille tiedottamisen tekniikoista. Aniharvoin olen ollut niin mukavan, asiantuntevan ja lämmisydämisen joukon edessä. Teki mieli lopuksi halata jokaista, mutta hepä ehtivät ensin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tämmöistä se useimmiten on, sillä yleensä ihmiset ovat mukavia ja tuntevat myötätuntoa esiintyjää kohtaan. Jokainen yleisössä tietää, että esiintyminen on jokseenkin jännittävä paikka.

      Yllättävän moni nimekäs ja karismaattinen merkkihenkilökin näkyy jonkin verran jännittävän esiintymistä suljetussa tilassa yleisölle, eikä edes se ratkaise, että yleisö on pieni.

      On kai myös niin, että jännittäminen kertoo jotain ihmisen tunne- ja aistiherkkyydestä, joka on myös hyvä työkalu, kun ollaan ihmisten parissa vuorovaikutuksessa. Kun alkujännitys laantuu, tällainen ihminen alkaa tarkkailla yleisöään ja pystyy reagoimaan signaaleihin, jotka hän sieltä saa.

      Poista
    2. Olen huomannut itsestäni sellaisen seikan, että kun esiinnyn "oman itsenäni" olen jännittyneempi kuin silloin, kun esinnyn jossakin "roolissa", esim. työelämässä asiantuntijana.

      Ehkäpä se on syy siihen, että monet byrokraatit ja muut pönöttäjät pitäytyvät aina tiukasti roolissaan. Kun kohtaa ihmisen ihmisenä, se voi pelottaa. On itsekin paljaampi, haavoittuvampi.

      Poista
  23. Mitä... minuutti sitten siellä oli uusi kirjoitus, joku kirje, vaikutti mielenkiintoiselta, ja kun nyt yritin lukea sen, se oli kadonnut!?

    VastaaPoista
  24. Siitä tuli liian pitkä, poistin sen. Kyllä sen moni luki, muttei se kiinnostanut ketään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takuulla sekin olisi jotain keskustelua herättänyt, johtanut johonkin outoon suuntaan. Liian helpot aiheetkaan eivät ole hyviä, kun kaikki ovat samaa mieltä. Tosin en siis ehtinyt lukea uutta postausta. Oli lämmin kesäpäivä. Mutta se vaikutti mielenkiintoiselta, jokin vanha kirje - oliko se aito?

      Poista
    2. Siis kopioin kirjeen sanasta sanaan, osan siitä, muutin vain nimet. Kirje on siis tositapaus erään ratavartijan perheen alaikäisen tyttären huostaanotosta 60-luvulta Hämeestä. Tytär oli kirjoittanut sopimattoman runon, joka joutui vääriin käsiin pirssikopin seinälle ja sieltä lopulta viranomaisille.

      Poista
  25. Mistä sinä tiedät että moni muu lkuki sen? Onko sinulla silmälasit joilla näkee toisten tieokonetta lukea?

    VastaaPoista
  26. Tosin kirjoituksen poisto taisikin olla häpeäaiheen demonstraatio? Ellei, niin analysoipa nyt ilman vedätystä millaista häpeää aiheutti kirjoitus, jota ei pitkään aikaan kommentoitu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iines: "Sinä päivänä, kun en häpeä enää yhtään, suljen tämän blogin ja aloitan uuden: Vanhan naisen päiväkirja."

      Saamme siis odottaa vielä aika kauan vanhan naisen päiväkirjaasi?

      Poista
    2. Saatte odottaa vanhan hävyttömän naisen päiväkirjaa. Olen siihen liian häpeäväinen vissiin lopullisesti. Toisaalta minusta olisikin kauheaa olla häpeämätön, semmoinen ihminen on pelottava.

