Maailma näyttää taas kauniilta

 

Räntäsateessakin maailma näyttää taas kauniilta. Voi sitä helpotusta, jota tunsin saatuani ensimmäisen koronarokotteen! Pfizer-Biontechin. Tuntuu hyvältä saada sama rokote kuin tasavallan presidenttikin. Vähän kuin olisi saanut ylimääräisen bonuksen. 

Olin valppaana, kun nettiajanvaraus aukesi, ja nappasin salamana ensimmäisen ajan. Kävi tuuri, sillä sinä päivänä vuorossa oli juuri Pfizer, ei Astra Zeneca, jolla täällä rokotetaan perjantaisin. 

Todennäköisesti Astra Zeneca on mitä parhain rokote, mutta haitta se on pelkotilakin rokotuksen jälkeen, kaiken AZ-kohun jälkeen. Olisin tarkkaillut koko ajan paikkojani ja odottanut turvotuksien ja mustelmien syntyä. Olisin voinut pyörtyä silkasta kauhusta, jos turvotus olisi poksahtanut vaikkapa sormeen. 

On juhlaa, kun avaan taas maailmaani, vuoden eristyksen jälkeen. Tilasin jo ajan kampaajallekin. Tukka on koronatukka, kasvanut ulos leikkauksestaan. Niin on monella muullakin, ja jos naistenlehtiä uskoo, venähtäneet kutrit ovat jopa muodikkaita. Otsatukka, joka on kasvanut yli mittansa vinosti silmien päälle on trendikäs, samoin  mitä muhkeampi juurikasvu, sen hienompi. 

Minulla on venähtänyt otsis, mutta ei juurikasvua, vaaleat raidat ovat hukkuneet luonnolliseen vaaleanruskea-harmaasävyyn.  Onneksi pidän harmaasta tukasta. Esimerkiksi kirjailija Miika Nousiainen on  hurmaava harmaapää, ollut jo kauan. Minusta hänen kauneutensa ja viehätysvoimansa perustuu paitsi puhetapaan myös ennen kaikkea  harmaaseen hiuspehkoon.

Haaveilen myös shoppailukierroksesta isossa tavaratalossa. On paljon rästiin jäänyttä ostettavaa, alkaen tv-tuolista, joka on klassinen pyörivä retrojuttu ja jonka nahka on revennyt ja jota peitän tyynyllä.  Tuoli on risainen kuin Archie Bunkerin hirveä tuoli. Mukava, ihana istua, mutta karsean ruokoton silmälle. En millään raaskisi heittää sitä pois. Ostin sen Laitilan kirpputorilta 1990-luvulla. Se on niin mukava, että siihen nukahtaa hyvänkin elokuvan aikana. Kenties tutkinkin, onko lähiseudulla verhoilijoita. 

Haaveilen myös tyttären tapaamisesta äitienpäivänä. Olemme tavanneet vain kerran tämän koronavuoden aikana, jouluna, maskit kasvoilla, etäisyyttä pitäen, eri pöydissä jouluateriankin syöden, testeissä käyneinä mutta varoen. 

Nyt tytär on sanonut lehtoraattinsa irti, kun ei jaksanut itähelsinkiläisessä suuressa koulussa, jossa oppilaista 70 prosenttia oli maahanmuuttajia ja opettajat vaihtuvat tuhkatiheään. Hänpä  suoritti  toisenkin tutkinnon ja on nyt päässyt toiselle haastattelukierrokselle kustannusalalle isoon kustantamoon. Olen jo tästä ylpeä! Että olen tuottanut semmoisen jälkeläisen, joka ei jää tuleen makaamaan, vaan yrittää ihan itse kohti unelmiaan. Eikä masennu, jos ei heti onnistu, vaan nousee uudelleen. 

Siitä nostan hattua nykyajan nuorille, että he eivät jää kitumaan huonoihin tai epätyydyttäviin töihin, vaan vaihtavat reippaasti työtä tai kouluttautuvat uudelleen, kulkevat kohti unelmiaan. Vaaransa on toki tälläkin tiellä, ja itse ainakin olen oppinut sen, että otsasi hiessä sinun pitää työtäsi tekemän. Työ ei ole aina kivaa kutsumusta. Työ kuin työ on varmin leipäpuu kuitenkin. Mutta siis hatunnosto nuorille rohkeudesta uskaltaa.

(Valokuva Iines)