10.8.2014

Elämisen taidosta


Pieni tyttö juoksee piha-asvaltilla pystysuorassa, pää hieman takakenossa, hurjaa vauhtia osaamatta varoa mitään. Tyttö pyöräilee samanlaisesti, ajaa lujaa ja empimättä, ei pelkää vauhtia, ei varo edes käännöksissä.

Lapsia juokse pihalla enemmänkin. He ovat samasta perheestä, neljä kappaletta päiväkoti-ikäisiä pikkuisia, eikä kumpikaan vanhemmista ole koskaan pihalla heidän kanssaan, kukaan ei komenna, ei katso perään. Silti tuntuu, että he ovat pihalla koko päivän. Kyseessä on nelilapsinen uusperhe, jonka isä on päivät kotona, sisällä, "hoitamassa lapsia", kun äiti on töissä. Äiti on lisäksi raskaana. Kun äiti aiemmin muutti taloon kahden lapsensa kanssa yksinhuoltajana,  hän  ei puhunut lapsilleen, vaikka nämä pälättivät hänelle innoissaan matkalla kotiovelle. Äiti ei edes kuunnellut eikä jäänyt odottamaan. Nyt on siis löytynyt mies taloon ja miehen kaksi lasta.

Kuvissa kaksi pikkutytöistä leikkii maantien vieressä olevien sähkökaappien päällä. Välillä he hakkaavat kaappeja seipäillä, nyt heillä on käsilaukku, jonka ympärille leikki oletettavasti keskittyy. Välillä tytöt huutelevat ohikulkijoille ja pomppaavat alas silittämän lenkitettäviä koiria. Väliin he soittelevat ovikelloja ja tulisivat kenen tahansa sisälle leikkimään. - Ilmoita sitten, kun sopii, hihkaisee keltahamonen minulle iloisesti.



Toisaalta pelkään lasten puolesta ja olen vihainen heidän vanhemmilleen, jotka antavat lasten tulla toimeen omillaan suurella pihalla. Toisaalta tunteeni ovat ihailevat ja ristiriitaiset, sillä en tunne itsevarmempia ja pärjäävämpiä lapsia. Semmoinen lapsen tulisi olla, elämäniloinen, täynnä pursuavaa energiaa. Vähän villi. Ja empaattinen toki. Tämä empaattisuus on tosin se puoli, jota kertomistani lapsista en tiedä.

Joka tapauksessa nämä peräänkatsomattomat lapset ovat saaneet minut kyseenalaistamaan Liisa Keltikangas-Järviseltä  sen ajatuksen negatiivisena, että ilman aikuisen ohjausta lapsi ottaa käyttöön viidakon lait, koska aggressio ja voimankäyttö, jopa väkivalta, on  nopein tapa saada haluamansa. Nämä uusperheen lapset ovat ottaneet vallan omiin käsiinsä, mutta mielestäni rakentavalla tavalla - en ole varma tästä. Pakkohan heidän on pärjätä yksinkin. He ottavat johtavat paikkansa kaikissa leikkiryhmissä, joita pihalla on ollut.

Voisiko se mennä siis niinkin, että kun on paljon vapautta eikä kahleita, kasvavat myös taidot ja elämästä selviämisen kyky? Vai onko vain ajan kysymys, milloin näille lapsille sattuu jotakin? Minkälaisia heistä tulee isoina? Eihän heidän sielunsa voi särkyä, koska  he eivät näytä kokevan turvattomuutta. Vai kokevatko sittenkin?

Leikittiinhän ennenkin pihalla ilman vanhempia, koko pihan lapset keskenään, ja siinä menivät pienimmät isompien mukana. Onko vika pikemminkin siinä, että holhoamme ja passaamme lapset avuttomiksi elämänpelkääjiksi? Isoina he odottavat sitten saavansa kaiken valmiina.

Kenties oikein olisikin eläinten tapa: ruokaa suuhun ja helliä nuolaisuja, mutta sitten vieroitusta kehiin ja itsekseen selviämistä. Selän kääntö tai potku persuuksille. Kun lapsille ei järjestä liikaa elämyksiä, kenties lapsi keksiikin omat elämyksensä itselleen?

(Valokuvat Iines)

142 kommenttia:

  1. Juuri noin. Aikuisten on aivan turha keksiä lapsille "virikkeitä". He kyllä löytävät puuhansa itse. Itse säälin näitä pilttejä, jotka istuvat jossain puiston penkillä nenä tabletissa lähettämässä selfieitä ja päivittämässä naamakirjaa.
    Itse sain lapsena leikkiä isolla pihalla kymmenkunnan muun sinne "unohdetun" pennun kanssa. Onnettomuuksia ja nirhamia sattui usein, mutta ne hoidettiin kesällä rautalehdellä ja talvella lumisiteellä. Monta kertaa päivässä joku pillitti, mutta kun ei saanut kaipaamaansa huomiota, lopetti.
    Lapsiparvessa hierarkia syntyy itsekseen. Nokkelin ja kätevin saa johtaa, mutta jos hänen ehdotuksensa ei kelpaa, voi mennä muuallekin, eikä kukaan ole moksiskaan. Tuollaisen itseohjautuvan pentulauman touhua on hauska katsella.

    VastaaPoista
  2. Minäkin leikin isolla pihalla muitten lasten kanssa, eikä meitä kukaan aikuinen paimentanut. Uimassakin käytiin ilman aikuisia. Kerrankin iso poika tönäisi minut uimahyppytornista alas, ja nielin vettä keuhkoihin kun pelästyin. Olin alle kouluikäinen, mutta osasin uida toki.

    Ilmeisesti Keltikangas-Järvinen tarkoittaa aivan pienimpiä keskenään, sellaisia joilla ei ole aavistustakaan siitä, että lyöminen sattuu.

    Nämä meidän pihan lapset ovat ihailtavan rohkeita. On tietenkin sitten kiinni siitä, osuuko tällaisen pienen rohkean lapsen tielle joskus vaikkapa pedofiili. Nuokin pikkuiset tytöt soittelivat vieraitten ovikelloja ja tarjoutuivat sisälle leikkimään.

    Jotenkin ajattelen silti niin, että alle kouluikäiset ovat aika turvattomia esimerkiksi liikenteen vuoksi. Kaksipiippuinen juttu!

    VastaaPoista
  3. Olin alle kouluikäinen, syksyllä vasta menin ekaluokkalaiseksi, kun kävimme kesällä neljä vuotta vanhemman boidini kanssa useamman kerran Sääksin uimarannalla. Liftaamalla menimme, matkaa oli ehkä viisitoista kilometriä, mutta lähempänä ei rantoja ollut. Sitä paitsi siellä oli kuuli meininki. Tupakoita löysimme uimarannan harvalautaisen lattian alta, kolikoita sieltä löytyi myös.

    Muistan kun liftasin kotiin päin mennessä isoon amerikanrautaan, vaikka broidi kielsi, koska oli ulkomaan rekisterissä: "Ei me osata puhua niiden kanssa!" En minä semmosia rekisterinumeroita huomannut, vaikka lukea osasin. Autossa oli pariskunta, jonka nainen oli ehta suomalainen. Joitain neuvoja paikoista meiltä kysyivät, kun itse asuivat ulkomailla. Melkein kotiovelle päästiin.


    En muista, mikä kotona oli suhtautuminen reissuihimme, mutta ei niitä käsitykseni mukaan silloin tavattomina pidetty.

    VastaaPoista
  4. Siis oikeasti maailma ei ole niin vaarallinen paikka kuin yleisesti luullaan. Lapsi ei joudu hyväksikäytetyksi, vaikka hän astuisi vieraaseen autoon tai ottaisi karkin vieraalta. Ylisuojelemme lapset estämällä heitä kokemasta maailmaa.

    VastaaPoista
  5. Laitan korjauksen, kun jäi yksi sana pois "uimarannan pukukopin harvalautaisen lattian alta". Enkä minä silloin savuja vedellyt, isobroidia tupakat enemmän kiinnostivat.

    Varmaan ylivarovaisuus estää joitain ikäviä sattumuksia, populaa kun on paljon. Yritys ja erehdys on kuitenkin oppimisen muotona erinomainen. Kokemuksen kautta senkin opin, ettei naulaa kannata työntää pistorasiaan. Se saattaa olla ensimmäinen muistoni tästä elämästä, olen ollut hyvin pieni taapero. Onneksi ei käynyt hyvin huonosti, mutta en minä sitä toisaalta enää toista kertaa tehnyt. Se, että asian vieläkin muistan, osoittaa sormiini popanneen ihan kunnolla ja pelästyksen käyneen. Teoreettiset perusteet pistorasian ja naulan yhteensopimattomuudesta ymmärsin vasta paljon, paljon myöhemmin.

    VastaaPoista
  6. Korjaus oli aiheellinen. Tämmöisiä pitääkin tehdä tekstiin. Tulee ihan mieleen Saarikoski ja hänen runosäkeensä harvahampaiselle rakastetulleen. Tai no, eturako oli iso ja tuuli puhalsi siitä läpi. (Mitenköhän Saarikoski sen näki?)

    Lapsista ja kiusaamisesta on viittauksenomainen aavistus tekstissäni. Siitä saankin oivan aasinsillan tämänaamuiseen Helsingin Sanomien kirjoitukseen. Psykiatri Juha Lehti kirjoitti muistaakseni ihan pääkirjoitussivulla tai heti niitä seuraavilla painokkailla paikoila, että koulukiusaamista ei saada koskaan loppumaan niin kauan kuin kiusaajien mieltä varotaan pahoittamasta kivoissa kouluissa. Pitää nostaa meteli ja nostaa kiusaaja seinälle - tämä on Lehden viesti. Kouluissa on hampaaton "ei tehdä tästä nyt numeroa"-asenne. Kukkahattutätiasene, lisään minä. Tekisin niin kuin eräs tyttäreni kollega: nosti yhden kiusaavan ja häiriköivän Muhammedin kraiveleista seinälle ja kysyi, kiusaatko vielä. Ei kiusannut. Luojan kiitos, ettei tätä poikaa pilattu "keskustelemalla" tai "kiva koulu"-asenteella. Ei kiusaajia tarvitse eikä pidä ymmärtää, vaan Lehden sanoin: meteli on nostettava kun yhtäkin oppilasta kidutetaan. Kiusaaminen on kidutusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KivKoulu menetelmillä ja toimintamalleilla ja tavoilla puuttua kouluyhteisön sisällä olevaan kiusaamiseen - tapahtuipa se joko aikuisten tai lasten taholta - on saatu aikaiseksi paljon hyvää kehitystä. Asiasta mitään tietämättömän kritiikki on tyhjää puhetta.

      Poista
    2. Anonyymi, kerropas sitten, minkälaista hyvää kehitystä Kiva koulu -systeemillä on saatu aikaiseksi?

      Toisin sanoen millaisia tutkimustuloksia on? En ole kiinnostunut tässä opettajien vastauksista, sillä niiden lullukkamaisuus tiedetään - kuuntelin niitä monta kymmentä vuotta ja nyt niitä näyttää kuuntelevan jo seuraavakin opettajasukupolvi. Kiusaamista vain ei ole saatu kitketyksi, ja häiriköinti koulussa kaiken kuullun ja nähdyn perusteella senkun lisääntyy.

      Luepas joutessasi tänäisestä Helsingin Sanomista pääkirjoitussivulta psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehden mainio kirjoitus aiheesta "Koulukiusaamiseen on puututtava lujalla kädellä".

      Siinä todetaan, että ongelma on juuri siinä, että kiusaamis- ja häiriköimisongelmia pyritään ratkomaan sopuisasti neuvotellen ilman että kenenkään mieltä pahoitetaan (vrt. Kiva koulu -systeemi). Kuitenkin lapsi kokee kiusaamisen jonain, joka vastaa kidutusta. "Kiva ja sovitteleva ilmapiiri vailla kenenkään syyllistämistä ei ole mahdollinen, jos tekijän käyttäytymistä todella halutaan muuttaa", kirjoittaa Juha Lehti.

      Jos saan vapaasti tulkita: Kiva koulu -systeemit ja vuolaat keskustelut edesauttavat kiusaamisen jatkumista ja häiriköintiä, koska ketään ei panna kantamaan vastuuta teoistaan.

      Poista
  7. Kyllä tuo siltä haiskahtaa, että lapset ovat hiukan heitteillä. Ulkopuolisena ei voi tietää, että tuntevatko he olonsa turvalliseksi.

    Toivoa sopii, että päivät pääksytysten sisällä viihtyvä isä(puoli) pysyy kuvioissa mukana sittenkin, kun yhteinen lemmen hedelmä on syntynyt maailmaan. Siis sikäli mikäli hänen läsnäolonsa edistää lasten hyvinvointia.

    Duudsonit hoitivat yhdessä jaksossa koulukiusaamisen kuntoon tarttumalla asiaan. Koulun lässynlässyntätien menetelmät eivät olleet toimineet, mutta onneksi nämä maalaisjärkiset poijaat saapuivat paikalle ja selvittivät asian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällainen käsitys minullakin oli alkuun. Samoin monet talojen asukkaat ovat sanoneet jotain lapsista, jotka ovat pihalla yksin ilman aikuista ja metelöivät ja häiritsevät muita, hakkaavat mm. seipäillä matontamppaustelinettä.

      Nyt kun analysoin tilannetta tarkemmin, olen tullut hieman toisiin ajatuksiin, mutta en kokonaan. Ensinnäkään he eivät ole koko päivää pihalla, ja toisekseen, he ovat peppipitkätossuja, joka oli myös heitteillä Huvikummussaan. Vaan tietääkö kukaan, millainen aikuinen hänestä lopulta kasvoi? Makasiko hän kenties terapeutin pöydällä tilittämässä ahdistustaan?

      Tuo Duudson-jakso oli varmaan hyvä, ja muistan että mainitsit sen aiemminkin. He taisivat nostaa kiusaajan kraiveleista seinälle. Jos niin hyvä Duudsonit! Kundit vaikuttavat hyväsydämisiltä ja ymmärtäviltä.

      Minäkin olen siis pettynyt koulun lässynlässynmeininkiin ja etenkin siihen, että opettajat kaunistelevat asioita, puhuvat siitä, mikä on mennyt hyvin, mutta epäkohdista ja virheistä vaietaan. Petkutetaan ihmisiä. Kouluihin on saatava kunnon kuri, häiriköt ja kiusaajat henskeleistä seinälle roikkumaan ja vastuuseen teoistaan. Ymmärretty on jo tarpeeksi.

      Poista
    2. Kuten itsekin sanoit, niin tuollainen lasten ulkonaolo yksin, siis ilman valvovia vanhempia, oli aivan normaali silloin kun me olimme lapsia.

      Vanhemmathan saattoivat sanoakin kotona nurkassa piirtelevälle pienelle pojalle (no, minulle), että mene nyt herran tähden ulos muiden lasten joukkoon, äläkä täällä pimeässä yksin äherrä!

      Ihan pieniä lapsia tietenkin vahdittiin, mutta varmaan 3-4-vuotiaat päästettiin jo isompien seurassa ulos tuntikausiksi.

      Muistan hyvin, kun 6-vuotiaana muutimme kaivoskylään, ja siellä kiertelimme samanikäisen kaverini kanssa aina koko päivän kilometrien säteellä korpia, kankaita ja soita. Edelleenkin minulla on asiaa muistellessani mielikuva, että olin iso poika.

      Läpi kesän kaikki kynnelle kykenevät lapset pyöräilivät seitsemän kilometrin päässä sijaitsevalle järvelle, jossa oli hieno yhtiön uimaranta laitureineen. Kukaan ei ymmärtänyt edes ihmetellä asiaa.

      Syntyvyyden aleneminen lienee yksi syy nykyiseen holhoustyyliin.

      Poista
    3. Kukaan ei minun muistini mukaan edes halunnut jäädä sisälle, kun kaikki pihan lapset olivat ulkona. Oli joskus kauheaa olla kipeä, kun ei päässyt pihalle! Muistan selvästi, miten sairaana olevat katselivat kaihoisina ikkunasta ulos yöpaidoissaan.

      Eikä ketään kiusattu. Mukaan otettiin sekin, joka pyyhki räkänsä risaiseen takinhihaan tai veti sen tumppuun, tai sekin, jolla oli eriväriset silmät, toinen ruskea, toinen vihreä. Ja jos vähän kiusattiinkin, niin se oli selkeästi kivi päähän tai vähän retuutusta ja sillä selvä. Kiusaaja sai yleensä kotona sitten sen tarpeellisen selkäsaunan ja asia oli selvä, ei siinä tarvittu tätejä keskustelemaan tai silittämään Taunon tukkaa, kun sillä on vaikeaa.

      Eivät vanhemmat olleet koskaan pihalla lasten kanssa, yhdessä pyöräiltiin uimaankin ja otettiin pikkuiset mukaan. Kukaan ei hukkunut.

      Poista
    4. Näin toki, jossain suhteessa on kuten kuvailette. Lapsi elää kuitenki, yksinkin ollessaan, aina suhteessa aikuismaailmaan, ja päinvastoin. Ellei näin olisi niin kävisi kuten Goldingin hienossa romaanissa "Kärpästen herra".

      Lasten yhteiskunta (tai lapsen tasolle jääneiden) olisi todella julma. No, väistämättä toisinaan sekin ajatus kyllä tulee mieleen, ei mahda mitään, mutta ellen tuntisi ja tietäsi että kyllä jopa mys poliittisen eliitin ohjaksissa on joitain aikuiseksi kypsyneitä, en jaksaisi olla senkään vertaan lohdullisella mielellä kuin olen.