      Olen puhunut ennenkin valkoisen paperin kauhustani, rimakauhusta, pelosta kirjoittaa uutta juttua. Minusta tuntuu, että sitä ei oikein ymmärretä. Jossain älyllisessä ja kulturellissa blogissa jopa pilkattiin kerran sellaisia blogeja, jotka vetävät kirjoituksia pois, jos niitä ei heti kommentoida. Ihan kuin jonkun tavoitteena olisi pelkästään kerätä lukumääräisesti kommentteja. Vertaisin itse tilannetta siihen, että sanot tai kysyt jotain yleisöltä, ja kukaan ei vastaa mitään vaan ainoastaan katsoo sinua. Tällaisesta tunnelmasta syntyy minun kirjoitushäpeäni. En luota yhteenkään juttuuni, mikään ei ole lukijoille tarpeeksi hyvä, jos lukija ei sano mitään. Tässä ilmenee myös käsitykseni bloggaamisesta. Bloggaaminen on vuorovaikutusta, ei bloggaajan näyttöä. Yksikin vastaus riittää.

      Poista
  27. Iines: "Vanhuus on etenkin naiselle häpeä."

    En sanoisi ihan noin kategorisesti. Vanheneminen voi olla naisesta hävettävää, ainakin sen perusteella miten sitä yritetään peitellä, mutta ei nainen vanhuksena mitenkään hävettävä ole. Miesuhon kyllästämä Pohjanmaakin on täynnä viisaita vanhoja naisia.

    Onko niin, että se naisen vanhenemisen - eli rapistumisen - aiheuttama häpeä raukeaa, kun nainen on ylittänyt "naiseutensa rajat" ja tullut ikään kuin androgyymiksi, sukupuolettomaksi?



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käytäntö osoittaa, että vanhuus todella on naiselle häpeä, sillä jos rinnakkain ovat vanha ja nuori nainen, vanha mies valitsee taatusti useammin nuoren kumppanin kuin ikäisensä.

      Sen sijaan vanha nainen valitsee taatusti useammin vanhan miehen kuin nuoren miehen, jos valinta olisi vapaa. Nuori nainenkin valitsee mieluusti vanhan miehen nuoren sijasta, jos tuo mies on menestyvä. Nuori mies taas ei valitse menestyvää rikasta vanhaa naista, jos tarjolla on nuori köyhempikin nainen.

      Poikkeuksia on aina, mutta tuossa olivat taatusti yleisimmät käytännöt.

      Poista
  28. Iines on näköjään lukenut Henry Laasasen pyhiä kirjoituksia naisten ja miesten markkina-arvoista, kun noin varmasti teesejään pudottelee. Tätä vain en ymmärtänyt: "Sen sijaan vanha nainen valitsee taatusti useammin vanhan miehen kuin nuoren miehen, jos valinta olisi vapaa". Siis miksi valitna ei olisi vapaa? Ei kai paha patriarkaatti taas ole panemassa kapuloita naisväen rattaisiin?
    Mutta asiaan: mitä kuuluu autollesi? Hoitiko peräänajajan vakuutusyhtö hommansa kuten lupasi? Joko olet takaisin liikenteessä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitan tuossa vapaalla valinnalla sitä, että se nuori mies siis olisi myös halukas vanhalle naiselle, siis että esteitä ei olisi ja valinta olisi naisen.

      En ole lukenut enää Laasasta, kun hän lopetti bloginsa. Tai siis onhan hänellä kai muualla blogi, mutta sinne ei tule mentyä.

      Poista
    2. Ai niin, siis autoni on nyt parhaillaan merkkikorjaamolla, ja käsitykseni mukaan siihen pannaan uusi peräovi ja takapuskurikin. Vakuutusyhtiö kustantaa laskun 2.200 euroa, ja Toyotan merkkikorjaamo sanoi, että juuri se tarvitaan. Soittavat kun on valmis.

