Olenkohan vähän asperger?

Aamulla rämmin metsässä kuvaamassa pisaroita ja mietin, olenkohan vähän asperger.  Kuka muu aikuinen rämpii yksin vähälumisessa liukkaassa metsässä olemattomassa maisemassa, jossa kuuluu vain närhien varhainen reviiritappelu, tikan koputus sekä pari korpin rääkäisyä, no ja tuntemattoman pikkulinnun kujerrusta.  Ei ainuttakaan ihmistä, ei edes ihmisen jalanjälkiä, vain jänisten ja joko suden, ilveksen tai kulkukoiran jälkiä.  Ihmiset ovat laumoina kaupungissa tai perhekuntina kotona, samassa huoneessa. 

Vaan jäätyneet pisarat. Jotkin niistä ovat kyyneleet muotoisia, jotkin toisinpäin soikeita, jotkin pyöreitä, jotkin jopa kolmion muotoisia, kun ovat jähmettyneet vaikkapa kuusen piikkien V-kirjaimen väliin. Jotkin ovat läpikirkkaita, jotkin ovat sulkeneet sisäänsä vihreää  neulasta tai oksanrankaa. Jossain on selvä roska. Jotkin ovat jähmettyneet rosopintaisiksi. Parhaat jääpisarat ovat tänään katajien rangoissa, ja kauneimmat helminauhat kuusen naavassa. 

Entä sitten valo! Se taittuu eri tavalla kunkin pisaran lävitse. Osa pisaroista vangitsee kuvaajan hahmon pinnalleen, mikä ei ole ollenkaan tarpeen, osa heijastaa viereisen kuusen ylösalaisin. Yksikään ei tänään taita spektrin värejä, koska ei ole aurinkoa. Jos panee paljaan sormen lähelle, pisara heijastaa punertavaa valoa. Ihonalainen veri värjää pisaran.

Eikö se menekin niin, että aspergerin voimavara on keskittymiskyky mieluisaan asiaan? Se minulla on.  Pisaroiden lisäksi rakastan lintuja, hyönteisiä ja perhosia. Olen vienyt kukkaniitylleni Olgan vanhan puutuolin  voidakseni istua siinä, jos maa on märkä.  Olen antanut pajun kasvaa näköesteeksi maantien reunaan. 

Jos innostun uuden puutarhamaan perustamisesta, minä sitten perustan viimeisen päälle. Kaadatan alalta puut ja siirrätän kivet, toimitan paikalle multakuorman ja tarvittaessa hiekkalastin käytävää varten.  Jos teen mansikkamaan, panen sen mustalle muoville ja lapioin itse kohopenkit ja taittelen mustan muovin liepeet mullan alle. Teen parikymmentä mansikkariviä mustalle muoville, enkä puhu nyt metrin mittaisista riveistä. Leikkaan saksilla ristiviillot kahdenkymmenen sentin välein ja istutan mansikantaimet. Työskentelen niin kauan, että selkä menee. Kun selkä on mennyt, kuljen puurtarhassa kitkemässä varrellisen kitkimen kanssa. Tulehduskipulääkettä en syö.

Kovia ääniä en siedä, ja sen vuoksi en voi käydä elokuvissa. Televisio on hiljaisella, samoin musiikki. Joskus huomaan, etten kuule radiota, vaikka se on auki. Jos televisiossa pyörii video, jossa joku kaatuu tai jotain putoaa hänen päälleen, sävähdän, tunnen fyysisen vihlaisun, koen kivun, jonka näen.  En voi katsoa myöskään eläimen tappamista, vaikka tappaja olisi leijona joka saalistaa pennuilleen. Voin pahoin, kun kuulen tuskanhuudon. Toisaalta panen kevyesti madon koukkuun, koska madolla on tikapuuhermosto. Olen myös onkinut ja kumauttanut kalan kuoliaaksi. 

Väkijoukoissakaan en oikein viihdy, en ole levollinen niissä, vaan odotan koko ajan, että humu on ohitse ja pääsen rauhaan. Joskus olen ajatellut, että tämä on introverttiutta, mutta jospa se onkin aspergeria? Toisaalta sitten taas en kerää pikkutarkkoja listoja, en muista mitään hirveästi ulkoa, vaan muistini pikemminkin hieman pätkii nykyisin - lapsena minulla  oli huippuhyvä muisti. Toisaalta on niinkin, että nyt on kai aika trendikästä olla vähän asperger. Muuten, tuossa yllä olevassa kuvassa on minusta yksi asperger. 

(Maalaus Rudolf Schlichter)