      Poista
    5. Kärpästen herra on tosiaan hieno kuvaus siitä, miten jollakin tapaa rajalliset tai rajoitetut yhteisöt oikeasti alkavat toimia. Hyvä ei automaattisesti otakaan tilaa ja voita pahaa. Erikoisesti lasten maailmassa, josta kokonaan puuttuu ohjaus, vinoon kasvu on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Lasten maailma ei ole millään tavoin aurinkoinen ja iloinen, vaan se on totta totisesti julma, jos aikuinen ei puutu tapahtumien kulkuun. Lapsi heijastaa pelkonsa kieleensä ja tekoihinsa, ja tuntematon on lapselle täynnä mörköjä.

      Mm. juttuni tytökin puhuvat aika kammottavia, jos ne irrottaa muusta yhteydestä. Kuljin kerran roskapussia vieden pihalla ja tytöt ajoivat takanani kovaa vauhtia, toinen edellä. Jäljessä tullut tyttö huusi pahalla äänellä - en tiedä oliko huuto minulle tai sille toiselle tytölle, että "mää toivon että sää kuolisit pian". Ei kovin iloinen lausahdus päiväkoti-ikäiseltä.

      Silti, ajattelen edelleen niin, että liioittelemme, erikoisesti minä liioittelin kun lapseni oli pieni, siinä holhouksessa, jota lapsiin kohdistetaan. Lapsista kasvaa reippaampia ja rohkeampia, kun antaa heidän selvitä pihalla myös itsekseen muiden lasten seurassa ja antaa heidän ikävystyä välillä. Ei kuskaa heitä aina harrastuksiin ja näyttelyihin, sillä parhaat elämykset ja oivallukset syntyvät osoittelematta niitä lapselle. Vai mitä? (En kannata Puuhamaita enkä nimenomaisiin lastentilaisuuksiin vientiäkään. Elämähän on lapselle seikkailua.)

      Poista
    6. "Vai mitä? (En kannata Puuhamaita enkä nimenomaisiin lastentilaisuuksiin vientiäkään. Elämähän on lapselle seikkailua.)"

      Aivan samaa mieltä. Kaikki HoLopit ja Puuhamaat pitäisi lailla kieltää ja pakottaa vanhemmat viemään lapsensa metsään tai merille. Tiettyyn rajaan asti lapsille on hyväksi opetella selviämistä itsekseen, siinä ne taidot harjaantuvat eikä ole täystumpelo sitten aikuisena.

      Poista
    7. Tuosta merille viennistä sen verran, että meillähän on mökki meren rannassa, ja myöskin vene. Kun lapsi oli pieni, hän oppi soutamaan aika varhain. Vaikka vene oli aika iso lapsen soudettavaksi, se oli kuitenkin kohtalaisen kevyt lasikuituvene.

      Meri on kuitenkin arvaamaton, ja kerran kävikin niin, että kun lapsi oli mennyt kilometrin päässä olevaan saareen vielä pienemmän ystävänsä kanssa, nousi yhtäkkiä kova tuuli. Minä olin rannassa laiturilla ja heiluttelin heille käsimerkkejä, että nyt äkkiä ja heti rantaan, koska tuuli vie avomerelle päin. Myös sen pienemmän lapsen äiti saapui huolestuneena rantaan, kun heillä olivat ikkunat lennelleet tuulesta kiinni ja paikat kolisivat.

      Lapset eivät kuitenkaan kuulleet meitä tuulen kohinalta eivätkä nähneet käsimerkkejämme. Vihdoin he älysivät lähteä saaresta, minun tyttöni souti ja pienempi istui veneen perässä. Paatin perässä narussa kytköksissä oleva kuminen pelastusjolla pyöri tuulessa kuin väkkärä, ympäri, ja veneen kokka nousi korkealle vasta-aallossa. Me olimme kauhusta kankeina laiturilla ja katsoimme, kun pieni hento tyttö luovi vastatuuleen kaikin voimin, selkä köyryssä.

      Se oli sitä aikaa, kun kännykän akku kesti ehkä kaksi tuntia, ja meillä oli kännykät maissa, mökillä. Se oli aika lähellä, ettei vene kääntynyt sivuaallokkoon ja mennyt nurin tai viistänyt avomerelle. Vaan tyttö sanoi rannassa pikkuvanhasti joskin lopen uupuneena, että kai hän nyt tiesi, ettei venettä saa päästää sivutuuleen!

      Uimataito nyt on vähintä kai, mikä lapselle kuin lapselle pitää opettaa. Ja mielellään se veneilytaito ominkin päin, kun vesiä kerran tässä maassa riittää. Niin, ja edes alkeellinen suunnitustaito ja luonnossapärjäämistaito olisi myös hyvä erätaito.

      Poista
  8. Tapsan, Iineksen ja minunkin nuoruudessa lapsia riitti joka lähtöön. Pienissäkin kylissä oli oma koulu ja jos jollakin oli iso piha, sinne saattoi kerääntyä melkoinen liuta lapsia leikkimään.
    Nyt, kuten Tapsa huokaisi, syntyvyys on alentunut ja sen mukana on tullut holhous. Harvoja pilttejä halutaan suojella kaikelta pahalta. Se ei tee opettajien asemaa helpommaksi. Sääliksi käy.

    VastaaPoista
  9. Yhteisöllisyyskin on kadonnut kaupungistumisen myötä. Kun ennen ystävyydet syntyivät lastenvälisinä, niin nyt ne syntyvät ohjatummin, niin että lasten yhteisöissä ovat myös aikuiset.

    Ei ole ihme, jos monet, jopa useimmat lapset ovat passattuja, avuttomia ja odottavat valmista. Luontoa ei tunneta, kun siinä ei liikuta. Metsä on monelle tuntematon paikka.

    VastaaPoista
  10. Lasten kasvatuksesta minä en ymmärrä mitään, asia ei sillä lailla kiinnosta, että olisin lukenut sitä selittäviä kirjoja. Pieniä lapsia, tai lapsia ylipäätään, ei lähipiirissäni enää ole. Mieleni tekisi joskus lapsia jututtaa, mutten uskalla, koska minulla on kauhukuva hullusta akasta, joka alkaa huutaa poliisia ja palokuntaa paikalle: "lastenahdistelija on saatava kiikkiin!" Pieniltä lapsilta nimittäin oppii paljon, eivät vielä ole sellaisia teorioiden ja omien ennakkoluulojen läpipieremiä niinkuin me "aikuisiksi ehtineet".

    Siinä näkisin ideaa, että lapset alkaisivat meille opettaa,kuinka tulee elää. Hirviöitä tietysti ovat kun sille päälle sattuvat, mutta enkeleitä toisinaan. Lasten johtaessa opettajat eivät kouluissa joutuisi pelkästään kuorimaan Marianne-karkkeja, ainakin kaksi kertaa joutuisivat paperin laittamaan uudestaan karkin päälle ja lopuksi pikkupiltti aloittaisi itkuraivarin: "Patkaa kalkkia!"

    Neroja ja todellisia tekijäpersoonia lapsistaan toivovia ihailen suunnattomasti. Pikkukakara huutaa kauheaa pelkoitkua, kun kuvausta varten joutuu viiden kilon "ite saatua" kamalaa haukea kannattelemaan. Myöhemmin piltti keksii kaikenlaista nerokasta, isi ei yhtään auttanut, vaikka sattuukin olemaan juuri kyseisen nerokkuuden alalla töissä. Monesti ajattelen lehtijuttuja lukiessa, että "oho, kun on isopäisyydestään ja yleisestä vastenmielisyydestään huolimatta sentään oppinut noin paljon, nimensäkin osaa ääntää melkein oikein".



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ymmärrä lasten kasvatuksesta mitään, sillä en pidä sanasta "kasvatus", "kasvattaa". Kasvatus on irrallinen termi, ikään kuin metodi, joka otetaan tarvittaessa käyttöön ja jota kontrollifriikit käyttävät voidakseen hallita asioita. Minusta lapsia nimenomaisesti ei pidä kasvattaa, kuten olen ennenkin sanonut.

      Jos jotenkin määrittelisi asiaa, se menisi näin: lasten tulee antaa kasvaavapaasti. Aikuisen tulee vain olla läsnä ja saatavilla aina kun lapsi tarvitsee. Tämäkään ei tarkoita mitään kelloon katsomista, vaan sitä, että aikuinen kuulee lapsen puheen ja vastaa siihen, mitä lapsi kysyy ja tarvitsee, kohtaa lapsen katsomalla häntä silmiin näppäilemättä samaan aikaan puhelintaan.

      Ja kyllä, lapset ovat viisaita. Heitä ei voi petkuttaa. Aika järkyttävää on sekin, että aika usein eroa lykätään "lasten vuoksi". Nimenomaan lasten vuoksi tulee erota, jos kerran rakkaus ei ole riittänyt ja toimeen ei tulla. Lapsi näkee kuitenkin tilanteen ja kärsii siitä, ja oppii näin salailun ja teeskentelyn alkeet.

      Poista
  11. Vähän huonoja uutisia minulla on kaikille Peppi Pitkätossun ystäville. Kaikki meni Långstrumpilla ihan kohtuullisesti pitkälle murrosikään. Sitten, aivan äkkiarvaamatta, räjäytti isolla pommilla Astrid Lindgrenin ihailu- ja rukoilukeskuksen tuusan päreiksi. Tuhlasi rahasalkullisensa keskikaljaan ja huumeisiin, etenkin sekalaisiin reseptilääkkeisiin, mutta myös heroiiniin. Isänsä, neekerikuningas, jaksoi tukea aikansa, mutta pisti lopulta välinsä kokonaan poikki. Tommi ja Annika hakivat Pepille lähestymiskiellon. Käräjäoikeuden perusteluissa kertoivat häntä pelkäävänsä megalomaanisen suuruudenhulluuden ja ilmeisen narsistipsykopaattisuuden vuoksi. Pepistä kehittyi roomalaiskatolinen saatananpalvoja, joka estotta veti suoneen kaikki käsiinsä saamansa aineet, aspiriinit, heroiinit, kalanmaksaöljyt ja c-vitamiinit. Kuoli sitten kolmentoista vuoden korkeassa iässä epäpuhtaisiin aineisiin ja mahdollisesti liialliseen sukupuolipornoon. Hautapaikkaansa ei ole merkitty, eikä neekerikuningas saapunut hautajaisiin. Ne kaksi tyhmää poliisia siellä olivat järjestystä turvaamassa, ei ketään muita. Hautajaisten jälkeen pollarit menivät kaljalle ja huokasivat helpotuksesta, koska viimeinkin se rikollistsygopaatti sai sen minkä ansaitsi. Pepin haudalle ei koskaan tullut hautakiveä, ja kymmenen vuoden päästä samaan paikkaan haudattin Lyyli Jahnström, 200 kiloa painanut painonnostaja Skånesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etsin aikani juutuubista Peppi Pitkätossu-sarjan alkukuvia, en onnistunut löytämään. Laitan Pepin muistoa kunnioittamaan Mari Laurilan loistavan esityksen. Pikkupoikana sitä hoilotin samoin kuin Irwinin St. Pauli ja Reberbahnia, jota äitini jostain syystä nauroi kaiketi vähän paheksuen.

      Pepin muistolle. Lepää rauhassa. RIP.

      Poista
    2. Menit sitten tappamaan Pepin. Tsot tsot!.

      Kun oikeastihan se meni niin, että Peppi joutui koulussa oppilashuoltoryhmän käsittelyyn. Kiltit tädit keskustelivat kovasti, ja Peppi alkoi ymmärtää, että oli otettava toinen kurssi. Hän rauhoittui ja alkoi opiskella ahkerasti.

      Viimeinen niitti oli se, kun kevätjuhlassa hän sai esittää Pöröpörhyri-rosvoa Topeliuksen kuvaelmassa Totuuden helmi. Näin hän alkoi ymmärtää - kiitos oppilashuoltoryhmän ja rehtorin taitavan roolimanipuloinnin, että yhteiskuntavastaisuus on paha asia. Peppi ryhtyikin sitten tukioppilaaksi. Isona hänestä tuli opettaja ja oppilashuoltoryhmän kantava voima.

      Poista
    3. En minäkään usko Rikun profetiaa Pepin myöhemmistä vaiheista. Peppihän nimenomaan on sellainen, että hän ajattelee itse, ilman ennakkokäsityksiä, eikä joukon paine vaikuta häneen.

      Katto-Kassinen on toinen samankaltainen hahmo, enemmän vain perverssi, ehkä.

      Poista
    4. Katto-Kassisesta mieleen tulee menneiden vuosikymmenten takainen lasten rakastama radiohahmo, Aasi Kultasuu, kukas muu, maailman paras ja kaunein aasi.

      Molemmat ovat sen verran itserakkaita, että se menee naurun puolelle, ts. lapsikin ymmärtää, että itserakkaus ja kehuskelu on hassua. Minun tyttäreni rakasti pienenä Katto-Kassista erikoisesti, enemmän kuin muita Lindgrenin hahmoja. Pepistä hän ei kauheasti välittänyt, enemmän Eemelistä ja Melukylän lapsista.

      Vaan yhteistä Lindgrenin lapsille on selkeästi raikas anarkismi ja se, että aikuiset näyttelevät lasten maailmassa aika mitätöntä osaa. Oikeastaan kiinnostaisi vähän psykologisoida Lindgreniä tutkimusmielessä, mutta se vaatisi kirjojen uuden lukukerran nimenomaan tästä näkökulmasta.

      Viime keväänä törmäsin uutiseen, että Katto-Kassinen haluttiin kieltää Venäjällä, koska hahmo on venäläisten perhearvojen vastainen, sotii vanhempia vastaan. Kansan parissahan Lindgren on ollut suosittu Venäjälläkin, ja tuo kieltohalu taisi tulla Opetusministeriöstä.

      Poista
    5. Enpä malta olla vielä analysoimatta Peppiä. Jos ajatellaan tosimielessä ja nykypäivään siirrettynä, että hän kasvoi äidittä ja isättä, siis heitteillejätettynä, niin kyllähän tottavie sillä seurauksensa on. Taatusti ahdistus tunkee Pepin elämään joissakin vaiheessa ja lujaa.

      Poista
    6. Onhan Pepissä pientä liioittelun makua. Kaikkein heikommin eväin matkaan varustettu onkin kaikkein vahvin. Onko kyseessä yritys rohkaista niitä, joilla lähtökohdat ovat huonoa surkeammat? Sellaisena tuntuu hölmölle. Neekerikuningas on ilmeinen linnankundi, jolla on pitkä kakku lusittavana. Veikkaisin että Pepin äidin tappamisesta.

      Hyvistä kotiolosuhteista olevat Tommi ja Annika sen sijaan ovat melkoisia tahvoja, jotka eksyisivät kymmenen metrin matkalla, elleivät pitäisi toisiaan kädestä kiinni.

      Poista
    7. Lindgrenin lapsitematiikka on hyvin kiinnostavaa, ja uskoakseni jollakin tapaa merkitsevää. Siitä on varmaan tehty tutkimuksiakin, ja saatan olla jonkun lukenutkin.

      Tiedän, että ei ole kovin trendikästä pohtia kirjailijan omaa elämää suhteessa hänen kirjoihinsa, mutta minuapas vaan tämmöinen pohdituttaa, koska olen kiinnostunut ihmisestä. Voi olla, että olen enemmän kiinnostunut kirjoittajasta kuin hänen tuotoksestaan.

      Taidanpa koettaa ottaa Lindgrenistä vähän selvää!

      Poista
    8. Eikös se omituinen aatos, ettei kirjailijaa saa sekoittaa kirjaansa, ole jo hieman vanhahtavaa oppia?

      Poista
    9. En tiedä, olen luullut, että se on edelleen voimassa. Joitain selvästi ärsyttää se, että ei puhuta pelkästään kirjailijan tuotannosta.

      Poista
  12. Kärpästen herran psykologiaa epäilin raskaasti jo silloin kun kirjan nuorena miehenä luin. Ja epäilen edelleen. En usko, että eurooppalaisen kasvatuksen saaneiden lasten maailmasta tulisi tuollainen.

    Sen sijaan taikauskon keskellä elävien aikuisten maailma on jo tuollainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja on käsittääkseni edelleen lukion äidinkielentuntien vakioluettavaa. Kuulemieni juttujen perusteella tästä pakkopullasta ei oikein pidetä,eli sitä pidetään synkkänä ja ihmeellisenä.

      Minusta kirjassa pohditaan ihmisluontoa hyvinkin kiinnostavasti ja juuri psykologinen puoli kiinnostaa. Ihan kuin Golding kuvaisi vain yhtä ihmistä monen hahmon avulla. Niin erilaisia pojat ovat, että jo se herättää epäilyksiä. Kolmetoistavuotiaat murrosikäiset nimenomaan haluavat olla samanlaisia kuin muutkin, he haluavat olla osa laumaa, sulautua joukkoon, eivät erottautua.

      Kyllä minä uskon ihmisen, ja ennen kaikkea keskenkasvuisen nuoren moraalin luisuun äärimmäisissä poikkeusoloissa, joissa elämän jatkuminen kovin pitkään ei ole varmaa. Kiusataanhan koululaisia julmasti hyvinvoinnin keskelläkin. Saati pelottavissa oloissa.