      Poista
  29. "Kaikella on aikansa", sanoo saarnaaja ja hyvin sanookin. En kuitenkaan näe vanhalle naiselle häpeäksi, jos vierestä viedään nuorempi. En ikinä itse kuvittelisi olevani jotenkin häpäisty, jos seisoisin rinnakkain Brad Pittin kanssa ja se kaunis valokuvamalli ottaisi Pittin, eikä minua. Mitä häpeämistä siinä on? Oma "parasta ennen"-aikani on tietyn ikäisten naisten mielestä ohi ja sillä hyvä. Saattaisin jopa olla salaa tyytyväinen, kun ei tarvitsisi kuljettaa kaunista nuorikkoa kaikenlaisissa hänen mielestään hienoissa paikoissa, joissa itse tuntee olevansa muinaismuisto. Pitäisi vissiin tanssiakin, sillä lailla yökerhotyyliin, you know. Huh, onneksi Pitt sai vaivoikseen tuon Botox-pakkauksen! Ja helkkarin kalliiksikin tuollainen valokuvamallikin tulisi! "Naisten hömpötyksien maksamiseksi ei metsää myydä", sanoi viisas isäni ja siitä olen pitänyt kiinni.

    VastaaPoista
  30. "Vanhuus on naiselle häpeä" on tietenkin monimielinen ajatelma, eikä sitä kannata ihan konkreettisesti varmaan ottaa.

    En usko, että vanhat naiset välttämättä tuntevat häpeää itsensä puolesta, kun vanha mies vie vierestä nuoren tyttösen. Luultavasti he tuntevat myötähäpeää sen miehen puolesta.

    VastaaPoista
  31. Kylläpäs sitä nyt häpeillään! Vanhuus on naiselle häpeä (joskin monimielinen ajatelma) ja nyt sitten mummot tuntevat myötähäpeää, kun vetreä pappa hurmaa itseään nuoremman naisen.
    En ymmärrä. Ketä kohtaan se mummo oikeasti tuntee myötähäpeää? Pappaa vai nuorta naista? Sinun mielestäsi pappaa. Olisi päinvastoin iloinen siitä, että "edes kaveri saa", kuten peräkammarin poikien aforismikirjassa sanotaan.
    Samasta kirjasta on peräisin tämäkin pikku tarina:

    Pohojalaasta perhe-elämää.

    Emäntä tryykäs tupahan, mihinä isäntä istu kiikkustoolissa Ilikkaa lukemas. Akka oli tohoruksis ja sanoo notta:
    - Tuo meirän piika on paksuna!

    Isäntä totes rauhallisesti notta:
    - Soon piian oma asia.

    - Mutta, kussoon kuulemma sullen raskahana, jatkoo emäntä.

    - Soon mun asia, jatkoo isäntä rauhallisesti.
    Emäntä alakoo itkiä ja kiukuta notta:
    - Mä kyllä lähären tästä taloosta!
    - No soon sun ikioma asias, sanoo isäntä ja jatkoo sontasiionin (Ilkka-lehti) lukua.

    Emäntä lähti vihas kammarin puolellen ja paiskas oven kii. Vähän päästä soli jo leppyny, tuli takaas tupahan ja eherootti isännälle notta:
    - Eiköhän panna tuo piika pois meiltä.

    Johon isäntä totes notta:
    - Eipä tuo tunnu panemalla lähtevän..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu, mutta Kolehmaisenkin on hyvä muistaa, että operoi nyt blogissa, jossa on kunniassa kokoonpano Tädin pillu on tiukempi ry.

      Tämän ja Kolehmaisen hupaisan jutun innoittamana kerron minäkin vitsin yllä mainitun r.y.:n nimissä.

      Nimittäin raumalaismummo tulee apteekkiin ja pyytää lääkettä:"Saangs mää simmost lääget ko Piukk pill?" "En ole kyllä kuullut sellaisesta lääkkeestä", toteaa farmaseutti. "No, täsä se on labull", sanoo mummo ja kaivaa laukustaan paperin,jossa lukee Kirivit. Sama mummo tulee jonkin ajan päästä uudelleen apteekkiin: "Nyt pitäisi olla semmost lääget ko Nuss vähä". "Kyllä tuntuu ihan oudolta nimikkeeltä", toteaa taas farmaseuttineiti, "olisikohan rouvalla sitä muistilapulla?" "No kyl maar se löytyy", sanoo mummo ja kaivaa taas laukustaan lapun, josta löytyy lääkkeen nimi: Panhiven.

