Rokka silittelee metsästä löytämäänsä pupua

Helsingin Sanomien kriitikko Juha Typpö meni ja haukkui Aku Louhimiehen uuden Tuntematon sotilas -elokuvan turhaksi elokuvaksi. Elokuva ei hänen mielestään perustele olemassaoloaan kovinkaan hyvin. Typpö ei oikein enää jaksaisi sitä vanhaa linjaa, joka jo tunnetaan. Mollbergin versiokin oli Typöstä parempi, koska siitä oli hävitetty isänmaallinen paatos.

Hetkinen! Hävitetty isänmaallinen paatos? Oli sota miten raadollista ja härskipuheista tahansa, niin eikö kaiken takana ollut nimenomaan isänmaallisuus, sen puolustaminen henkeen ja vereen? Sehän oli ajan henki, voimakas yhteisöllisyys sitoi koko kansan yhteen. Isänmaallisuus  on polttoainetta mille tahansa Tuntemattoman sotilaan elokuvaversiolle. Itse mietin  kirjailija Riku Korhosen lailla, pitäisikö kaikki kriitikot hävittää maan päältä. Korhonenhan on julkaissut raivoisan esseen kirjallisuuskriitikoista, joita haukkuu nimeltä mainiten. 

Typpö nälvii kautta kokosivun kritiikin Louhimiestä jopa siitä, että Louhimiehellä ei ole "mitään omaa tyyliä tai visiota" ja että välillä kamera tarkentaa pörrääviin hyönteisiin. Valokuvaajana itse näen tällaisen efektin kiinnostavana ajan seisauttamisena - motiiveja on monia. Typpö moittii myös sitä, että iso budjetti ei mitenkään erityisesti näy elokuvassa. Pitäisikö sen muka näkyä? Minusta kuulostaa hyvältä, ettei "tavallista isompi budjetti" näy kulisseissa. 

Näyttelijätkin saavat mitätöinnin osakseen: "Kyllähän ammattilaiset näytellä osaavat" . Lopuksi Typpö nimeää elokuvan riskittömäksi, turvalliseksi ja mielisteleväksi Suomi 100 -juhlakuvaelmaksi. 

Arvostelut toki ovat kriitikoiden subjektiivisia näkemyksiä, mutta jos ne julkaistaan laajalevikkisellä alustalla, on niillä samalla  sen alustan  tuki. Täytyykin kysyä, tuliko Helsingin Sanomilta nyt uudet toinihavut. Tarkoituksellinen täysteilaus, josta lukijallekin tulee paha olo ja kummastus. 

Samalla tämä teilaus heijastelee sitä ikuisuuskysymystä, mikä ylipäänsä on taiteen tehtävä. Onko se hätkäyttää kokijaa uusilla näkökulmilla ja ajatuksilla, vai voisiko se olla myös kokijan mielihyvän nostoa, viihdyttämistä, tunteitten vahvistamista ja eläytymistä taiteen välityksellä, tarvittaessa jopa aina uudestaan. Esimerkiksi Rosa Liksom on sanonut, että kirjallisuus jopa ei saa viihdyttää lukijaa, sen tehtävä on ravistaa ja hätkäyttää lukijaa. Puistattaa tällainen ehdottomuus. 

Minusta tällainen typpö-liksomilainen ajatusmalli aliarvioi lukijan älyä ja tunteita. Ihmispolo on usein niin raskautettu omine murheineen, että haluaa myös viihtyä ja kokea tunteita taiteen äärellä. Aina ei jaksa haluta tulla ravistelluksi tai hätkäytetyksi, kun elämä on tehnyt sen jo. Ollaan kyllä hereillä ja usein tiedetään elämästä yhtä paljon ja joskus enemmänkin kuin taiteen tekijä itse. Ei taiteen tarvitse brassailla muka uusilla ajatuksilla, jos ihminen haluaa hiljentyä vaikka isänmaallisten tunteitten äärellä. Asia on monille pyhä ja harras, eikä se elokuvaa huononna, jos näitä elämyksiä saa kokea uudelleen. 

Olisiko tässäkin niin, että isänmaallisuus on se punainen vaate kriitikko Juha Typölle? Sekö olisi pitänyt riisua ja panna vaikka muutama uusnatsi sotilaitten joukkoon tolloilemaan ja virkistämään kansakunnan ajatuksia oikeille urille pois sotauhosta?