      Poista
  13. Lapsista huolehtiminen ja puuhamaihin raahaaminen ym. aikuisten järjestämä viihdyke ovat kaksi eri asiaa ja tässä kirjoitetuksessa ne on hiukan harhaanjohtavasti yhdistetty. Ikään kuin normaalisti lapsistaan huolehtivat vanhemmat olisivat automaattisesti niitä, jotka kuskaavat lapsiaan puuhamaasta toiseen ja tekevät kaiken valmiiksi.


    Tuossa Iineksen kertomassa tilanteessa on viitteitä siihen, että lapsista ei oikein huolehdita. Eikö kotimiehenä oleva isä missään vaiheessa päivää kurkkaa ovesta pihalle nähdäkseen missä lapset viipottavat? Eikö hän huuda lapsia syömään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuunkuiske, käytin Puuhamaata esimerkkinä lapsille tuputettavasta valmiskulttuurista, valmisviihdykkeestä, elämystehtailusta. Mitään kykentöjä mihinkään suuntaan siinä ei ole. En osaa edes ajatuksissani määritellä, ketkä vievät lapsiaan niihin. Itse en ole vienyt lastani Puuhamaahan, vaan metsään keräämään aarteita. Vein kyllä lapsen aina esimerkiksi sirkukseen, teatteriin, taikurille, kun sellainen tuli tänne. Ja Särkänniemeen toki ja Korkeasaareen ja Ähtärin eläinpuistoon. Kävimme myös ulkomailla kaksistaan yhteen aikaan, silloin kun lapsi oli hyvin pieni.

      En osaa tuohon sanoa, kurkistaako isä koskaan pihalle, sillä en kyttää lapsukaisia. Kuulen vain heidän äänensä tai näen heitä pihalla, aina ilman vanhempia. Isän ääntä en ole koskaan kuullut, enkä äidinkään.

      Lapsia ei mitä ilmeisimmin kielletä koskaan. Paitsi muut asukkaat kieltävät joskus, kun lapset rämpyttävät vaikkapa sitä tamppaustelinettä mailoilla illalla myöhään. Tai kun he katkovat pihapuitten oksia ja jättävät lelujaan lojumaan kulkuteille.

      Olen samaa mieltä: lapset ovat hieman heitteillä, mutta toisaalta, heillä on ehjät vaatteet ja ilmeisesti ruokaa tarpeeksi. He ovat yleensä iloisia ja avoimia, joten uskon, että heitä rakastetaan.

      Poista
  14. Nyt en malta olla puuskahtamatta tähän rakoon, että tervetuloa Itellan paluu takaisin postiksi.

    Vaan luin juuri, että postista ei tulekaan postia tai Postia, vaan Posti Group.

    Eikö mitään opittu siitä, kun Pirkanmaan sairaanhoitopiiri oli antanut sairaalan yksikön nimeksi Stroke Unit?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä. Ihan sattumalta viime viikolla puhuimme tästä mökillä, kun Itellan auto toi tavaraa ja riikinruotsalainen lankoni ihmetteli, että mikä firma se oli, kun kuskitkin kuulemma olivat venäläisiä (kuuli vaimoltaan, joka suomalaisena tunnisti tietenkin aksentin).

      Että onko se jokin venäläisfirma, tukholmalainen kyseli. Hän hämmästyi suuresti ja puhkesi nauruun, kun kerroin kyseessä olevan Suomen postin, joka on vain muuttanut nimensä trendikkäämmäksi ja kansainvälisemmäksi.

      Eihän Itella sano meille germaanikielisillekään yhtään mitään, hän ihmetteli, sehän kuulostaa joltakin suomen sanalta... mutta sen sijaan Postin ymmärtää jokainen eurooppalainen postiksi!

      No, nyt voin kertoa hänelle, että tajusivat sen viimein postissakin.

      Poista
    2. Vähän haikeaksi nämä post-itellamaiset ajat saavat. Vanhat kunnon iteljoonit katoavat siis kokonaan katukuvasta. Miksi sitten myöhempien aikojen mainoslappujen levittäjiä tulevaisuudessa kutsutaan? Ovatko groupiljooneja, groupieita vai peräti postiljooneja?

      Muistatteko vielä kustiljoonit?

      Poista
    3. Jollakin tapaa liikuttavankin säälittäviä ovat nämä konsulttituotantoa olevat englannin- tai mukalatinankieleiset nimet. Kertoo jotain myös konsulttien omasta osaamistasosta.

      Aivan asiallista oli tamperelaisen Stroke Unitin nimestä tehty rikosilmoitus. Nimihän on lainvastainen, ja nyt siis peruttu ainoana nimenä. Taitaa nimen keksinyt konsultti tarvita itse Stroke Unitia aivoverenkiertohäiriön vuoksi.

      Kummallisen hankalia ovat myös terveyskeskusten nimet. Ne eivät ole terveyskeskuksia, vaan jonkin ison alueen piirikeskuksen hoitopisteitä. Nimeä on mahdoton muistaa.

      Poista
    4. Itsekin tässä nimisynnissä korviani myöten rypeneenä totean, että suurin syyllinen nimipöhöön löytyy yleensä yritysten ja laitosten markkinoint- ja viestintäjohdosta, jossa nuoret trendisetterit pääsevät huseeraamaan kansainvälistymisen siivellä.

      Mutta minkäs teet. Keksit nimiä ja laskutat, tai kilpailijasi keksii nimiä ja laskuttaa tuplasti, pahimmillaan nimiguruksi palkataan brittitoimisto, joka laskuttaa kymmen- tai peräti satakertaisesti. (Sellaisessakin hullutuksessa olen ollut mukana.)

      Muistan tuon Unit Stroken. Se oli niin älytöntä, että luulin sitä aprillipilaksi. Nimen keksijöiden (= lääkäreitä ja virkamiehiä) selitykset ja perustelut aiheuttivat suurta myötähäpeää.

      Poista
    5. Tulee mieleen se vanhus Kiikasta, joka tulee Pirkanmaan Tampereen Stroke Unitiin katsomaan aivohalvauksen saanutta puolisoaan. - Että missäs se meidän Väinö? Leskisen Väinöö mää kyselen. - Se on Strouk junitissa. Meette sinne vaan. Kyllä ne siälä neuvoo paremmin.

      Siinä sitten seikkailee yksi Alma Kiikanperältä ja hortoilee kunnes löytää itsensä kellarista eikä löydä sieltä ulos. Vahtimestari sitten aikanaan löytää, ja Almaa viedään kintut edellä Stroke Unitiin, mutta halpaus mikä halpaus, ei auta Stroke Unitin koneetkaan enää. Väinö vaan korisee viereisessä petissä piuhoihin kytkettynä eikä osaa arvatakaan, että Almakin on täällä.

      Poista
    6. Varmaan "stroke" kertoo aivokirurgeille, mistä on kyse. Mutta tässä ei todellakaan ole ajateltu potilasta, vaan katsottu asiaa omasta ahtaasta näkökulmasta.

      Nettisanakirjan mukaan "stroke" tarkoittaa seuraavia asioita:

      1. isku
      2. silitys
      3. lyönti
      4. kellonlyömä
      5. männän isku
      6. viiva
      7. sipaisu
      8. kauttaviiva
      9. uintitapa
      10. veto
      11. halvaus
      12. aivoinfarkti
      13. aivohalvaus
      14. vinoviiva
      15. halvauskohtaus
      16. piirto
      17. kehän ulkopuoliset otteluihin vaikuttavat asiat
      18. osaus
      19. silittäminen
      20. uintityyli
      21. aivoverenkiertohäiriö
      22. sivellä
      23. silittää
      24. pyyhkiä
      25. hivellä
      26. pyyhkäistä
      27. lyödä
      28. hyväillä
      29. uintitekniikka

      Nyt yksikön nimeksi tuli "aivoverenkiertohäiriöyksikkö". Siis virkamiesten kaaliin ei mene kuin joko englanninkielinen ammattitermi tai sitten kapulakielinen virastotermi.

      Aivohalvausyksikkö kertoisi kaikille, mistä on kyse. Mutta ei, joku vika vaan siinä on. Varmaan tuo "halvaus".

      Poista
    7. Mielestäni Helsingissä on "aivohalvausyksikkö" - olin lukevinani jostain lähteestä, kun tutkin asiaa. Tuo on aivan kauhea tuo aivoverenkiertohäiriöyksikkö. Kannatan itse Nuppilaa. Muutkin yksiköt voisivat olla -la/-lä-loppuisia. Korvala, Kurkkula, Mahala (sis.taudit), Tehola, Hermola (hullut), Kuppila jne.

      Poista
  15. Mutta mitä mieltä olette Putinin kolonnasta? Onko se Troijan hevonen, viides kolonna, hämäysliike, tekosyy vai vilpitön avustusyritys?

    Yleisin arvaus on se, että jokin taho ampuu kolonnaa ja Venäjä tekee oikeutetun iskun Ukrainan fasisteja vastaan. Ihan samoin kuin 1939 he antoivat ansaitun opetuksen suomalaisille valkofasisteille.

    Eräs virolainen asiantuntija sanoikin, että joskus venäläiset yllättävät kaikki tekemällä juuri niin kuin lupaavatkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kallistun Troijan hevosen ja hämäyksen kannalle. Ehkä Putin yrittää tehdän vaikutusta omaan kansaansa, kun kukaan muu ei häntä enää usko. Jos Venäjä kerran on loukannut kaikkia kansainvälisen oikeuden periaatteita pyrkimällä liittämään täysin suvereenin naapurinvaltion alueita itseensä, niin mitä järkeä olisi sitten avustaa noita loukkaamiansa uhreja?

      Poista
    2. Niinistö matkustaa Mos...Novos... ei kun Sotshiin. Lauletaankohan asemalla Jumala ompi linnamme vai Mörrimöykyn pesää?

      Nyt se Putinin haamukolonna on kuulemma jakautunut kahtia. Aselastikohan se siinä erkani omille teilleen?

      Ukraina pelasi mielestäni korttinsa kehnosti kieltämällä jyrkästi kolonnan pääsyn rajansa yli etukäteen. Olisi päästänyt sen Harkovaan ja pysäyttänyt siellä kansainvälisten avustajien tutkittavaksi.

      Nyt Venäjä voi sanoa, että pakko oli yrittää separatistien hallitsemalta alueelta, kun fasistit estivät apukuljetuksen.

      Poista
    3. Niin ja pisteet ministeri Krista Kiurulle hollitupa-lausunnostaan! Suomessa eivät kaikki enää ole rähmällään naapurin edessä. Miksi Venäjän tulisi uutisoida valtion tasolla Suomesta käsin?

      Poista
    4. Ei voi välttyä epäilyltä tuomiopäivän saattueesta, kun Putinin valkoisia rekkoja katselee. Iines pääsee lotaksi sopankeittohommiin. Ja Tapsa lähtee johtamaan miinanpolkijakomppaniaa. Minä olen vielä nostoväkeä, sotaankin voivat laittaa. Helvetti jos laivalle joudun, merivesi on kylmää. Toivottavasti alikersanttina en joudu tykinputkia rassaamaan.

      Poista
    5. Vähän tekisi mieli kyllä jotakin näyttävämpää askaretta, kuten paukkuraudan käyttöä, mutta käy se sopankin teko. Liukumiinat olisivat myös kova sana. Voisi heitellä niitä separatistien leiriin. Eiköhän se olisi siinä.

      Poista
    6. Huhupuheet muuten kertovat, että jo huomenna aletaan Suomessa myytävät maitotuotteet varustaa ainoastaan venäjän kielisillä teksteillä.

      Poista
    7. Venäjän-sanakirjaa Karlssonin pilapiirroksen nainenkin tavaa ostoslistaa laatiessaan. Vaan minpäs en osta koskaan maitoa. Enkä kermaa. Ja piimäpurkkini tunnen unissanikin. Vaan onnea Niinistölle viestinviejälle. Onneksi kepulainen ei ole presidenttinä. He ovat aina olleet eniten rähmällään naapurin edessä.

      Poista
    8. Minä taas en syö juustoa muuten kuin pizzassa tai hampurilaisen välissä. No jaa, jos raejuusto lasketaan juustoksi.

      Saas nähdä kuinka meidän Saulin käy. Jos tuosta munaamatta selviää, arvostukseni häntä kohtaan nousee. Jos joutuu Putinin juonien pelleksi, arvostukseni ei nykyisestä muutu.

      Poista
    9. Tämänpäiväisten lehtitietojen mukaan riskejä on, mutta myös mahdollisuus Ukrainan-tilanteen liennytykseen. Toisaaltahan Putinin viimeisimmät puheet koko Euroopan tilanteesta herättävät toivoa, mutta eivät toisaalta, sillä eihän hänen puheisiinsa voi luottaa.

      Jotenkin vaan näyttää siltä, että pelin aika on ohi ja Putinin on otettava lusikka käteensä ja selvittävä tilanteesta kuiville, jos haluaa olla väleissä muun Euroopan kanssa, vaikkakin menetyin kasvoin.

      Poista
    10. Viron presidentti Toomas Hendrik Ilvestä sen sijaan kunnioitan todella paljon. Hän on todellinen kulttuuripersoona ja suurmies, joka aina ajattelee kansansa parasta. Mieleeni johtuvat etenkin Helge Heralan loistavat sotilasfarssit, mikseipä jopa Masa Niemen tähdittämä "Majuri Maantiellä".

      Jos olisin elokuvantekijä, ilman muuta tekisin häntä kunnioittamaan elokuvan. Eikä sen nimi olisi mikään "Raivola rysäpöksy", vaan "Miljonäärimonni nuotan vedossa"

      Poista
    11. Siis Postimees-lehden pilapiirros on ruma ja ymmärtämätön teko veljeskansalta, joka itse edustaa sokeaa länsilinjaa ja Nato-uhoa. Voi olla, että virolaiset eivät olekaan niin kivoja kuin täällä on luultu.

      Poista
  16. Nokiaraakki Isokallio heitti aamuteeveessä ihan hyvän huomion: ei se muka-kansainvälisillä nimillä prameilu ole yksistään firmojen ja virastojen synti, vaan myös urheiluseurojen.

    Nimen pitää olla vähintäänkin englantia, Loimaallakin on Bisons ja Helsingissä Seagulls.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Englannin kieli -buumi on kaikkialla. Juuri luin mainoksen, jossa oli minulle tuntematon viestintä- tai mediaväline, joka streamaa videoita. Näin kirkkaanpunaista, niin paljon minua raivostutti myyntimainoksen laatijan typeryys - laatija ei antanut mainoksessa mitään infoa potentiaalille ostajalle. Epäilen, että mainoksen tekijänä oli joku uuno nörtti, ei mainosalan ammattilainen.

      Toinen asia, mikä ärsyttää vietävästi on se, jonka muistan sinunkin maininneen aiemmin: elokuvien nimiä ei aina suomenneta. Kun selailen television elokuvatarjontaa, joka päivä on muutama elokuva, jolla on täysenglanninkielinen nimi. Moukkamaista! Sivistymätöntä!

      Poista
    2. Jep, minähän siitä olen urputtanut. Ymmärtäisin asian paremmin, jos englanninkielinen nimi olisi jotenkin huikea, mutta yleensähän ne ovat yhdentekeviä.

      Ja nimenomaan englanninkielisiä ei suomenneta. Sen sijaan ranskan-, saksan-, espanjan-, venäjän- ja ihme kyllä jopa ruotsinkieliset käännetään aina.

      Miksi hemputissa ruotsinkielisetkin käännetään? Mehän kaikki olemme lukeneet ruotsia koulussa ja se on perustuslainkin mukaan toisen kotimainen kielemme.

      Kertoisiko tämä käytäntö totuuden - englantia oletetaan kaikkien osaavan, sen sijaan ruotsia vain harvojen?

      Poista
    3. Urheiluseurat menevät sokeina firmojen perässä, niissä kun usein on toimielimissään merkonomi Mutikainen ja kirjanpitäjä Kirjanen, jotka joutuvat firmojen ovilla läydä lakki kourassa lenuamassa.

      Yksi syy nimihullutukselle oli tietysti Nokia. Sen nimen sanottiin olevan täydellinen, koska se ei tuntematonta kyläpahasta lukuunottamatta tarkoita mitään, mutta kuulosta silti japanilaiselta ja/tai tiesmiltä eri maiden kansalaisten keskuudessa. Tässä Isänmaan toivojen alle kaksiminuttisessa pätkässä asia selitetään hyvin. Johtaja päättää siinä muuttaa firman nimen esikuvan, Nokian, mukaan Mouhijärveksi.

      Poista
    4. Viikon tv-ohjelmaa silmäillessä havaitsee helposti, että englannin kieli viihdeohjelmien ja elokuvien nimissä on jo pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

      Asialla ovat tietenkin nuoremman polven puolisivistyneet nörtit, jotka nyt ovat remmissä lehtien toimituksissa - eihän toimittajankaan enää tarvitse olla koulutuksen läpikäynyt saati kirjoitusnormit hallitseva.

      Esimerkiksi tv-sarjan nimenä on jo mieluummin Mentalist kuin Mentalisti. Tuosta se suomen kielen muuntuminen englannin kieleksi jatkuu. Minusta tuo Mentalist on vaarallinen ilmiö, koska siinä sana on ymmärrettävä englanninkielisessäkin asussaan. Kielemme yksi tärkeimmistä tunnusmerkeistä, loppu-i, on katoamassa.

