Armoa ei, Siperiaan!

Eilen Yle näytti Aku Louhimiehen elokuvan Vuosaari. Tulin katsoneeksi sen toistamiseen, lähinnä Amanda Pilkkeen näyttelijäsuorituksen vuoksi. Tarinan itsessään arvasi alkumetreiltä, vaikkei olisi elokuvaa nähnytkään..

Pilke on karismaattinen näyttelijä jo ilman sanojakin. Riittää kun hän astuu kuvaan ja katsoo.  Viaton, eteerinen, lapsi vielä. Elokuvan muutkin naissuoritukset, Laura Birn ja Matleena Kuusniemi olivat hyviä, Kuusniemi viiltävä, viileä vaimo ja Birn neekerin - käytän elokuvan vaimon kieltä - nainut päihtyjä. Louhimiehen ohjausta ei voi kuin kiittää miestenkään osalta.

Totuus lie kuitenkin, että Pilke poistui julkisuudesta tämän elokuvan jälkeen, koska hän sai lukemani mukaan ohjauksesta traumoja ja surun tunteita. Uskon sen, enkä pidä Pilkettä hysteerikkona, herkkänä kyllä tietenkin.

On hankala sanoa tätä näinä aikoina, mutta arvostan Louhimiehen valmiita töitä suurestikin ja suren hänen boikotoimistaan. On myös hieman vaikea sanoa, voisiko näyttelijäntyön jälki olla näin hyvää ilman Louhimiehen ohjausta. Eleetöntä, mutta riipaisevan syvää. Tarvittaessa raivokasta ja repivää.

Tahtomatta Louhimiehestä tulee mieleen Jouko Turkka metodeineen. Muistelen mm. laulaja Päivi Paunun ja Lilli Karintytär Suomalaisen keskeyttäneen teatterikoulun Turkan raakojen ohjausmetodien vuoksi. Silloin vaan kukaan ei kyseenalaistanut Turkkaa. Päinvastoin, Paunua ja Suomalaista pidettiin viallisina, yliherkkinä hienohelmoina, ja Turkka nähtiin edelleen virheettömänä nerona.

Nyt eletään toisenlaista aikaa, armotonta ja kovaa, ja se mikä poikkeaa kulttuurin ja poliittisen elämän valtavirrasta,  tuomitaan nopeasti vääräksi. Pikaeroja annetaan päteville ja hyville ihmisille, ohjaajille, johtajille, rehtoreille, laulajia tuomitaan, jokuset julkisesti tuomitut  tekevät jopa itsemurhia, kuten maailmankuulun oopperalaulaja Ann Sofie von Otterin ohjaajamies Benny Fredriksson Tukholmassa. Merkillepantavaa on, että yksikään tuomittu ole tehnyt rikosta.

Tämä päivän lehdessä työoikeuden professori Seppo Koskinen ihmettelee, miksi pikapotkuja jaetaan nyt herkästi. Itse yhdistän tähän myös Metoo-massaliikkeen julistamat joukkotuomiot.

Koskinen pitää pikaerottamisia vääränlaisina ja voimakkaina reagointeina esimerkiksi suusta päässeisiin sammakoihin, jotka ovat yksittäisluonteisia. - Yleensä pyritään ymmärtämään, että ihmisille sattuu virheitä.

Tämä se ydin onkin: armottomuus. No mercy. Itselläni on perspektiiviä katsoa ajallisesti taaksepäin. Yksi asia siellä murroskohdassa mietityttää.

Me, jotka ennen vaadimme kaiken vanhan alaskaatamista ja täydellistä vapautta sanoa ja tehdä mitä haluamme, harjoittaa seksiä vaikka torilla ja pianon päällä julkisissa tiloissa, naineena tai naimattomana - mikään ei ollut väärin tai seksuaalista häirintää - olemme nyt  juuri niitä, jotka lyömme leimoja ja tuomitsemme ja närkästymme. Kaadoimme aikoinaan kaiken, mutta emme ymmärrä, että nyt ollaan niitä, joilta vuorostaan kaadetaan. Peace, ystävät. Ja ennen kaikkea, armoa.