Viihdettä vai taidetta? Kas, siinäpä kysymys.

Muistatteko takavuosien iskelmälaulajan, Pyhärannan Ihodesta kotoisin olevan Anna Erikssonin? Hän sanoo tänään lehdessä, että taiteen ja viihteen ero on siinä, että viihde kuuluu kaikille, kun taas taide on luonteeltaan elitististä. 

Näinhän se on. Taide sulkee maailmoja rinkinsä sisään ja työntää samalla ihmisiä pois. Kaikki eivät ymmärrä taiteita selittämälläkään. Mikään ei ole niin noloa kuin se, ettei ymmärrä jotakin teosta, ja mikään ei ole niin fiksua kuin selittää taideteos ymmärtämättömille. 

Olen kyllästynyt taiteen vaikeaselkoisuuteen. Miksi esimerkiksi runo verhotaan niin sakeisiin kielikuviin, ettei valtaosa ihmisistä pääse koskaan samalle kuvatasolle runoilijan kanssa? Ovatko he tyhmiä vai huonoja ihmisiä? 

Tällä kaikella en tarkoita, että kaikki taide on vaikeaa. Tietenkään ei ole. Vaan onko sitten se "taide", minkä  ymmärtää, viihdettä? Kas, siinäpä kysymys! Missä on taiteen ja viihteen ero? Voiko viihde koskaan olla taidetta? 

Mitä itse Anna Erikssoniin tulee,  muistan hänet  hyvin. Olen seuraillut häntä senkin vuoksi, että mökkimme sijaitsee samassa kunnassa kuin Anna, tosin sen länsilaidalla, meren äärellä, ja Anna on valtateitten tuntumasta, läheltä Laitilaa. 

Pienenä koin Ihoden nimen hassuksi. Tällä hetkellä mietin sen etymologiaa. Onko sillä jotakin tekemistä ihon kanssa? Jos niin mitä se voisi olla? -de-liite, jos se nyt liite on, on kumman hienosteleva satakuntalaiseen ärrän sorautukseen tottuneelle: nymmennään riskoon, vaikka äirimmiäli pahottuis..

Pikainen ja pinnallinen selvityskierros Suomalaisen paikannimikirjan mukaan  kertoo,  että nimi saattaa olla lyhenne ilmaisusta Ihoden kylä. Tästä ilmaisusta Ihoden olisi alun perin ollut muinaissuomalainen monikon genetiivi henkilönnimestä Iha tai Iho. 

Ja jos oikein verestän muistiani ja etenen omia polkujani kirkkaaseen nuoruuteeni, jolloin opiskelijapojat kiinnostivat enemmän kuin muinaissuomen äänteet, niin tällöin palautuu mieleeni ensimmäisen vuoden suomen kielen opinnoista professori Eeva Kangasmaa-Minnin päähämme takoma muinaisten suomalaisten soinnillinen dentaalispirantti ð.  Kyseessä on rakoäänne, jota äännettäessä äänihuulet värähtelevät ja kieli työntyy etuhampaiden väliin. Heureka! Tämähän on sama äänne kuin englannin kielessä th vaikkapa sanassa this. Muistan yllättäen myös muita termejä, mm. palataaliklusiilit, mutta niiden selvitys tulee toisella kerralla, vaikka kuinka pyytäisitte polvillanne.

Näin siis Ihode olisi loogisestikin omistusmuoto Iho-nimisten henkilöiden asuttamasta tai hallitsemasta kylästä, Ihoðen eli Ihojen kylä. Nerokasta, eikö totta? Olisikohan minusta pitänyt tulla kielitieteen professori? 

Muuten, yhä syvempiin vesiin joutuu, kun rupeaa pohtimaan etymologisia erikoisuuksia. Nimittäin mistä kummasta sitten tulee ihmisen nimeksi Iho tai Iha? No tämähän on pala kakkua, sehän tulee Raamatusta, Johanneksen murteellisesta nimestä kansan suussa. m.o.t. Tämä ei ole muuten minun päättelyäni, vaan sen ovat oikeasti oppineet esittäneet.

Uskon, että olen nyt ravinnut etymologista janoanne, mutta muistakaa kuitenkin, että ydintä on  se, mitä Anna Eriksson sanoo ja yrittää. Hän tekee nykyään elokuvia, tuottaa, käsikirjoittaa, ohjaa, leikkaa ja näyttelee niissä. Hänessä on jotakin samaa ehdottomuutta kuin hyvässä ystävässään Jussi Parviaisessa, joka on näytellyt jossakin hänen elokuvassaan.

Mielenkiintoinen juttu on se, että hänen elokuvansa ovat kotimaassa ehkä saaneet hiljaisuuden osakseen, tai sitten lokaa niskaansa, mutta  ulkomailla on satanut mainetta ja palkintoja mm. Wienin, Prahan ja Chicagon elokuvafestivaaleilla, ja  Venetsian maineikas elokuvajuhla hyväksyi hänen  elokuvansa sekä kriitikkojen kilpasarjaan että parhaan esikoiselokuvan kilpailuun. 

Vaan yhtä asiaa en ole miettinyt loppuun saakka. Eriksson nimittää itseään taiteilijaksi. Hän ei nimeä siis itseään viihdyttäjäksi. Ristiriita jää hieman vaivaamaan. Pitänee lukea artikkeli huolellisemmin. 

(Kuva Pasi Kostiainen/IS 31.7.2022)