      Kysehän tässä ei ole pelkästä sanan ymmärtämisestä vaan yksinkertaisesti tyyli- ja rakenneseikoista, jotka kantavat kieltä. Minusta on aina moukkamaista kirjoittaa englannin kieltä suomen kielen joukkoon, jos ihmisellä on sivistystä sanoa asia suomen kielellä. Taitoa se toki vaatii, nimittäin suomen kielen taitoa. Sekasotkukieli ei ole kansainvälisyyttä.

      Poista
    5. Ihan sivuhuomautuksena, koska lueskelen vaan enkä aio kirjoitella pidempään.

      "Minusta on aina moukkamaista kirjoittaa englannin kieltä suomen kielen joukkoon, jos ihmisellä on sivistystä sanoa asia suomen kielellä. Taitoa se toki vaatii, nimittäin suomen kielen taitoa. Sekasotkukieli ei ole kansainvälisyyttä."

      Hyvin pieni osa suomalaisista hallitsee erinomaisen hyvin englannin kielen, suurin osa kykenee keskinkertaiseen kielentaitoon (= osaa perusasioita, kykenee ymmärtämään lukemaansa ja tuottamaan pienen määrän tekstiä).

      Suomenkielisissä verkkojutuissa tämä sekasotkukieli näkyy myös oman äidinkielentaidon heikentymisenä. Asia on just noin kuin kirjoitit. Ellei osaa ilmaista asiaansa omalla äidinkielellään niin turvautuminen englannin kieleen kertoo heikosta kielitaidosta, omalla äidinkielellä. Kieli on toki sivistystä, mutta puhuisin mieluummin suomen kielen puutteellisuudesta taidosta, jota yritetään korvata koketeeraamalla englanniksi tai käyttämällä runsaasti vierasperäisiä ilmaisuja ja sanoja.



      Poista
    6. Kyllä, juuri noin. Minä vain ilmaisin asian liian kärjekkäästi nimittämällä puutteellista suomen kielen osaamista moukkamaisuudeksi. Kärjekkyys on helmasyntini.

      Poista
  17. Hei kaikki, kirjoitan Iineksen alustukseen:

    ylihuolehtiminen ja teennäisten virikkeiden järjestely on eri asia kuin se, että huolehtii taaperoista, lapsista, ja nuorista. On täysin mahdollista, ja minusta jopa toivottavaa, tarjota sellaisia kokemuksia lapsille mistä itse pitää - lapset kasvavat, ja kun he aikuistuvat, on kiva jos tunnetaan ihmisinä, ei vain joinain hoiva-/kasvatussuhteina. Ja järjestää muuta lisäksi. He Voivat, ja varmaan pitävätkin eri asioista, mutta jos haluaa rakentaa suhdetta aikuisten ystävyyteen, voi aikuisena keksiä tapoja.

    - Olen aina suhtautunut urheiluun negatiivisesti - mutta Pappa vei talvella meidät melkein joka jumalan päivä luistelemaan (viikonloppuisin hiihtämään). - Hän myös kuskasi valehtelematta yli 40 kirjaa kirjastosta, viikottain, kotiin ja takaisin, kun rakastan lukemista. Ei ollut autoa; käveltiin ja juteltiin.

    Opin hiihtämään, luistella en osaa, mutta hauskaa oli, ja kotona oli kaakaota ja pullaa. :)

    Käytän esimerkkeinä omia vanhimpia "lapsiani". Kirjastossa käytiin aina, käveltiin Rikhardinkadulle kun Hesassa asuttiin, ja matkalla kerroin esim. Esplanadin puiston patsaista. 3- ja 4-vuotiaat lapset huutelivat innoissaan autossa vanhemmilleen tutuista jutuista, kun ajoivat ohi, kuulemma... Kirjat ja myös videot tulivat tutuiksi - myös *gasp* Peppi-leffat! :D:D:D - Kuopus oppi sanomaan käsipäivää heti kun osasi kävellä; oppi sen puistotädillä. Vanhempani jatkoivat - itte en malttanut olla halaamatta. - Mutta perhe oli tohkeissaan kun taapero käveli ja kätteli kaikki sukulaiset joulujuhlassa.

    Kun en enää ollut hoitotäti vaan rakas Char (uskallan sanoa), lapset kävivät lomilla luonani. Iästä riippuen käytiin täälläkin kirjastossa. Asuin minikokoisessa yksiössä, jonne oli ahdettu kartanon-salin-kokoiset huonekalut; lapset olivat tohkeissaan, eivätkä olisi halunneet lähteä kotiin, kun isänsä tuli hakemaan: "kuvittele: Char istuu Olohuoneessa (= nojatuoli; tein käsitöitä), me nukutaan Makuuhuoneessa (mun parisänky), ja Char näkee meidät koko ajan!!! :) Se tuntui heistä turvalliselta; lapset eivät aina halua nukkua yksin, ainakaan vieraassa paikassa. - Itte nukuin lattialla.

    Ruoka katettiin piknik-tyyliin jalalliselle tarjottimelle, iso pyhje alle, ettei roiskeet haitanneet... Uudenvuodenaattona olin sytyttänyt kustavilaistyylisen kattokruunun kynttilät, ja juteltiin vaikka mistä, kun iskä tuli hakemaan - saatiin molemmat olla diplomaatteja että lapset lähtivät mielisuosiolla kotiin (siis: luvattiin uusi visiitti pian). - Esittely ratkaisee... ;) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun en enää ollut hoitotäti vaan Rakas Char (uskallan sanoa), lapset kävivät lomilla luonani.

      Pääsin pian isompaan asuntoon, lapset kasvoivat, ja visiitit pitenivät. Yhdistelin huvipuistoa, museoita ja mm. kirkkoja, taiteen osalta. - Voitte arvata, miten varsinkin nuorempi super-muru-poika laahasi jalkoja kun vein hänet katsomaan paikallisia arkkitehtonisia nähtävyyksiä. Tosin oli Jääkiekko-museo, ja Vakoilu-museo - Teinille Lakisääteisen mutristelun jälkeen oli aina kivaa! :)

      Vastapainoksi vietin mm. aina 2 päivää huvipuistossa (äitinsä sanoi että pärjäävät, ja voisin jättää heidät - siis murkku-iässä) - mutta en kai nyt halunnut luopua siitä hauskuudesta! Istuin penkillä ja vilkutin, kun he viipottivat vehkeissä! Se oli tärkeää meille kaikille!

      Kaikki päivät olivat kivoja; hemmottelin heitä täysin häpeämättömästi herkuilla ja hauskanpidolla - vuokrattiin leffoja joita he halusivat, tein pannareita aamupalaksi, se oli lomaa! Kun yhden huvipuistoillan jälkeen syötiin iltapalaa, toinen lapsista pyysi minua katsomaan iltaruskoa, ja pyysi ottamaan valokuvan muistoksi. :) - Kukaan ei hingunnut tietsikan tai telkkarin ääreen.

      Muutama vuosi sitten nuorempi lapsi pääsi satojen joukosta opiskelemaan arkkitehtuuria, pääsykokeen yksi tärkeä osa liittyi täkäläiseen paikalliseen kirkkoon. - Hän oli vasta 18 v, mutta osasi kiittää: sanoi ettei aikoinaan tykännyt rakennus-visiiteistä, mutta nyt arvostaa sitä, että me tehtiin kaikenlaista; innostui ajallaan rakennustaiteesta, kaikkien virikkeiden ansiosta, ja luki lisää. Murkkuvuosien jälkeen oli sattumalta perehtynyt mm. just siihen kirkkoon, jossa oltiin käyty, ja hey, presto! :)

      - Olin siis aika tiukka täti 12-vuotiaalle: kirkkoja, museoita, nähtävyyksiä murkuille (nahisteltu ei koskaan; en olisi väkisin vienyt) Toisaalta uutuusleffoja, huvipuistoa, ja kokkausta - samainen poika-napero on ollut mun sous-chef 2-vuotiaasta. :) Poika tykkäsi ja tykkää kokata, oli vapaat video- ja tietsikaoikeudet, mutta hän halusi puuhata kanssani keittiössä, kuten jo 1-v. :)

      Ja kantoi ruokakassit kotiin kotiin kaupoista; "Äsh, Char, noi on painavia. Mä kannan". - Osaan arvostaa huolehtimista kaikissa ihmissuhteissa. Ja tässä nyt nuori mies halusi tehdä hommia!

      Pojan isosiskoa kiusattiin puistossa kun hän oli 4 v. - Odotin pari viikkoa, likka ei valittanut - mutta tajusin.

      Pyysin lopulta ne kaksi kiusaajaa kylään (kaikkien vanhempien luvalla), laitoin tarjottavat, ja sitten eikun leikkimään. - Ei käyty mitään keskusteluja; myönteinen ilmapiiri ehkä vaikutti - niin tai näin, lapsista tuli tovereita. Ei ystäviä, mutta se huutelu: "tuolta "Anna" tulee, sen kaa ei leikitä", loppui.

      Leikkivät sovussa sen jälkeen, ja kävivät kylässä myöhemminkin, puolin ja toisin.

      Itse siis kannatan aikuisten "sekaantumista" lasten asioihin. - On kurjaa ja epäreilua ettei Riku uskalla puhua lapsille - mutta reagoitkohan Riku turhan vahvasti, keskustelun nimissä? :)

      Meinaan että lapsia on aika paljon, ne ovat myös mun kokemuksen mukaan sekä hauskoja että innovatiivisia,useimmiten hauskempia kuin aikuiset, ja on kepsua jos et uskalla päivää sanoa. :)

      - Samoin menettävät lapset, jos kaikki aikuiset irrottautuvat kaikkien lasten elämistä pedofilia-syytteiden pelosta.

      Sanoo nainen, jota rehtori syytti kahdenkeskisessä keskustelussa alaikäisiin sekaantumisesta. - Älä Riku hymähdä - olin 18 v, syyte oli hurja ja kohtuuton - mutta toisaalta myös niin järjetön, että oli helppoa neuvoa reksiä menemään väitteineen sinne minne apina pistää pähkinät. - Tai siis: pyysin ilmoittamaan poliisille; sehän olisi ollut oikein. En osannut edes pelätä.

      Hölmöilijöitä piisaa, mutta itte kattelen mihin leikkiin lähden mukaan. - Nokitan, jos on pakko.

      Poista
    2. Tottakai vähän ylireagoin tai oikeastaan liioittelin. Ainoastaan ihan pienten kääpiöiden kanssa on kiva jutella, mutta niidenkin kanssa vain kun sattuvat olemaan hyvällä tuulella. Murrosikäisten kanssa omaisetkin keskustelevat tietämäni mukaan vain pakon sanelemina, miksi minä siis yrittäisin.

      Poista
    3. Minusta on raikasta, että se yksi eiralaisrouva kielsi asuntoonsa näytille tulevalta lapsiperheeltä oikeuden vuokrata asuntonsa, koska talo on lapseton talo. Hurraa! Tästä oli kaamea keskustelu jossain lehdessä.

      Minä liputan vanhalle rouvalle, sillä kakaroita mussutetaan joka paikassa aivan liikaa ja valtio ei muita muistakaan kuin lapsiperheitä. Ymmärrän senkin, että joku suivaantuu lentokoneessa hilluviin ja rääkyviin herranlahjoihin, kun niille ei kerran rajoja eikä käytöstapoja löydy juuri missään.

      Kunpa vielä saataisiin joku poliitikko puhumaan lapsettomien ja sinkkujen puolesta! Herran pieksut mitkä markkinat. Suomen talouksista 40 prosenttia on yksinäistalouksia... Eikö nyt kukaan poliitikko ymmärrä kosiskella heitä verophelpotuksilla ja muilla namuilla.

      Poista
    4. Omien kokemuksieni mukaan sekä a) lapsena että b) vanhempana olleena on "lastenkasvatus" maailman helpoin ja luonnollisin homma.

      Ei siinä todellakaan tarvita mitään "kasvatusta", vaan normaalia käytöstä ja läsnäoloa arjessa. Tietysti siinä, millainen oli "normaalia" minun lapsuudessani ja toisaalta vanhemmuudessani, on eroa, mutta ei mitään ratkaisevaa.

      Minulla oli varmaan myös onnea siinä suhteessa, että myös vanhempani olivat "normaaleja" eli olivat selvinneet maaseudun köyhyydestä ja sota-ajasta ilman mitään vakavampia henkisiä vaurioita. Todennäköisesti omia lapsiani kohtasi sama onni - itsehän sitä on hieman jäävi sanomaan.

      Lapsen koti on vanhempien suhde - tämän viisauden 6-henkisessä perheessä ja 12-neliöisessä maaseudun mökissä ilman mukavuuksia varhaislapsuuteni viettäneenä allekirjoitan tuhannesti.

      Ei lapsi tarvitse leluja, ainakaan niitä uusimpia ja hienoimpia. Lapsi tarvitsee hyväksyntää, turvalllisuutta ja virikkeitä mielikuvitukselleen.

      Poista
    5. Jetsulleen! Tämä on minunkin filosofiani mukaista toimintaa.

      Monille kasvatus merkitsee ankaraa kurinpitoa ja pakottamista. Kun lapsi tarvitsee vain oikeastaan aikuisen läsnäoloa ja sitä, että häntä kuunnellaan, hänet kohdataan. Muu tulee tuon mukana ja seurauksena.

      Poista
    6. Se vielä piti sanomani tuohon, ettei minusta lasta tarvitse viihdyttää eikä kaikkea pidä tarjoilla kivana - lapsi ei ole idiootti. Kivuus on huijaamista, joka sinänsä on minusta taito sinänsä.

      Poista
    7. Jos ja mieluummin kun lapsen kanssa leikkii, niin ei se saa olla mitään muka-leikkiä - kannattaa suosia sellaisia leikkejä, joista tykkää itsekin.

      Itse olin ikionnellinen, kun sain taas piirrellä lasteni kanssa. Tai leikkiä legoilla, siihen hommaan en kyllästynyt koskaan. Tai katsoa vanhoja Disneyn piirrettyjä, Akuja ja Mikkejä.

      Poista
    8. Taivahan totta. Minä nautin eniten siitä, kun sain lukea lasten kirjoja ja esittää niistä teatteria.

      Ehkä hauskin hetkemme oli se, jonka esitin lukiessani Pikku Pegasosta: Ohoh kullaista kotia, maan parasta ---. En päässyt pidemmälle, kun mukelo hytkyi naurusta ja aloin itsekin nauraa. Jostakin syystä tämä runo sai aikaan naurureaktion. Ja luin sen ihan vakavana mutta fraseeraten kalevalaisittain. - Lue vielä, sano koko ajan, pyysi mukelo aina uusintaa.

      Poista
  18. Blogger taas tökkii, oon kirjoittanut samoja uudestaan... Koettakaa kestää.

    Re lasten/nuorten oma pärjääminen:

    Kodin Kuvalehti 14-15 kertoi Anni Väänäsen tarinan: tyttö sokeutui sairauden takia nuorena, aivokasvain. - Lukekaa kirjastossa.

    Koulukiusaaminen oli julmaa; hän oli käytännössä sokea, ja koulutoverit rääkkäsivät - nauroivat hän kun ei saanut sanoista selvää, ja kamppasivat niin että hän kaatuili luokassa.

    Opettajat eivät auttaneet, päinvastoin. Kehottivat ryhdistäytymään. - Itsemurha oli vaihtoehto, kunnes joku puhti nousi.

    Eli juu ei: en missään tapauksessa hyväksy sitä, että kukaan jätetään yksin ja kattellaan miten se pärjää jos pärjää...

    Kiusaamiseen ja syrjimiseen pitää aina puuttua - usein tahdikkuus, diplomatia ja hienovaraisuus ovat keinoja, joilla saa tuloksia aikaan.

    P.S. Anni on nuori: en olisi uskonut että tuollaista julmuutta ja välinpitämättömyyttä olisi meillä enää.

    Kenestäkään kiusatusta tai vahingoitetusta ihmisestä ei tiedä taustoja, kun aletaan netissä hääräillä "ylisuojelevaisuuden" vastustamiseksi.

    Kuinka moni kirjoittaja on aktiivisesti toiminut eri tavoin vammautuneiden tai sairaiden, eri-ikäisten ihmisten parissa... Itse olen, moneen otteeseen, mutta silti järkytyn.

    Jatkakaa toki, mutta silti haluaisin kuulla, miten maailman eri sodat ja niistä seuhtominen netissä vaikuttaa. Eikö olisi hyödyllisempää pureutua edes 50 % kotimaan vammaisten ahdinkoon

    - Mun kone on hajoamassa, en saa kysymysmerkkejä...





    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt en tiedä, mitä ajatella tuommoisesta, että opettajat eivät muka auttaneet ja ymmärtäneet sairasta ja sokeaa tyttöä, jota kampitettiin koulussa. Haluaisin kyllä kuulla tästä tarinasta tytön opettajankin kertomuksen - opettajat eivät totisesti jätä sairasta oppilasta oman onnensa nojaan, jos vaan tietävät asiasta.

      Opettajat kyllä siis puuttuvat asiaan, mutta vikana on ehkä sitten se, että he ovat liian kilttejä kiusaajalle, jota eivät syyllistä. Tänään aiemmin mainitsemani psykiatri Juha Lehti puhui Ylen aamuteeveessä samaa asiaa, josta kirjoitin ylempänä.