      Että näin meillä palautetaan tädin kunniaa.

      Poista
    2. . . . tai sitten, hetkittäin katoavaa itseluottamusta.

      Poista
    3. Tuosta tulikin mieleeni, mitä Mark Twain on sanonut: "Ainoat asiat, joita elämässä tarvitaan, ovat tietämättömyys ja itseluottamus. Silloin menestys on taattu."

      Poista
  32. Kun nyt pohajalaisiin mentiin, niin:

    - Akka,mis oon mun pyhäpuukkoo, ko en löyrä mistään ja kirkkohon täytys lähäteä?
    - Kuuluu olevan siäl, minne sää sen viime yän pistiit, Mäki-Tasa-Lotvonen-Ketvonen-Röysyän rengin selääs!
    - Herra siunakkoon, ko mun luanto rupiaa nousoon, ilimoota vallesmannille, notta mää maksaan palkkion pyhäpuukko varkahan kiinne saajalle!

    (murteelle ei oikeellisuustakuuta, mutta notta asia perustuu tosi ta, se on Jumalaan tosi!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja Rikullekin tätikasku, murrekasku. Eräs Rauman saaristossa asuva emäntä oli perjantaina 2.2.1940 jäällä matkalla Raumalle, kun viholliskoneet saapuivat Rauman ylle ja tulitukset ja pommitukset alkoivat.

      Pelästyneenä emäntä heittäytyi jäälle selälleen ja huusi: “Älkkä ambuk, älkkä ambuk, mnää antaudu !”

      Poista
  33. Tuo poistettu postaus taisi (ja olikin) eräänlainen isämuistelus tai ehkä laajemmin miesmuistelus. Isän, joka kaikilta muilta ominaisuuksiltaan, paitsi juopottelultaan, edusti kaikkea sitä mitä muut miehet ovat täysin romuttaneet. He ovat edustaneet sitä uutta feminististä miesihannetta, istualtaan kuseksimiseen, feministisine piirteineen, että eivät kelpaa edes feministeille itselleen.

    Syrjäkarein ihastellaan pikkuisen ronkimman oloista, karheen hellää tatskamiestä ja maskuliinisiä harrastuksia omaavaa piilomachoa. Miestä joka kulkee omia polkujaan ja ottaa kenet haluaa.

    Jos häpeä nähdään vastavuoroisuuteen pykivän jatkuvana epäonnistumisena aina kapaloiästä alkaen niin hiukan hampaattomaksi tunne ja kokemus jää koska kukaan ei kohtaa kaiken kattavaa ja kaiken aikaista huomioimattomuutta. Tiedostettu häpeä on usein ollut se alkuponnin "urotyölle" niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta, että voisi elää koko ikänsä "häpeässä" sen vaikuttamatta muutoin kuin lamaannuttavasti, ei ole kovin todistusvoimainen.



    Poistettu postaus olisi saattanut toimiakin jos tuolle tyttöparan kirjeen sisällölle olisi oikein porukalla yritetty saada "se oikea"sisältö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nyt liioitellaan häpeän osuutta ihmisen elämässä. Kehottaisin muistamaan, että häpeä on tunne muiden joukossa, ja tunteet vuorottelevat. Ei kukaan häpeä kokopäiväisesti kaiken aikaa ja kaikkea eikä edes aina samoissa tilanteissa. Häpeän rinnalla ihmisessä on myös omanarvontuntoa, rohkeutta ja iloa.

      Kenties panen nyt kuitenkin sitten vielä tuon kahdesti poistamani postauksen luettavaksenne, mutta ei siitä keskustella tarvitse, saa toki, jos joku jotain ajatuksia siitä saa. Asian vierestäkin voi puhua. Mieluusti jopa.

      Poista
    2. Ainahan me puhutaan asian vierestä. Eikä hävetä yhtään.

      Poista
    3. Tässä keskustelussa kyllä pysyttiin asiassa aika tiukastikin, loppuun saakka kommentit tukevat jutun otsikointia. Tällä kertaa ihanat sivurönsyt jäivät pois.

      Poista