Toiselle menen, jos vain sanot ei

26.2. Maa on vielä syvällä lumen peitossa. Näin lukee vanhassa päiväkirjassani tänä samaisena päivänä. Lumi katolla on harmaata jo, lukee toisena helmikuun päivänä. Jonain helmikuun päivänä juoksin hääkengissä Turun sohjossa Uudenmaankadun poikki  Pekka Siitoimen kellarikuvaamoon. Jätin hääkuvasta silmälasit pois, vaikka muuten pidin niitä aina. Aamulla olin ollut kampaajalla, ja jo kotimatkalla revin pallokampauksen auki. Karkasin vasta vähän myöhemmin.

Ihmismieli on ristiriitainen. Kaipasin takaisin Turkuun tultuani Pikkukaupunkiin lapsi kainalossa. Olin saanut työpaikan syntymäkaupungistani, ja tultava oli, ei Turussa ollut mitään tarjolla. Olin ollut uskonnonopettajana yhden vuoden, ja olisin mieluusti jatkanut työtäni, sillä olin päässyt jonkinlaiseen vireeseen. Viranhaltija kuitenkin palasi, ja pätkätyöläisen oli lähdettävä alta pois. Hyvähän se oli, en minä ollut mikään uskonnonopettaja. Minulla oli vain perusopinnot uskontotieteessä, tosin kolmosella suoritetut. 

Uskonnon opettamisesta siirryin kaupalliseen viestintään, jonka myyntihenkinen markkinointimaailma oli vieras huuruisten punalippuvuosien jälkeen. Jostain syystä kuvittelin, että oppilaatkin olisivat olleet tiedostavia ja kriittisiä kaupallista maailmaa kohtaan. Sinisilmäisyyteni karisi kuitenkin vuoden aikana, jolloin huomasin, että nämä nuoret olivat erilaisia kuin se radikaali maailma, johon olin kasvanut kiinni. - Neekerit ovat tyhmiä, koska ne ei osaa rakentaa edes taloja itselleen, sanoi yksi  Sami. Suutahdin  ja käskin hänen lukea vaikka kirjoja. - En mää oo koskaan lukenut yhtään kirjaa. Toista kertaa en sitten enää suuttunutkaan ja seuraavana vuonna hainkin jo opetusharjoitteluun kaupallisen viestinnän alalle. Ihminen sopeutuu, kun leivästä on kyse. Ajelin vuoden verran vanhalla autonrämällä viikoittain pariksi päiväksi Helsinkiin opiskelemaan, ja maantie vain vilkkui auton lattiassa olevasta reiästä. Väliin öljyvalo paloi punaisella, kun öljysäiliö vuosi, mutta niin vain mentiin ja elämä oli silkkiä. 

Meitä omimman itsensä menettäneitä lienee enemmistö maailman ihmisistä? Harva tekee työtään silkasta kutsumuksesta, sisäistä minäänsä kuunnellen. On tehtävä kompromisseja, unohdettava hengen palonsa ja omat näkemyksensä, jos haluaa jaksaa olla mukana menossa, kun puhalletaan työpaikan yhteiseen hiileen. Mitä siitä tulisi, jos kaikki noudattaisivat kutsumustaan, omia ideologioitaan, tekisivät sitä, mitä haluavat eikä sitä mitä osaavat ja mihin pystyvät? 

Ja eikö juuri se ole elitismiä, että ei taivu eikä nöyrry hyödyntämään työyhteisöään ja yhteiskuntaa, vaan vain itseään? Mikä niissä omissa ideologoissa niin ihmeellistä on? Mistä voi olla varma, että juuri ne omat näkemykset ovat oikeita? Ja kenellä lopulta on varaa yhdistää oman minän ajatusmaailma ympäröivän todellisuuden kanssa työssään? Vaatiiko sekin lopulta  rahaa? Jostain luin, että kutsumuksiaan työssään toteuttava Paavo Arhinmäkikin on syntyjään vauraasta kulosaarelaiskodista, akateemisista piireistä. Olisiko kontulalaisen yksinhuoltajan pojalla samanlaiset tsaanssit?