      Eli kiusaamisesta tulee nostaa meteli, ja kiusaaja tulee saattaa vastuuseen eikä häntä tule ymmärtää. Tästä on ilmeisesti kiinni tuonkin tytön kiusaamisen. Kiusaajille on lespattu kilttejä ja ymmärtäväisiä sanoja eikä nostettu kraiveleista seinälle, mikä olisi taatusti tehnyt hänelle eetvarttia. Ehkä kouluissa noudatetaan liiaksi Kiva koulu -metodia. Koulu on kiva kiusaajille ennen kaikkea.

      Poista
    2. En malta olla sanomatta, että ristin käteni silkasta kiitollisuudesta, etten enää ole opetustyössä. En kestäisi hetkeäkään Kiva koulu -lespausta.

      Ei koulu ole kiva eikä sen tarvitse olla kiva, se on vain koulu, ja se riittää. Asioiden ei tarvitse olla kivoja kelvatakseen lapsille. Elämä on elämää, koulu on koulua, välillä vittumaista, välillä kivaa, ihan niin kuin kaikki muukin tässä elämässä. Miksi lapsille teeskennellään niin kauheasti?

      Poista
  19. Mainospiireissä kohistaan hieman tästä Itellan palaamisesta Postiksi - lähinnä sen takia, että mediassa puhutaan "brändin uudistamisesta".

    Sillä ei tässä ole kyse brändin muutoksesta, vaan nimenvaihdosta. Brändi on paljon muutakin. Tai siis kaikki muukin.

    VastaaPoista
  20. Vai olisiko se niinkinpäin, että nimenmuutos muuntaa brändiäkin, joka on isompi kokonaisuus?

    Itella ei ole mitään, se ei herätä ainuttakaan miellekuvaa, se on kuin haihtuva hatttara. Posti on kuin ruisleipä ja silli. Hyvä, tarpeellinen, kestävä, perusjuttu.

    VastaaPoista
  21. "Tottakai vähän ylireagoin tai oikeastaan liioittelin." R.R.15.8 klo 19:45

    Minäpä järkytyin! Rikuko muka liioittelisi?! Minusta on aina tuntunut siltä että Riku Kolossaali (eikä Riku Pieni) kirjoittaa yhtä matalalla profiililla kuin allekirjoittanut. (Itse liioittelen korkeintaan kerran vuodessa, vähän. Tai nyt taisin liioitella... kerran kahdessa vuodessa, pikkasen.) Ps. Diggaan Rikun teksteistä, ei ne aina ole hyvempiä mutta aina ne on parempia kuin moni muu teksti, jota harmikseen lukee. Rikua ei koskaan lue harmikseen.

    nimim. "allekirjoittanut"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moro Mikis, mukavaa kun olet täällä. Minä olen tänään sellaisella korkeakulttuurisella päällä, koska juon konjakkia, enkä mitä tahansa konjakkia! - Odotas kun katson, Camus lukee pullon kyljessä, tähtiä ei pullon kylkeen ole laitettu.

      Mistä tuli mieleeni, eikä se mihinkään kuulu, että Iltasanomissa oli tänään hyvä juttu maailman parhaasta kirjailijasta, Seppo Ahdista.

      Poista
    2. Se Riku-pien anonyymi oli kyllä ihan ihana, jos ei oteta huomioon kaikkia asioihin vaikuttavia seikkoja ja anonyymin aggressiivista suhtautumista ympäröivään maailmaan. Ja afrikkalaisiin, joita hän piti vain omien mielikuviensa toteuttajina, ihmisinä ei lainkaan.

      Poista
  22. Mainosmaailma elää selvästi suuruudenhulluus harhoissa näissä brändi-jutuissa. Nokia tai Coca Cola, jonkinlainen osuus mainoksilla on brändien syntyyn ollut. Olisiko kolme prosenttia? - Noh, myönnän, että kokiksella joulupukkeineen ja muine vähän enemmän, mahdollisesti jopa 3,5.

    Kieltämättä tämä hullu maailmamme tuottaa ns. sara forsberg-ilmiöitä, joissa kaikki tietävät "sen olevan ihan kauheen lahjakas", mutta kukaan ei oikein tiedä missä hän on lahjakas ja mitä tulee tekemään.

    Tuotepuolella tiedämme kaikkien pesupulverien olevan jetsulleen samaa soopaa, mutta Tagia ei silti vaihdeta iankaikkisen vanhassa mainoksessa kahteen kilpailijan pakkaukseen. Mukamas. Sellainen on onneksi mennyttä aikaa.

    Ihan pohjalla kävimme, kun hallitus (A. Stubb) asetti valtuuskunnan pohtimaan Suomi Finlandin brändiä. Valtuuskunnan puheenjohtajana Jorma Jullila, keinosiementäjä Seinäjoelta. Puuttuuko äijiltä aitoa isänmaallisuutta, kysäsen vain?

    Jos autossa on pieni tavaratila, se ei ole poikkeuksellisen iso kyseisen auton kokoluokassa. Se on vain harvinaisen pieni ja onneton.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mainosmaailmassa kuvitella, että brändit luotaisiin mainonnalla. Sen sijaan mainosmaailmassa tiedetään, että brändi on mielikuva, ei mitään konkreettista.

      Eräs sen mielikuvan luomisen työkalu on markkinointiviestintä laajasti ymmärrettynä. Tuote voidaan valmistaa vaikka Kiinassa, mutta silti brändi kestää.

      Tietenkin laadukaan brändin alla kaupattavien tuotteidenkin on oltava aika laadukkaita tai muuten brändin laatuarvo laskee.

      Mikis tuolla osuu oikeaan brändin arvojen suhteen. Maailman arvokkaimmat brändit olivat viime vuonna Apple ja Google, molempien arvo yli 70 miljardia euroa. Cokis oli kolmas, 69 miljardia.

      Me vaatimattomat suomalaiset emme vieläkään oikein tajua, että suomalainen Nokia oli vielä muutama vuosi sitten brändiarvoltaan samaa luokkaa kuin nämä amerikkalaisjätit!

      Vasta sadan vuoden kuluttua jälkeläisimme ihmettelevät sitä, vähän niin kuin Paavo Nurmen ja Tali-Ihantalan veroisena ihmetekona.

      Poista
    2. Tarkennan vielä. ettei "brändin arvo" tarkoita mitään liikevaihtoa tms, vaan ihan puhtaasti tuotemerkin "hintaa" - se arvioidaan erilaisin vakioiduin kriteerein.

      Ero on siinä, että kiinalaistehtaissa voidaan valmistaa samalla hihnalla vaikkapa Läps- ja Adidas-merkkisiä urheilutossukoita. Jostakin syystä ne Adidakset menevät paremmin kaupaksi maailman kaupoissa, vaikka Läpsit ovat yhtä hyviä.

      Poista
  23. Sen verran sanojani syön, että mieleeni palautui Nokian kuningastie. Ruotsalainen matkapuhelimien todellinen keksijä ja kehittäjä, Ericsson, teki pitkään parhaat puhelimet. Nokia vain sitten jotenkin sen söi huomattavasti heikommilla tuotteillaan; puhelimilla, jotka pitkään olivat laadultaan ja kestävyydeltään ala-arvoisia. Siinä mainosmiesten valeilla, brändeillä ehkä, oli merkitystä. Vale osui ja upposi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä komppaan Riku-pientä! Ja pienenä kuriositeettina kerron, että olin 90-luvun alussa hetken aikaa tekemässä Ericssonin matkapuhelimien mainontaa.

      Ne olivat niin pieniä, käteviä ja hyviä, että juuri silloin mietimme niiden määritelmiä - että onko kyseessä autopuhelin, käsipuhelin, taskupuhelin vai matkapuhelin.

      Jostakin syystä matkapuhelin yleistyi ajan myötä, vaikka itse tykkäsin taskupuhelimesta. Kännykkä-nimihän tulee tuosta käsipuhelimesta, ellette sitä muistaneet.

      Poista
  24. Ei Brändejä kannata aliarvioida. CocaColan brändikin on miljardeja (dollareita tai euroja, samantekevää); Tapsa tiennee tarkemmin. - Siis, jos mekin täällä Suomessa kehitettäisiin nyt, sinä minä ja Hentun Liisa, paremmalta maistuvan juoman kuin CocaCola, ja nimettäisiin se vaikka Nokia Nektariksi, ja lanseerattaisiin maailmanmarkkinoille... Ei sitä kukaan ostaisi. (Vaikka se olisi, jumalauta, paremmanmakuista.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Cokis on sokeroitua ruskeaa nestettä, mutta herra jumala millaisia mielikuvia sen mukana kurkusta alas kulahtaakaan!

      Ellei niitä mielikuvia ole luotu markkinointiviestinnällä (= mainonnalla). niin millä sitten? Kysyn vaan.

      Mutta silti pysyn ylempänä lausumassani kannassa: viestintä on vain yksi brändin rakentamisen väline. Jos brändi pitäisi määritellä yhdellä sanalla, niin se sana olisi maine.

      Poista
  25. Tämä lähti oikeasti siitä, että 50-vuotislahjaksi saamani Nokian puhelin laukesi nyt, melko pian kahden vuoden takuuajan päättymisen jälkeen. Kävin tänään ostamassa satasen samsungin ja mulla perkele menee hermot näiden lääppynäppäimien kanssa. Älypuhelin ja älypuhelin, kertokaa minulle miten tämä toimii!

    VastaaPoista
  26. Onnea uudelle puhelimelle! Lääpyt on kivoja. Niihin tottuu nopeasti ja tekstailu sujuu hienosti, vaikka ensin epäilyttää. Camus'ta jos nauttii samalla, voi kyllä lääpyt alkaa ahdistaa.

    Minulla on keittiön alakaapissa Hennessyä ja jotakin saksalaista konjakkia.Jostain syystä kaappi vain täyttyy puteleista, kun minä olen pikemmin viininystävä.

    VastaaPoista
  27. Kyllä minä pikkasen näitä Rovion Äkeitä Lintujakin (Itella Birdejä) ihmettelen... Peli on ihan kiva, koukuttava, kun sitä pelaa 1 - 99 kertaa. Mutta... sen jälkeen se on ihan tylsä. En käsitä tätä sen suosiota, hypettä. (En minä väitä että minä nimenomaan käsittäisin asioita mutta tätä en nyt käsitä ollenkaan?) - Ps. Tetris oli pirun koukuttava juttu. Aina, kun ruutu tuli palikoita täyteen, ja piti lopettaa, halusi heti yrittää uudestaan... että sais paremman tuloksen! Oli kiva peli. (Aikoinaan tietokoneilla ei tosin juuri sen monimutkaisempia pelejä voinut pelata, keskusmuistia oli noin 4 kiloa, tai megaako ne oli, ja ihan tosissaan väiteltiin siitä että "tarvitseeko tietokoneessa yleensä olla kiintolevyä? eikö kaksi lerppuasemaa riitä"?)

    Minulla on tietokonelehtiä 1980 luvulta lähtien. Ne ovat hauskoja.

    VastaaPoista
  28. Bubble-shooter on minulle sopiva älykääpiöpeli. Iltasanomista kun sen uudelleen löysin, erinäinenkin tovi minulta on mennyt ilman yhtään ahdistavaa ajatusta. No jaa, yleensä elävän arkiston nettiradiosta samalla kuuntelen vanhoja radiolähetyksiä. Pekka Tiilikainen, Arabian tehtaiden 40-luvun lopun lakot ja oljympialaiset ovat käyneet tutuiksi. Minä kun olen aina tuntenut itseni liian vanhaksi, en pysty innostumaan kovin monista asioista. Nettiradiosta kusen hunajaa ja paskannan papuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bubble-Shooter on minunkin koneellani suosikeissa, esimerkkinä simppeleistä rentoutuspeleistä. Minulla oli ennen tuota IS:ien sivulla olevaa yksinkertaista versiota siitä semmoinen versio, jossa oli useita vaikeampia tasoja. Olen sen kadottanut jonnekin.

      Toinen rentoutuspeli on kiinalainen mahjongg, siitä yksi tietynlainen, jota en löydä nyt internetistä. Olen ostanut sen varmaan lähes 20 vuotta sitten cd-levykkeenä, ja tuttavani ovat mieluusti ladanneet sen koneelleen. Levykkeellä on lukuisia versioita mahjonggista.

      Nuo kaksi ovat ainoat pelit, joita pelaan, esimerkiksi vauhtipelejä en pelaa. No jaa, pasianssia joskus harvoin.

      Poista
  29. Mikä on älypuhelin, mikä ei? Äskettäin yks raahelainen tyttö, joka tuli katsomaan asuntomessuja, ja istuttiin samassa bussissa kahdestaan, niin juteltiin. Hän oli ollut Austraaliassa vuoden, elänyt sillä että oli ollut eri hedelmätarhoilla töissä, sitten viisumi meni vanhaksi; minä sanoin että minä olin sinun ikäisenä merillä vuoden. Meillä oli kivaa kun keskustelimme, istuimme toistemme vieressä (isossa vihreässä bussissa) ainoina matkustajina. Kuljettaja vaan väänteli rattia. Jossain vaiheessa hän (hän oli sanonut että tulee opiskelemaan Jyväskylään kauppatieteitä. minä sanoin että Jyväskylässä ei opeteta kauppatieteitä. hän sanoi että hän tarkoitti taloustiedettä) näpräsi kännykkäänsä... Minäkin vedin nokialaiseni, 1110 mallin, taskustani. Se meinasi tikahtua nauruunsa, sanoi että hänelläkin oli joskus tollainen. Minä sanoin että tässä puhelimessa on yks hyvä asia. Se kysyi mikä? Sanoin, että sillä voi soittaa.

    Sitten saatoin hänet, koska olen herrasmies, hänet messualueen portille. Ja hyvästelimme toisemme.

    VastaaPoista
  30. Tuo Bee-Sootteri on mulle ihan liian monimutkainen peli. (Äh, en saanut sitä edes käynnistettyä.) Töissä aikoinaan, kun oli Kemikaaliosastolla töissä (ja hallitsin kahta paperikonetta) niin yövuoroissa, kun ei ollut muutakaan tekemistä, niin pelasin netissä sellaista peliä että piti lyödä nuijalla myyriä päähän kun ne nosti päänsä maan alta. Jumantsukka, sitä äkkiä kehitty kamalan nopeeks, melkein kaikki myyräraukat sai mäiskittyä hengiltä. (Ne aina sanoi että "OU, OU".) Aamuvuoron jätkä kun tuli töihin niin kysyi että "oliko yöllä jotain erikoista?" niin siihen vastas että "ei sen kummempaa".

    Ps. Meille muuten maksettiin siitä sama palkka kuin lääkäreille. (Tai vuorolisineen paljon enemmän.) Eikä se nettipelaamista ollut kuin vain silloin kun kaikki meni hyvin. Pelko perseessä (= kamala stressi) sitä koko ajan oli... Mikä tahansa virhe minkä saatoit tehdä pysäytti yhden, tai molemmat paperikoneet; 2 h seisokkia maksoi 250.000;- markkaa. (Ja kun paperikone ajetaan alas, se pitää ajaa myös ylös, siinä menee äkkiä 4 h.) - Palkka oli hyvä, vitun hyvä, työ oli kamalaa, pelkkää stressiä. Minä sain palkan lisäksi sepelvaltimotaudin.

    VastaaPoista
  31. Myyrät sietää lyödä hengiltä, mutta minun täytyy nyt lähteä kaupungille kokemaan oikeaa elämää ja Suomen kansan todellisia tuntoja, ällimölliä, ährätuhrua ja muuta sen kaltaista.. Yhteyksiä tuskin pystyn pitämään, koska minulla on älypuhelin, enkä itse ole kovin älykäs.

    VastaaPoista
  32. Siis... aina sanotaan että esim. paperityöläisillä on aivan liian iso palkka siihen nähden mikä heidän koulutuksensa on... Tähän olen jäävi vastaamaan mitään. Paperiduunareiden palkkataso johtuu siitä että paperitehtaat aikoinaan (eivät enää) toivat paperiPatruunoille rahaa niin että ikkunat ja ovet vaan lensivät... pois paikoiltaan. Oli varaa antaa työläisillekin, siitä. (Ja kaikkihan me muistamme ajat, koska ne toistuivat säännöllisesti, että jos paperi ei mennyt maailmalle kaupaksi, devalvoitiin. - Siinähän muut, tai melkein kaikki muut paitsi paperitehtaat - ja paperityöläiset -hävisivät. Heh, heh.) Sikisi paperitehtailla ikinä ei lakkoiltu. (Vanha vitsihän oli että on kaksi Liittoa jossa ei lakkoilla: Neuvostoliitto ja Paperiliitto.) Minulla - joka olin varamies (ja varamies saa palkan sen mukaan mikä on korkeimmin palkattu duuni mitä hän osaa), niin ansaitsin enemmän kuin Jyväskylän Keskussairaalan ylilääkäri. (Vertasimme kerran toistemme veroilmoitusta Ylä-Ruutilla.) Minä opettelin kymmeniä erilaisia ammatteja, jotkut niistä oli tosi haastavia, ne vaan piti osata. (Näkisinpä teistä yhdenkin, 6 tai 8 vuotta koulutetun akateemisen ammatin osaajan, joka pystyy neulomaan viiran pään kiinni... Se on saamarin, saamarin, saamarin vaikeaa... mutta tärkeää; ykskään paperikone ei elä hetkeäkään ilman oikein kiinnineulottua viiraa. (Minun ei onneksi koskaan sitä tarvinnut opetella.) Opettelin muita asioita. Esim. keskikoulussa minulla sekä kemia että fysiikka oli 5, johtuen siitä että en opiskellu ko. aineita; sitten minut nimitetään Kemikaaliosaston vastaavaksi... jossa joutuu aikamoisten - haasteitten eteen. Joo. Siinäpä oli opiskelemista... vittu vieköön, kyllä oli. Oli. (Meinasin kuolla. Ja oikeasti meinasinkin kuolla.)

