Vanhat synnit

Onko teillä, rakkaat lukijat, tunnollanne vanhoja syntejä? Sellaisia kiusanhenkiä, ellei peräti pikku perkeleitä, jotka tulevat aika ajoin vainoamaan teitä? Minulla on. Ja mikä pahinta, se tapahtuu aina kun näen Tarjan. 

Tarja on entinen oppilaani, oikein mukava tyttö, mutta ei hänestä mitään tullut. Hän ei koskaan poistunut kotiseudultaan, Pikkukaupungista, kuten muut luokkatoverit. Hän oli ensimmäisiä oppilaitani, kun palasin tänne opiskelujen jälkeen. 

Näen Tarjan usein marketissa ja yleensä vain selkäpuolelta. Hän hakkaa antaumuksella hedelmäpeliä, hiljaisena kuten muutkin vakiopelaajat, joiden selät olen oppinut tunnistamaan. Kouvolatukka, niin kuin somessa sanotaan, pyöreä olemus, pää ylpeästi pystyssä, hieman vinossa. Yleensä katseemme eivät kohtaa, mutta hiljakkoin osuimme peräkkäin kassajonossa ja katsoimme vahingossa toisiimme, huomaavaisesti koronaetäisyydeltä. Juttelimme niitä näitä. Olimme molemmat oikein mukavia. Muutoin jos näemme kasvokkain, tervehdimme ystävällisesti, puolihymyllä, ja tunnemme olomme vaivautuneeksi.

Kun Tarja tunnillani kirjoitti ainetta, sillä oli mittaa. Tekstiä tuli, tuli ja tuli, se virtasi katkeamatta hänen kynänsä kärjestä - tämä oli viimeisiä aikoja ennen tietokoneiden tuloa kirjoitustunneille. Kun monilla oli vaikeuksia tuottaa tarpeeksi tekstiä ja kun he kumittivat vähäisiä tuotoksiaan ja ähelsivät tuskaisesti rivien kimpussa, Tarja porhalsi heidän ohitseen kuin nuori varsa. 

Vaan siinä se vika olikin. Tarja ei pysähtynyt missään kohdin, vaan jatkoi täydellä höyryllä loppuun asti,  viimeiseen sanaan; hän kirjoitti avoimella girlandillaan  mammuttimaisen ja jäsentämättömän sanavirran, tekstimöhkäleen. Rivit ulottuivat laidasta laitaan. En löytänyt täyteen ahdetusta a-nelosesta kuin pari pistettä. Loppupistekin saattoi puuttua, mutta se ei ollut ongelma.

Oikeastaan innostuin Tarjan tuottamasta materiaalista. Keksin nimittäin mainion opetusidean aineiden palautustunnille. Poimisin  aineista virhe-esimerkkejä monisteen täyteen, ja tunnin tavoite olisi korjata ne yhdessä tunnilla ennen kuin jaan aineet takaisin. Siitäpä oppisivat! Otin siis Tarjalta muhkeimman mammuttivirkkeen, jonka paperista löysin. Muilta löytyi enemmän pieniä yhdyssana- ja alkukirjainvirheitä.

Kun tunnilla sitten monistetta käsiteltiin, hehkutin erikoisesti ensimmäistä kohtaa, Tarjalta poimittua pitkää pätkää  ja annoin siitä kuvan suurimpana virheenä, jonka kirjoittaja voi tehdä. Nenämme alla paperissa oli nyt mammuttivirhe, mammuttivirke!  Hiljennyin kunnioituksesta virheen suuruutta kohtaan. Muistan että Tarja istui pulpetissaan,  mutta vältin varmaan katsomasta häneen, koska en muista hänen ilmettään. 

Tarjan osalta mikään ei tämän jälkeen kuitenkaan muuttunut. Teksti ei jäsentynyt,  vaan mammuttivirkkeet jatkuivat, ja minulla heilui punakynä koko Tarjan koulunkäynnin ajan. 

Useita vuosia myöhemmin Tarja nähtiin epämääräisissä porukoissa ja Pojan, Pikkukaupungin juopporentun vakituisena parina. Kun poika sitten ryyppäsi itsensä hengiltä, otti ja kuoli, Tarja osti pyörän ja alkoi liikkua kaupungin marketien auloissa, hedelmäpelejä pelaamassa. Joskus mietin, veinkö mammuttivirkkeelläni Tarjalta mahdollisuudet hyvään elämään ja elantoon, vai oliko mammuttivirkkeiden tuottaminen juurisyy siihen, että juututtiin pikkukaupungin peliautomaatteihin. Mene tiedä, mutta kukapa tietää sitäkään, mitä hyvä elämä on. 

(Kuva: Esihistoriallinen ihminen metsästää mammuttia.)