    Ps. Ei mun mielestä paperityöläisiä kannata helvetisti kadehtia. Heillä on hyvä palkka (tai en tiedä onko enää?), ei se ilmaiseksi tule. Siinä on niin isoista taloudellisoista asioista aina kyse jos töppäät; en tiedä missä muussa ammatissa on yhtä iso vastuu kuin paperikoneella?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oman taustastani takia ymmärrän Mikistä aika hyvin. Ellen olisi lähtenyt nuorena opiskelemaan, olisin nyt todennäköisesti Metalliliton yhteiskuntasuhteiden varajohtaja tms. (Olin jo sillä tiellä.)

      Tuon vastuukysymyksenkin ymmärrän: hoidin Ruotsissa karusellisorvia, jossa yhden suden hinta oli satatuhatta kruunua. Se oli silloin isompi summa kuin nykyään, ehkä sama nykyeuroissa. Se piti pojan tarkkana ja siitä maksettiin.

      Kun muutin Suomeen ja menin insinööritoimistoon suunnittelijaksi, niin palkkani putosi puoleen. Silläkin tuli toki hyvin toimeen. (Ja mainoshommissa se taas nousi nopeammin kuin ehti ja kehtasi pyytääkään. Kysynnän ja tarjonnan laki on sellainen.)

      Poista
    2. Minä olen paasannut täälläkin paperityöläisten kovista palkoista koulutukseen suhteutettuna. Vaan, Mikis, en tee sitä kateudesta. Se on väärä tulkinta. Harvoin kadehdin keneltäkään rahaa, korkeintaan ihmettelen, miten joku tympeä tyyppi (tarkoitan rikkaita kepusukulaisiani) onnistuu haalimaan sitä joka raosta.

      Olen puhunut siksi, että haluan saman hyvä vaikkapa korkeakouluteuille kirjastonhoitajille tai opettajille tai sairaanhoitajille, jotka osaavat enemmänkin kuin tyyppillinen paperimies ja esimerkiksi hoitajilla on vielä suurempi vastuu kuin paperimiehellä. - Nyt en innostu tämän enempää,

      Poista
  33. Tietysti, kun ollaan hoitoalalla, vastuu on isompi. Kun on kyse ihmisistä. Paperitehtaalla kun tuli hylkyä niin sen saattoi heittää pulpperiin. Sairaalassa kun menee hommat pieleen niin ei potilasta voi heittää jätesäiliöön. (tai ainakin siitä tulee sanomista jos niin tekee.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa, puhutkin tässä hoitoalasta, ja minä paasasin siitä tuossa yllä. Luen näitä järjestyksessä.

      Poista
    2. Jos eläisimme sosialismissa tai muussa utopiassa, palkka voitaisiinkin maksaa koulutuksen, osaamisen, vastuun ja muiden tällaisten mukaan.

      Mutta paperimiehen ja sairaanhoitajan palkanmuodostumisessa on yksi iso ero: paperimiehen palkan maksaa yksityinen yritys omista rahoistaan, kun taas sairaanhoitajan palkan maksaa yhteiskunta meidän rahoista.

      PS. Toisaalta kyllä jostakin syystä työmarkkinaneuvotteluissa julkinen sektori on saanut palkkakehityksensä sidottua yksityisiin aloihin. Osaksi siksi me nyt kusessa olemmekin.

      Poista
    3. Vaan en tiedä Amerikankaan systeemistä. Tänään luin Hesarista jutun amerikkalaisten työelämä- ja lomakäytännöistä. Yli kaksi viikkoa pitemmät lomat haiskahtavat amerikkalaisista sosialismilta. Ihmisen tulee Amerikoissa maksaa itse kaikki, ja tämä vaatii ahkeraa työntekoa. Ketään ei elätetä valtion kustannuksella ei köyhiä, ei sairaita.

      Vaan siksipä Amerikassa käsittääkseni palkallaan tuleekin toimeen, kun verot ovat hyvin alhaiset.

      Poista
  34. Minä en vaan edelleenkään ymmärrä miksi kännykässä pitää/täytyy olla niin helevetisti jonninjoutavia ohjelmia. En edes nimittäisi näitä nykyisiä kännyköitä äly-etuliitteellä. Älyttömiä pelejä, joihin en kyllä ole hetkeäkään aikaani tuhlannut. Joku ohjailee koko ajan: tee sitä ja tee tätä. Ota käyttöön, lataa, verkotu, link link ja vink vink...kuinka kukaan ylipäätään vielä voi luottaa näiden vempainten turvallisuuteen?
    Monikohan pysähtyy miettimään mitä muuta voisi saada aikaan elämässään ilman kännykän räpläämistä. Maanista se monilla on, riippuvuus, jota ei toki täysin ole itse aiheuttanut. Kyllä insinööreillä ja markkinamiehillä tietty on psykologista silmää koukuttaa parkapoloiset, ja saada maksumiehiksi tahkoamaan tilintäytettä.
    Onnettomuuspaikoilla känny/puhelinyhteys on tietysti tärkeä. Saa ambulanssin soitettua paikalle.
    Millaista se nautinto lienee, mielihyvä, säteily? Millaisen onnentunteen ja turvallisuuden tuo ja suo ihana ystävämme kännykapula? Kun jatkuvasti pitää tarkistaa tarkistamisen päästä mitä ruutu näyttää?
    Millä mobiili päämme täyttää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kännykän pelithän kuluttavat älyttömästi älypuhelinten akunkestoa. Ikinä en pelaa puhelimella!

      Onhan kännyssä hyvä olla internetyhteys. Minulla on känny aina mukana, naapurimökilläkin pistäytyessa. Kun sitten joku väittää, että ei Suomi ole niin hullu että maksaisi lapsilisät ulkomaille, jos lapset asuvat ulkomailla ja vain isä on töissä Suomessa, niin avot, puhelin esiin ja kaivamaan uutinen esiin Googlesta ja epäuskoisen silmien eteen. Näin tein hiljakkoin. Mies jäi nikottelemaan puhelin kädessään. Että on se puhelinnetti hyvä.

      Poista
  35. Olen vähän surullinen.
    ... yöllä kun keskustelee itsensä kanssa kokee aristoteelisia arvoja, pimeys väistyy. Maan väri on Brightia jos sitä kuvaisi, kaikki sinisestä harmaaseen (via white). Grafiikka La Platalla repesi äkimmin, värit muuttui toisiksi sitä mukaan kun niitä katsoi. Se on oikeastaan elämäni ällistyksellisin kokemus, aamu Rio de Platalla. Sydän löi minkä ehti. Nyt katsoo keittiön ikkunasta samalla tavalla maailmaa joka on osa minua on, kaikki on allaway. Puut on hiljaa,vihreä metsä, järvi sinistä on kuin kusisi kassiin. (Katson uudestaan, pulleita katulamppuja.) Ikävöin Airistoa, yksinäisyyttä, en kaipaa talvea joka haisee narikkaan unohtuneelle käsilaukulle, ikävälle.. Ikävää oli kouluaika, keväät kun lunttaamalla sai saksan kielioppikokeista 7-. Lingvistiikkaa kui n* = dromeDaari. Naapurin kesämökille tulee saksalaisperhe, isä äiti ja poika, joka on minun ikäiseni. Poika kurkkii aidan takaa koko ajan mitä minulle kuuluu. (Sitä en tiedä.) Kun näen hänet ensimmäisen kerran uivan hän on kuin kuutti toisinpäin, sitä ihmettelen, hän ui kuin pölynimuri. Nuo naapurit on lapsettomia saksankielen lehtoreita, ne puhuu koko kesän saksaa toisilleen. Isäni osaa sekin kieltä, tosin vain vähän, minun pitäisi opetella enemmän. Kun vieras poika kurkkii aidan raosta en sano mitä Hemmi-täti on käskenyt: ”EI Saa VaraS- STella VA-DEL-MIA!” Sanon sille: ”Kosch schimm schau”. Se menee pois, tai sen pää aidanraosta. Iltaisin vein siileille maitotasseja, aamulla ne käveli sisälle, tepastelivat missä tahtoivat, silittelin niitä. Välillä ne sanoi ”Nuff”, ei muuta. Mökkinaapurit tuli ja puhisi suomeksi ”että eiks nämä Hans und Mikko voisi tutustua toisiinsa”? Se oli upea idea kaikkien mielestä, ei minun, sanoin ”täkchlich”; sana oli jäänyt mieleen Saksa-Suomi -sanakirjan sivulta. Hanssin (Heinrich) kanssa meistä tuli hyvät kaverit, olin Michel, uitiin paljon. Hän oli kotoisin ”nache bai Mecklenburg”. Vedin simmarit siltä nilkkoihin kun se räpisteli, se pärski - pärskimästään pärski, meinasi kai hukkua. Rannalla pajujen alla kuivateltiin variksensaappaita ja vertailtiin elämän tylyyttä vaikka puhuttiin eri kieltä, minä urgudagradigaa, se pommerinmurretta. Taivaalla aurinko kuin valuvikainen sinetti, oli lämmintä ja kuivaa, linnutkin vain vihelteli kun ne lensi. Kivuliasta aikaa, tuppikulli-ikää. Huudettiin ”Heinrich!, ja kuin kaikuna sille huusi Hemmi-täti: ”Mikko!” Meillä oli yhtä lyhyen pilit kun vertailtiin. Budapest -56, Berliini -55. ”Sprechen Sie deutsch”? kysyin, se katsoi minua kummeksuen. No, oli sillä kai vähän pitempi. Kun se oikaisee pensaiden läpi huudan että ”Älä varastele vattuja!”.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä "Mikon Yöpäiväkirjat" pitäisi julkaista ja myydä pokkareina.

      Poista
    2. Vaikka lie jo osittain julkaistukin? :)

      Poista
    3. Minä luen Mikon yöpäiväkirjaa yleensä ihan hiljaa, en viitsi edes rikkoa merkinnän tunnelmaa lattealla kommentillani. En kirjoita edes että kiitos tästä, vaikka ajattelen niin, väliin henkeä pidättäen.

      - Samaa mieltä, on useinkin tullut mieleeni, että nämä voisivat olla laajempana kokonaisuutena putkeen. Myös ne aiemmat reissutarinat näen peräkkäin. Vaan tallessapa ovat, jos niitä Mikis joskus tarvitsee.

      Yksi maankuulu bloggaaja sanoi hiljakkoin, että hänen bloginsa kommenttiosio on maan paras. Onhan se, juu, jos niin haluaa nähdä, mutta on tämäkin.

      Poista
    4. Se maankuulu bloggari ei ehkä lue muita blogeja?

      Poista
    5. Luulisin ettei lue. Vaan tämä on siis luulo.

      Sitä suuremmalla syyllä on kai aika perusteetonta arvioida blogien kommenttiosastoja? Minulla ei ainakaan totta puhuen ole käsitystä kuin muutaman blogin kommenttiosastosta. Se mitä sattumoisin vilkaisee, on aika tavanomaista.

      Poista
  36. Kerran, kun liftasin Lünebergin nummilla, niin yks mersukuski tarjosi minulle kyydin ja poikettiin Gasthausissa missä hän tarjosi minulle pari tukevaa Jägermaisteria. Olin kuin linnunpoika, 16 -v, join ne. Sitten hän ajoi sivutielle, tai oikeastaan sivutien sivutielle, ja riisuii minulta pöksyt pois jaloista. Minä olin niiden tuutingien vaikutusten alaisena sen verran etten osannut muuta kuin hihittää. Eikä siinä sen kummempaa tapahtunut kuin että hän veti minut kuiviin. (Koko ajan satoi. Sen minä muistan. Vihreät puun lehdet olivat ihan märkiä, täynnä klorofylliä.) Mersumies jätti minut tienhaaraan josta ystävällinen pariskunta ajoi minut Hannoveriin. Nukuin heidän autonsa takapenkillä. Vaimo sanoi miehelleen, tarkoitti minua, "scher müde". En ollut, olin kamalan häpeissäni.

    "Vesikarahvissa on kylmää vettä. Tämä on keskitason hotelli. Kääriydyin ihmeellisesti mytytyn pussilakanan sisälle ja hytisen. Tiedän: tulen selviämään ('jos nyt selviän, tulen selviämään') tästä. Olen siis Hannoverissa...?"

    Hah, jos nyt saisin (taannehtivasti) nostaa syytteen sitä mersu-ukkoa kohtaan seksuaalisesta... "lääppimisestä", niin en varmaan nostaisi syytettä. - Mitäs pienistä.

    VastaaPoista
  37. Lapsiin liittyen: Vastoinkäymisiä tulee joka tapauksessa. Ja totta kai lasten pitää saada leikkiä kavereitten kanssa pihalla. Liika vahtiminen tai välinpitämätön kaikesta vastuun jättäminen lapselle, jatkuessaan jättävät varmasti jälkiä lapsen persoonallisuuteen.
    Paha sanoa, mutta olen tyytyväinen ettei minun tai lasteni tarvitse enää käydä koulua/opiskella tänä päivänä. Harvinaisia lienevät nykyisin ne iäkkäämmät, kokeneet opettajat (ei heitä omassa lapsuudessanikaan jäänyt mieleeni kuin kaksi) jotka ymmärtävät lapsia, välittävät heistä yksilöinä, heitä tukien ja kunnioittaen. Heidän ei tarvitse osoittaa olevansa aukkoriteetteja, koska he ovat omalla lempeällä, ja rauhallisella käytöksellään tuon aseman ansainneet. Oppilaat eivät heidän tunneillaan jännitä eivätkä pelkää mollaamista tai epäonnistumisiaan, koska tietävät, että he voivat kysyä, tulematta naurunalaisiksi koko luokan edessä. Tällaiset kutsumustyössään olevat opettajat osaavat tukea ja rohkaista jokaista oppilastaan parhaimpaansa.

    Järkytyksiä koen edelleen, jos jossakin, vaikkapa kaupassa kuulen, että äiti tai isä rääkyy vihaisesti huutaen lapselle komentoja, kieltoja ja käskyjä. Lapsi matkii, ottaa käytösmalleja etupäässä kotoa vanhemmiltaan. Hedelmistäänhän sanotaan puu tunnettavan.
    Rakkautta, välittämistä, ymmärrystä, lempeyttä, opastusta ja tukea, sen sijaan, että vihamielisesti kovin sanoin käskytetään, ja rangaistaan vähimmästäkin asiasta kuin eläintä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo vanhempien harrastama huutaminen ja alituinen kieltäminen kiellonkin jälkeen särkevät minunkin korviani. Tuommoinen taitaa olla esimerkki siitä, että lasta ei kohdata oikeasti, häntä ei kuunnella, vaan käskytetään yläilmoista. Jos minä olisin lapsi, en taatusti tottelisi huutamista vaan koettaisin entistä kiivaammin saada vanhempien huomion. - Siitähän tuossa on kyse. Lapsi ottaa sen huomion julkisella paikalla, jos ei kotona sitä saa.

      Poista
  38. Olen puhunut lapsestani Sagasta muualla, ei sev väliä, kerron nyt yhden asian toisen (tai kolmannen) kerran täälläkin. (Olin yksinhuoltaja, vähän yli 3-kymppinen, Saga noin 1kymppinen.)

    Tein töitä kotonani. Pihalla lapset leikkivät niin kuin lapset leikkivät, mitä milloinkin. (Mitäs se mulle kuului, mitä.) Mutta siihen aikaan oli muotia että ne huusi "äiti, tuu parvekkeelle, täällä huuta Minna", tai "äiti tuu parvekkeelle täällä huuta Marko". Ei se minua häirinnyt. Mutta sitten kuului huuto "iskä tuu parvekkeelle täällä huutaa Saga". Minähän menin, totta kai menin, ja kysyin että mikäs hätänä? Ei Saga oikein osannut sanoa mikä... se vaan varmaan halus matkia muita. Ja kun muutkin jatkoi huuteluaan niin sekin huuteli. Kun kolmannen kerran se huusi "iskä tuu parvekkeelle..." etc.) pyysin hänet ylös. Otin hänet puhutteluun; sanoin että "isällä on muutakin tekemistä kun juosta parvekkeelle. jos vielä kerrankin huudat 'iskä tuu parvekkeelle' etc., sinä tuut sisälle ja pysyt täällä. myös huomenna." Saga katsoi minua niillä lautasantennin kokoisilla ruskeilla silmillään ja sanoi "en tietenkään sit enää niin huuda". Ja meni ulos. Muut muksut jatkoivat huuteluaan, koko ajan, ja yhdessä vaiheessa kuului myös huuto "ISKÄ, TUU PARVEKK...". Ja sen jälkeen kuului kamala kolina porrasrapussa, Saga se sieltä käveli ylös kolmanteen kerrokseen. Se tuli sisälle, käveli mun huoneen oviaukkoon, katsoi minua äärimmäisen närkästyneen näköisenä, ei sanonut mitään, käveli leluhuoneeseen ja haki sieltä jonkun, tuli taas minun huoneeni ovelle ja katsoi minua äärimmäisen närkästyneen näköisenä, ja meni takaisin ulos. Sanaakaan sanomatta.

    Minusta Saga-rakas kasvoi ite, tällä tavalla, fiksuksi ihmiseksi!

    VastaaPoista
  39. Hommasin Sagan kesätöihin sille tehtaalle missä itse olin. (Niinhän kaikki muutkin tehtaalla työskentelevät vanhemmat tekivät. Ei siinä mitään. Muksut saivat helkkarin hyvää palkkaa.)

    Vähän sen jälkeen kun menin töihin niin porttivahti pompahti kopistaan ulos ja pysäytti minut. Ihmettelin, että miksi. Hän sanoi: "Minä olen ollut 30 vuotta tässä portilla. Ensimmäisen kerran kesätyöläinen avaa tämän kopin oven ja tulee minun luo ja sanoo 'minä olen Saga X, Mikko X:n, tyttö. olen tullut tänne kesätöihin, terve'. "

    "Voi hyvänen aika että sulla fiksu tyttö". (sanoi hän)

    VastaaPoista
    Vastaukset


    1. Nimittäin äitini puhui minut ensimmäiseen harjoittelupaikkaani erääseen kouluun. Hän tunsi kaupungin virkamiehiä, koska oli töissä kaupungilla, ja yksi johtava virkamies (kaupunginjohtaja) sitten suositteli rehtorille minua, rouva X:n tytärtä, tuntiopettajan toimeen. Pääsinkin.

      Kun sitten menin kouluun, pikkukaupungissa jossa kaikki tietävät toisensa, niin kohtasin ensimmäiseksi koulun käytävällä vanhemman rouvan, sattumoisin oman aineeni lehtorin, jolle esittelin itseni, että päivää, olen Iines Impivaara, Impivaaran Eevan (äitini) tytär, ja tulen tänne suomen kielen tuntiopettajaksi. - Jaa, tokaisi nainen, meilläpäin sanotaan kyllä, että Eeva Impivaaran tytär.

      Että semmoinen alku. Jatkokin oli yhtä nihkeää, sillä koulussa oli vanhojen rouvien valtarinki. Istuin sivupenkillä ja katselin rouvien selkiä ja vaaleanruskeita kireitä pohkeita. Korot naputtivat lattiaa pöydän alla. En arvannut silloin, että tulisin jäämään tuohon kouluun.

      Poista
    2. Kaivoskylässä elämisessä oli sekin onni, että kesäksi pääsi yhtiölle aina töihin. Muistan kyllä miten polvet hieman tutisi, kun 15-vuotiaana menin ensi kertaa työhönottajan konttorille ja koputin oveen... Vaikka olinkin varma, että pääsen töihin, niin kuitenkin se jännitti aivan saatanasti.

      Niin, 15 v oli se raja, jolloin pääsi yhtiölle kesätöihin. Sitten odotimme vesi kielellä 18 v täyttämistä, sillä silloin pääsi kesäksi vuorotyöhönkin – eli paremmille liksoille.

      Yhtiöllähän tehtiin töitä keskeytymättömässä kolmivuorossa: klo 06-14, 14-22, 22-06. Jokaisen vuoronvaihdon aikana maa jytisi, kun kaivoksessa ammuttiin. Siihen tottui. Samoin tehtaan pillin ulvontaan klo 07, 11, 12 ja 16. Osa kun teki normaalia päivätyötäkin.

      Poista
    3. Olen minä kertonutkin olleeni kesätöissä asfalttimiehenä. Enimmäkseen paikkausporukassa, jossa lapiolla heittelimme massaa. (massa on asfalttia! viit. joh.aik. Mik. puh.) Rankkaa hommaa se oli, kuudelta aloitettiin ja usein meni ihan iltaan asti. Kontiin mentyä söin nopeasti ja kaaduin sänkyyn.Yksityisessä firmassa se oli sellaista, kävi kateeksi kaupungin miehet, jotka joskus olivat mukana samassa työkohteessa ja lopettivat aina kolmelta tai neljältä illalla, oli hommat sitten missä vaiheessa tahansa. Jyrälläkin minä muuten kaduilla huristelin, vaikka ajokorttia ei ollut. Porukassa oli sellaiset veljekset, joilla oli tuhdit eväät tilipäivänä. Nuorena ja viattomana kummeksuin, kun toinen ajeli jyrää aivan tuhannen päissään. No ei silti, siirtymät teimme heidän autossaan, se oli sellainen 60-luvun Corolla. Ja toden totta, vielä mieleeni muistui, että rahat saimme tilipäivänä tilipussissa kouraan. Se oli komeaa, kun näki käsissään ne summat, jotka tuntuivat suorastaan jättimäisille. Vaikka jälkikäteen kyllä huomasin, ettei niissä kaikkia ollut, mutta se tuntui pieneltä murheelta, miljoonamieheksi kun itseni tunsin. Tilipussien käteen saaminen oli kaiketi silloin 70-80 lukujen taitteessa jo hyvin harvinaista. Aika hyvin minä paikkani duunarina täytin, olin käynyt punttisalilla jo jonkin aikaa ja jaksoin massaa (!) lapiolla heitellä siinä kuin toisetkin. Ja seuraavalla kesälomalla pääsinkin jo herraksi, vanhan tehdasalueen porttivahdiksi. Paperitehdas se ei ollut, villaa väkersivät.

      Poista
    4. Sen verran korjaan, että kahtena kesänä olin asfalttihommissa. Ensimmäisenä kesänä liikenteenohjaajana, kun toinen kaista laitettiin kiinni. Rekkakuskit ottivat kauheita hepuleita, jos heidän kohdaltaan jonon katkaisi. 18-vuotiaana koululaisena pääsin porttivahdiksi,. Se oli parempi homma, koska työvuoroja sai myös koulun alettua. Viikonloppuisin ja pyhisin tein, enimmäkseen yövuoroja. Yhden joulunkin muistan siellä hiljaisuutta ihmetelleeni.

      Poista
    5. Minusta on ihanaa, että täällä kirjoittelee asvalttimiehiä, paperimiehiä, kirjailijoita, kaikenmaailman kirjoittajia, mainosmiehiä, ruotsinduunareita - vain palomies puuttuu. Halloo, jos palomies luet tätä, niin ilmoittaudupas heti...

      Kyllä miehet ovat ihania. Ja naiset sitten taas täällä ovat lumoojattaria ja varsin kerkeäkynäisiä ja kevytkenkäisiä sulottaria. Jo näillä perusteilla tämä on Suomen Paras Blogien Kommenttiosasto.

      Poista
  40. Tämä Nylan (eli Eeron) tarina minua eniten säväyttää. Koska se on totta. - Toistettakoon taas:

    Eero: Istuin kerran metsässä kiven päällä ja join Pöytäviinaa. Ajattelin asioita. Mutta äkkiä minulle tuli tunne että joku tuijottaa minua, ja käänsin pääni. Selkäni takana seisoi esapakarisen näköinen mies. Se tuijotti pulloani ja sen aataminomena meni klunks klunks. Sitten se sanoi "jos annat mulle tosta pullosta huikan niin saat panna mua perseeseen". Heh, heh. (Nyla nauroi kun kertoi tätä.) Se oli kyllä paras tarjous mitä mulle elämässäni koskaan on tehty.Ja oon ihan varma ettei mulle koskaan yhtä hyvää tarjousta enää ikinä tulla tekemään. Mutta... hehe, heh (Taas Nyla nauroi) ... em mä sittenkään antanu sille huikkaa.

    (... esapakarisen näköinen mies...! )

    VastaaPoista
  41. Kerran sen aikainen tyttöystäväni Hilkka kysyi Eerolta että "minkäs värinen tukka sinun vaimollasi on?" Eero tuhahti "en minä muista". Sit se lisäs että "toivottavasti olis kalju". Hilkka kauhuissaan kysyi että "miten niin", niin Nyla siihen "Olisi ainakin eri ihminen".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyla oli ilmeinen kirjailija: armoton valehtelemaan ja rehellistä rehellisempi totuuden puhuja. Nätti-Jussia vähän muistuttaa, mutta Nylalla oli enemmän. Sitä ei olisi kuitenkaan pystynyt vastustamaan, jos se esapakarinen olisi ottanut tekohampaat pois.

      Poista
    2. Joskus kuvittelen ettei Nylaa ole olemassakaan; että keksin kaiken. Mutta harmi ettei näin ole. (Koska silloinhan minulla olisi mielikuvitusta.) Isäni "Havaintotyöpäiväkirjassa" - johon hän lyhyesti aina analysoi oppilaansa, hyvin suorasanaisesti - on Eeron Kohdalla:
      "Hieman epäsiisti, hutiloiva, jonkinverran häiritsee tunnilla. Luokan tietomies ja neropatti. Ei erikoisemman ahkera. Luokan älykkäin oppilas. Menestyy varmasti ilman suurempia ponnistuksia."

      Myöhemmin isäni sanoi, kun keskusteltiin Eeron traagisesta kohtalosta, alkoholismistaan, että "että mikähän siinä ihmisessä särkyi? Minä kerran kun tapasimme kadulla niin kysyin tätä häneltä. Hän sanoi että se on niin laaja asia että hän ei siihen nyt ala vastata. Toivottivat sitten toisilleen hyvää jatkoa. - Isäni, joka oli kouluttanut tuhansia ja tuhansia mukuloita (joukossa mm. sellaisia neroja kuin Kalevi Aho ja veljeni Pekka), sanoi minulle kerran että "Nylundin Eero oli älykkäin oppilas mitä hänellä oli koskaan ollut". - Ps. No, minähän en onneksi hänen oppilaakseni joutunut (vitsi, vitsi!). Veljeni Pekka oli. Ja tässä "Havaintotyöpäiväkirjassa" Pekan kohdalla on vain nimi, ei mitään "analyysia". Hän jääväsi itsensä. Isäni oli herrasmies. Äitini oli upea nainen. Sarkiakin, joka oli homo, ihastui häneen. (Mitä en yhtään ihmette.)

      Poista
    3. "Ei yhtään kukkaa loista
      tien varrella tulista, huumaavaa.
      Minä muistan syksyä toista,
      sitä kukkivaa, aurinkoista,
      hymys kruunaamaa,
      hymys neilikan kruunaamaa."

      Kaarlo

      Poista
    4. Tuota Mikiksen Nylan kuvailua parempaa muistokirjoitusta ei moni saa.

      Poista
  42. En pidä älypuhelimista. En ole tehnyt asfalttitöitä; kauniita, paljaita ylävartaloitaan hellepäivinä esittelevät naiset olisivat varmasti toivottu lisä kesäkartalle - saisivat miehetkin osakseen niitä susi-vihellyksiä likoilta, kun ohitse pasteeraavat; ja voisivat joko loukkaantua tai imarreltua osakseen tulleesta huomiosta. :)

    Kirjavarastossa olen kyllä ollut pakkaushommissa. Sekin oli rankkaa hommaa; raskaampaa kuin tämä pikku neiti hienohelma oli tottunut tekemään; kaipasin opetuskokemusten jälkeen jotain niin yksioikoista ja fyysistä, ettei tarvinnut 19-vuotiaana yrittää kamppailla syrjäytyneiden lasten ja nuorten oikeuksien puolesta.

    Ei ollut pelkurin valinta; olin järkevä: aloin olla uupunut; mulla ei ollut mitään meriittejä, paitsi onnistumisia vyön alla - mutta ei siis todistuksia ja diplomeja, kuten Suomessa kuuluu olla. Tarvitsin aikalisän. - Tosin siellä varastossakin ajauduin hyvin pian pitämään nuorten kesäharjoittelijoiden puolia, kun sovittuun urakkapalkkaan lisättiin yllättäen lisää kirjoja kesken sopimuksen. Olin aina korvat höröllä, ja sen lisäksi että kielsin pakkausteipistä tehdyn jaliksen pelaamisen käytävillä työajalla *huoh*, otettiin nuorten kanssa aikaa siitä miten kauan uuteen hommaan oikeasti meni, ja suhteutettiin sovittu palkka uuteen työhön. Pojat saivat oikeutetun palkanlisäyksensä. :)

    Iines, en oikein tiedä, mitä ja missä nämä liiperryskoulut ovat. Annin tarina on luettavissa KK 14-15, ilmestynyt 3.7. Olisi hienoa ajatella, että kaikki opettajat ja kasvattajat toimivat vastuullisesti, yrittävät auttaa, ja hakevat apua ja tietoa silloin kun oma ymmärrys ei riitä - näin ei kuitenkaan ole. Johtui mistä johtui, Anni ajautui itsemurhan partaalle (opettajat mm. kielsivät häntä kopioimasta muistiinpanoja kavereilta, vaikka hän ei nähnyt taululle - hänellä oli siis näköhermojen ympärille kiertynyt aivokasvain, joka vähitellen sokeutti. Saattoi olla myös kuolemaksi. Diagnoosi olisi vähintään karmiva aikuisellekin, saati murrosikäiselle).

    Jos kaikki me aikuiset oikeasti puututaan aina kaikkiin epäoikeudenmukaisuuksiin, joiden kohteeksi ihmiset johtuvat (ei vain lapset ja nuoret), mistä näitä kiusaamistapauksia jatkuvasti tulee? Ja miten koulumaailma olisi jotenkin Pyhä Paratiisi - eivät kai ahdistuneet lapset pysty aikuisten kielellä jäsentelemään kokemuksiaan, pitämään puoliaan, ja vaatimaan oikeutta? Miksi juuri opettajat automaattisesti puuttuisivat epäoikeudenmukaisuuksiin, eivätkä voisi olla piittaamattomia, siinä kuin kaikki muutkin tavalliset tallaajat? Jos näin olisi: miksi koulukiusaamisesta vielä puhutaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Char, minä tiedän, että opettajat eivät menettele noin, jos puhumme nyt suomalaisesta peruskoulutuksesta. Opettajat eivät kiellä sairasta oppilasta kopioimasta muistiinpanoja, jos oppilas ei näe taululle. Tällainen ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

      Tässä murheellisessa tapauksessa on nyt jokin syvä tiedon puutos tai väärinkäsitys. Opettajilla on taatusti sydäntä, koska ovat ammattiin hakeutuneet ja heillä on syvä tietous erilaisista oppijoista ja heidän auttamiskeinoistaan. Heillä on myös osaamista ja pätevyyttä auttaa. Olisi rikos, ei vain virkarikos, vaan myös juridinen rikos kieltää ketään auttamasta sairasta oppilasta tai olla auttamatta häntä.

      Minä epäilen nyt vahvasti, että lukija ei tiedä jutun luettuaankaan puoliakaan tuosta surullisesta tapauksesta. Uskon kyllä sen, että Anni on ajautunut itsemurhan partaalle, mutta se ei vielä kerro siitä, että häntä ei ole autettu. Minua kiinnostaisi ensinnäkin se, mitä opettajille on kerrottu Annin terveydentilasta. Vasta toistakin osapuolta kuultuamme voimme ryhtyä punnitsemaan, missä kohden asiat menivät väärään suuntaan. Kiinnostavaa ovat myös ne resurssit, jotka kunta koululle on osoittanut erilaisten oppijoitten tukemiseen. Opettajat eivät ole lääkäreitä ja heillä on tuhat muutakin oppilasta, joukossa monta erilaista oppijaa.

      Mutta siis sydänverelläni vannon, että tavallinen suomalainen opettaja puuttuu kyllä kiusaamiseen ja auttaa erilaista oppijaa kaikin mahdollisin keinoin - jos hän vain tietää oppilaan vaikeuksista. Sairaan oppilaan sorsiminen ei mene minulle jakeluun! Se on totta, että kiusaamista ei useinkaan saada loppumaan, ja mielestäni tämä asia on vakavan itsetutkistelun paikka opettajille. Huomio tulee suunnata ennen kaikkea uhrin auttamiseen,ja kiusaaja tulee saattaa selkeään vastuuseen teoistaan. Toisin sanoen hänet pitää syyllistää, koska hän on se, joka on tehnyt pahaa toiselle.

      Poista
    2. Iines, en minäkään usko, että koulu olisi tehnyt pahaa tahallaan tälle lapselle. Koko perhe oli varmasti shokissa diagnoosin takia; en tiedä kertoiko tyttö edes vanhemmilleen rääkkäämisestä (itse en opettajan harjoittamasta koulukiusaamisesta kertonut kenellekään: perheessä oli riittävästi ongelmia. Otin 16 v vastuun itsestäni, lopetin päivälukion, ja siirryin iltakouluun. En osannut mennä puhumaan rehtorille, en opolle, en kenellekään - matikka vain laski kympistä neloseen 1. lukuvuoden aikana). Enkä ollut open ainoa silmätikku.

      Arvosana oli asiallinen - minut nuuskattiin niin täydellisesti tunneilla, etten lopulta osannut edes puhelinnumeroani takeltelematta sanoa.

      Lopetin sen lukion, pidin pienen tauon - ja uudessa iltalukiossa arvosana oli taas 10.

      Koulukaverit eivät kiusanneet - meitä oli muitakin, joista hän ei pitänyt.

      Harvalla murkulla on niin luja itsetunto, että tunnista toiseen jatkuva nöyryytys ei rikkoisi itseluottamusta pirstaleiksi.

      Tämä opettaja on ikävä poikkeus, mutta kyllä heitä on!

      Minun järkeeni ei mahdu, miten nuori, joka ei pysty lukemaan tekstiä taululta, ei papereista, ja joka toistuvasti kaatuilee luokassa (kampitettuna, mutta silti), ei herätä edes yhden opettajan huomiota?

      Jos lapsi ei osaa hakea itse apua, vanhemmat ovat ehkä shokissa mahdollisen "kuolemantuomion" takia - minä kyllä joka tapauksessa kiinnostuisin noppana siitä että mikä mättää, ja puhuisin ensin lapsen kanssa. Vaikken tietäisi syytä. - Kaikki eivät osaa puhua vaikeissa elämäntilanteissa, niin tärkeää kuin se olisikin.

      Kukaan "terve" lapsi ei yht'äkkiä ala kaatuilla luokassa, tai menetä jo opittua lukemisen kykyä.

      Iines: olet varmasti upea opettaja, ja antaisin sinulle lapseni koulutettavaksi koska vain. - Mutta "sydänverellä" ei minusta kannata leimata tapahtuneita/tapahtuvia vääryyksiä valheiksi, vain siksi, että olet itse reilu, rehti, ja ihana ihminen. :)

      Poista
    3. Char, en minä väitä mitään enkä syytä ketään, enhän tunne edes kertomaasi tapausta, etkä tainnut edes kertoa, kuka Annia kiusasi, oppilaat vai opettajat? Millä tavalla? Luulin, että tuo Annin kohtelu oli seurausta kaikesta ja aloin epäillä, että opettajat eivät voinneet tietää Annin sairaudesta. Tiesivätköhän he kaiken?

      Nimittäin meidän koulussamme näistä asioista oli vaitiolovelvollisuus, oppilaan sairauksista ja vaikeuksista ei saanut puhua, jottei oppilasta leimattaisi mitenkään. Sanoimmekin usein, että kuinka me voimme auttaa oppilasta, jos emme tiedä oppilaan kotioloista tai sairaudesta.

      Jostain syystä käsitimme tämän olevan lakiin perustuva asia. Oppilaan asioista ei saanut puhua, vain luokanvalvoja ja ehkä rehtori ja terveydenhoitaja tiesivät asiasta.

      Poista
  43. Lasten kanssa puuhailusta: en "omien" lasten kanssa ole koskaan ns. ulkoistanut mitään. :)

    Riku, noitten nupelo-kääpiöiden kanssa on just kiva jutella; itse hakeudun isommissa kalaaseissa huomattavan pian naperoitten seuraan. Hauskinta viihdettä! :)

    Tapsa, etkös puhunut siitä, että leikkiminen on hauskaa - no totta kai on, tai muuten kellään ei ole kivaa! Isältä perittyä/opittua on se, että leikki on parasta: hän ryömi lattioilla, rakensi legoista, ja hoiti rikkimennyttä lempinukkeani (silloin hän oli Tohtori Tomppeli; nukkevauva Flora lähti Papan työpaikalle liimattavaksi. Pikkusiskon nukella oli usein yhtä aikaa nuha, siihen riitti troppi, mutta vastaanotolla siskon kaa istuimme yhdessä). :)

    Mikis: kertomuksesi Sagan parvekekokemuksista on juuri sellaista elämää, jota itsekin lasten kanssa haluan. Tehdään säännöt selviksi, selitetään tarvittaessa rikkomuksista seuraavat sanktiot (itse olen kävelyttänyt 4-v likan rankan retkipäivän jälkeen kotiin, kun häiriköinti ratikassa ei loppunut - oli eka ja viimeinen kerta. - Jos riekkuminen sen kokemuksen jälkeen alkoi, kysyin rauhallisesti, että ollaanko kunnolla, vai kävelläänkö loppumatka. Kyllä ei koskaan kävelty).

    Mamma ei ollut Leikkijä - mutta hän luki meille: päivisin, huilihetken aikaan, ihania kirjoja!

    Pointti varmaan olisi se, että kannattaa tarjota, välillä silleen hellästi kyselemättä, lapsille ja nuorille erilaisia kokemuksia. Metsästä, museoista, huvipuistoista, kirjastoista, leffoista (siis myös elokuvateattereista), nähtävyyksistä, kokkaamisesta... Näkevät ja kokevat paljon, ja saavat ainakin kokemuksia.

    Arkielämä on asia erikseen: ei silloin tarvita jatkuvia virikkeitä - paitsi kirjastoja, ja hyvää ruokaa, jos minulta kysytään. Molemmat kuuluvat minun arkeeni.

    Siis noin periaatteessa.

    Kivaa iltaa kaikille! :)



    VastaaPoista
  44. Olet oikeassa, Char, lapsen kanssa on hauska touhuta. En osannut laskea noita kirjastoja tai kokkaamisia erillisiksi virikkeiksi, kun lukeminen on niin itsestäänselvää ja päivittäistä, samoin jokin metsään tai ulos meno. Koetin vain sanoa, että lapsi kokee vaikkapa omituisen risunoksan yhtä kiinnostavana tai vielä kiinnostavampana kuin taulun gallerian seinällä.

    Yksi asia minua mietityttää, ja se on lasten urheilupainotteisiin harrastuksiin kuskaamiset. Joskus tuntuu, että lapset ja nuoret pannaan harrastamaan vain fyysisiä lajeja. Kropan muokkaus ja voimien kasvatus, fyysinen taitavuus alkaa jo lapsena. Kuka vie lapsiaan enää henkisiin harrastuksiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä totta. Toisaalta vaimoni muistelee usein siskonsa kanssa, kuinka heidät puoliksi pakotettiin pianonsoittotunneille. Eli ilman omaa hinkua ei henkisiäkään kannata tuputtaa.

      Meillä on muuten yhä kotona piano, mutta sillä ei enää soita kukaan. (Korkeintaan minä joskus pienessä sievässä jääkärien marssia.)

      Poista
    2. Olisipa hauska kuulla kekkuli-Tapsan Jääkärimarssi-viritys.

      Meillä ei ollut pianoa, ja siksi kai minulla olikin kova himo pianonsoittoon. Naapurissa oli, ja kävin siellä ihan saadakseni soittaa. Naapurin tytöt taas eivät juuri soittaneet ja ihmettelivät pianointoani.

      Tyttärellä oli viuluhimo. Hän ostikin omilla rahoillaan opiskeluaikanaan itselleen viulun ja otti yksityisiä viulutunteja, nekin omalla kustannuksellaan. Lapsena hän ei päässyt musiikkikouluun, koska ei läpäissyt musiikkitestejä.

      Poista
    3. Kekkuli-Tapsan musiikillisia seikkailuja on muitakin, tuli yllättäen nyt mieleen: tienasin armeija-aikanani Kajaanissa ja Oulussa ilmaisia kaljoja ravintolassa laulamalla!

      Ottaen huomioon, etten osaa laulaa eli en pysy nuotissa sitten millään, niin saavutus oli huima. Selitys piilee armeijakaverissani, joka oli kansanmusiikin opettaja. Hän soitti pianoa - siihen aikaan monessa ravintolassa oli piano! - ja lauloi matalalla äänellä pohjaksi ja minä kovemmalla päälle.

      Ei tarvinnut kuin Satumaan ensi tahdit kilahdella, kun pianon päälle alkoi kertyä tuoppeja sotapojille.

      Poista
  45. Ammatteja joissa olen toiminut: autonapumies, autonkuljettaja, asfalttiaseman näytteiden ottaja, asfalttiaseman fillerin lapioija, nuoriso-ohjaaja, bobinakoneen käyttäjä, rullakoneen käyttäjä, pituusleikkurin hoitaja, pakotuskalanterin hoitaja, kemikaaliosaston hoitaja, pulpperiosaston hoitaja, free lancer toimittaja, varamiehenä tekstiilitehtaalla (= n. kymmenen eri duuni), merimies, varastomies, näkkileipätehtaan tsuppari, linja-auton rahastaja, rakennustyöläinen (= n. viisi eri duunia), teurastamon veren separoija, liha-, säilyke- ja makkaratehtaan varamies (n. kuusi eri duunia), teatterijärjestä, palkattu näyttelijä Pyynikillä, sokerijuurikasharventaja, rokkirumpali, apurahoitettu hyönteistutkija (Hempiterat, Vesikovakuoriaiset), jne., jne. Vitustako niitä kaikkia muistaa. (No ei ainakaan siitä.) – Lyhin työsuhde oli asfalttiasemalla fillerin lapiointi: 2 h. Toiseksi lyhin teurastamon verenseparointi: 4 h. Liha-säilyke-makkaratehtaalla purin rekkoja joissa oli (pelkästään) hevosenpäitä tai toisia rekkoja joissa oli lehmänutareita, siihen tottui, hevosenpäät olivat niin surullisen näköisiä kun niillä oli niin isot silmät, ja auki, mutta lehmien tissien nänneistä oppi äkkiä ottaa kivan otteen (kuin koulurepusta). Koiranmakkaroita niistä tehtiin. (Tai voi olla että muutakin.) Itse opettelin käyttää siellä sellaista konetta joka makkaroita teki; panit mössöä yhteen tuuttiin, ja koneen toiseen päähän viritit sellaisen kelmusysteemin – siinä piti olla tarkkana, etteivät ne kondomit vauhdissa sotkeennu, se piti latoa kuin pitkäsiima, ja sitten painoit START nappulaa. Kone rupes tärisemään kuin elävä olio, ja vähän ajan kuluttua sieltä toisesta päästä kuului ”viiiiuh DAP viiiiuuuh DAP viiiiuhh DAP, ja makkaroita putkahteli jänninä pötköinä. Niitä tuli kuin yhdessä Tatin elokuvassa muovipätkiä. Kivaa puuhaa. – Ps. Olen aina tykännyt koneista joita saa käyttää yksin, tai kuorma-autokuskin hommasta, siinä saa kans olla yksin. Voi milloin tahansa pysäyttää koneen (tai ajaa rekan P-alueelle) ja vetää tupakan. (Huom! Tupakointi vaarantaa terveytesi!) Tiimitöissä ärsyttää se että porukassa on aina vähintään 96,7 % kumipäitä joukossa (vitsi! vitsi!). Joo, kyllä kivalla porukallakin on kiva tehdä duunia.

    Nuoriso-ohjaajana olemisesta minulla olisi jänniä juttuja kerrottavana… mutta, jääkööt tältä erää. Kuorma-autokuskinakin tapahtui yhtä sun toista – täytyy myöntää. Tekstiilitehdas, jossa olin töissä, oli Ruotsissa; siellä tapahtui ruotsalaisia asioita. Merellä tapahtui… tai ei oikeastaan merellä, mutta satamissa, niissä tapahtui milloin mitäkin. Teatteriurastani tykkäsin; näyttelijät ovat (ainakin osa heistä) ihan hulluja. – Raksalla sai, kun teki hullun lailla urakoita (raudoitus/lasivilla/betoni/muurarihommissa) parhaat tilit – paremmat kuin Paperitehtaalla. Mutta siinä piti olla kyllä rautainen kunto että jaksoi, nuorena miehenä sitä jaksoi. Sen lisäksi piti olla ”maksa kumista ja kyrpä teräksestä”... Näin joku runoilija kauniisti on sanonut – ei, ei Viita tai Taata tai PartaAatu vaan muistaakseni H. Salama?

    Ps. Kekkuli-Tapsalle. Kerran kun multa ja Jorma Markkulalta (hänellä on omat kotisivunsa) loppui rahat Kultajyvässä (mutta jano ei) niin hän sai sellaisen älynväläyksen että "mennään esittää jotain sketsejä linja-autoasemalle", etc. Hänhän oli ammattinäyttelijä. Mutta minä kun en ollut. (Olin vain humaltunut.) Mentiin. Mutta ei ollut ehditty laulaa ensimmäistä Brechtin laulua ees puoleen väliin kun se tyrkkäs mua, katto vihasena ja sano "vittu, sää et osaa laulaa yhtään. sää laulat kamalan nuotin vierestä". Uskotaan uskotaan, ajattelin, ja rupesin keräämään ihmisiltä kolehtia. Ja - ihme kyllä - Jorma välillä steppas kuin Fred Astronal, tai mikä se nyt oli nimeltään - saatiin niin paljon kolikoita että se ilta oli pelastettu, valomerkkiin asti. (Hallelujaa!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossain olen joskus luetellut kaikki muistamani työt, joista mukavimpia olivat vaikkapa munanpakkaaja ja pullojen lajittelija. Helppoa oli myös istumatyö virastossa. Vaikeinta tai raskainta on ollut opettajantyö. Raskainta siinä on se, että olet koko ajan näyttämöllä ja kritiikin kohteena.

      Poista
  46. Robin Williams tappoi itsensä. Kuolinsyy on ikävä. Eihän sitä meikäläiset voi tietää mitä kuolinsyyn takana on; seilaamme täydellisesti tietämättömyyden ulapalla. Minä kiinnyin häneen heti, ensimmäiseen näkemäni elokuvaan (Good Morning Vietnam) , jälkeen, koska hänestä säteili kamalasti vilpitöntä iloa. (miettii) Harvoin kaikki on sitä miltä näyttää, kyllä minä sen tiedän, moni vahvalta vaikuttava ihminen on sisimmissään hyvin epävarma. (Kekkonenkin naissuhteissaan oli kömpelö ja ujo. Enkä sitä ihmettele. – Sivuasiana: minulla on ollut ilo seurata sivusta yhtä mieshenkilöä joka naisseurassa, sekä verbaalisesti että kehonkielisesti, oli suvereeni. Aivan suvereeni. Jokainen nainen joka hänet tapasi – ja Hegulilla oli ”silmää” ja aikaa kelle tahansa naiselle – hänet kadulla, niin kotiin tultuaan joutui vaihtamaan pikkupöksynsä kuivempiin pöksyihin – Helge Herala.) Näyttelijät – hyvät näyttelijät - ovat vaarallisia ihmisiä, he ovat kameleontteja, heistä ei oikein tiedä. Robin Williams oli siis hänkin alkoholisti… ja kokainisti, se on sama asia. Kyse on jostain sellaisesta, jota ei kestä, ja joillekin ei riitä että on hyvä, pitää olla parempi. (Ei kukaan voi olla parempi kuin on.) Tätä tuskaa alkoholi lieventää. Ja myös lisää masennusta. Saarikoski Pentti puuskahti kerran (muistinvaraisesti siteerattuna) että ”vaikka Isä Jumala tulisi ja sanoisi että kirjoitit hyvin, en uskoisi”. Surullista, on Robin Williamsinkin kohdalla.

    Ps. Tiedän näistä asioista jotain, en paljoa, mutta tarpeeksi. Veljeni Pekka, joka oli hyvin lahjakas ihminen, tappoi itsensä täysin harkitusti. Filosofisesti, sanottaisiko niin... no, sanotaan niin. Minun on häntä ikävä, näinä kaikkina vuosina, mutta jos saisin jonkin ihme kyvyn muuttaa asiat toiseksi, ja pelastaa Pekan takaisin tähän maailmaan… mä luulen että en käyttäisi sitä kykyä.

    to You


    My last will is:

    Please, don’t make any inqviries
    into who I am. Don’t let anybody
    know where I am and how I am
    now. Please, don’t make news,
    because it would be a terrible
    shock for my parents and friends
    to hearof me now. They really
    believe that I am in a far
    country and am happy.
    Here I am. And I AM HAPPY.
    I was happy in my life and
    now I am even happier.
    Please, keep quiet about
    all this affair. Nobody must
    suffer from hearing of me.

    Please!

    VastaaPoista
  47. Äh, kommenttini tuli väärään kohtaan. (Piti tulla sinne missä puhuttiin Kaarlosta.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommentti tuli juuri oikeaan kohtaan ja tuo Pekan viimeinen tahto on kyllä koskettava. Sen kirjoitushetken näkee sielunsa silmin kaurismäkeläisenä elokuvana... tai oikeastaan näen sen tapahtuvan syksyisessä Hässelbystrandissa vanhassa rapistuneessa huvilassa, jossa asuin siihen aikaan.

      Poista
    2. Tuo kirje oli täällä kerran ennenkin, ja edelleen tuo sanoma on jotain niin surullista, jaloa ja suurta, ettei sitä tahdo käsittää.

      Poista
  48. En minä tiedä, onko itseisarvo se, että elää pitkän elämän ja kuolee vanhana. Mitä vanhemmaksi elää, sitä kauemmin ehtii surra elämän pienuutta. Ihminen ei oikeasti tiedä mitään, ei edes sitä, onko hän onnellinen vai ei. Ehkä parasta on se, että unohtaa vaan itsensä ja sijaintinsa tässä maailmassa.

    VastaaPoista
  49. Olen kertonut tuon Nyla/ "esapakarisen näköinen mies" jutun muutamalle ihmiselle. Toiset ovat ihmetelleet, toiset taas eivät. Esim. äärimmäisen kultivoitunut ja sivistynyt ja intelligentti ja konservatiivinen konserttipianistityttöystäväni purskahti hillittömään "kikatukseen". (En kehdannu ees kysyä että mikä sua tässä niin nauratti?)

    Mutta tuota Rikun lisäystä - tekarit pois suusta - en itsekään tullut ajatelleeksi. Jos olisin, olisin sanonut siitä Eerolle. Ja Eero olisi - uuden pöykkypullon kanssa - vuoren varmasti mennyt sille samalle kivelle istumaan. Ja odottamaan.

    VastaaPoista
  50. Hmh, tämäkin kommentti meni väärään paikkaan. Taitaa olla parempi, herra mikis, että lopettelet noiden kommenttien lähettelyn. - Tervetuloa takaisin huomenna.

    VastaaPoista