Sananen puiden vihaamisesta

Sanotaan, että puiden istuttaminen on tärkeä ilmastoteko. Onko sitten niin, että puun kaataminen on ilmastoa tuhoava teko? Tai jos ei nyt suoraan tuhoava, niin ainakin ilmastovastainen teko. 

Olen katsellut kaksikymmentä vuotta työhuoneeni ikkunasta kahta lehtikuusta, kun ne saavat keväällä hennonvihreät hapsulehdet, kun ne piilottavat kesällä suojiinsa  oravapoikueen ja  käpylinnun, kun ne räväyttävät syksyllä kirkkaan keltaoranssin primadonnanpukunsa  ihailtavaksi. 

Nyt lehtikuuset makaavat maassa  paloiteltuina ja odottavat ruumishuoneelle vientiä. Ja Puulanssin miehet ovat nyt turvavaljaineen ja sahoineen takana olevan jalavarivin kimpussa kuin leijona peuralaumassa. En tiedä vielä, kaatavatko he myös jalavat vai vain karsivat niitä. Yhtiökokouksessa ei tehty selvää päätöstä. Mutta kaiken aikaa saha laulaa ja mies taiteilee akrobaatin lailla oksistossa. Ehkä tuleekin vain typistys? 

Olen törmännyt usein puiden vihaajiin. Heidät tunnistaa siitä, että he haluavat kaataa pihapiiristään puun, yleensä jollain verukkeella. Ettei kaadu myrskyssä talon päälle. Etteivät sen juuret nosta taloa vinoon. Etteivät sen oksat hinkaa kattoa. Etteivät sen lehdet tuki rännejä. Aina on kyse taloudellisesta häviöstä, maallisen omaisuuden tärvääntymisestä villin luonnon alle. Ja kaiken alla on puiden pelko. Puu on luonnonvoima, joka uhkaa ihmistä. 

Kun puitten kaatamisesta puhuttiin keväällä, tulin sanoneeksi eräässä pihakeskustelussa, että on kiva katsella niissä leikkiviä oravia. - Oravat on kamalia, puuskahti yksi asukas, vanhempi mies. 

Miksi joku vihaa puita ja luonnon eläimiä? Muutama vuosi sitten taloyhtiössä oli suuri operaatio pulujen karkotus. Paikalle oli tilattu jumalaton nosturi, jossa hilattiin mies katonharjalle asettamaan verkkoreunukset pulujen esteeksi. 

- Kun ne otukset paskovat terasseille, sanoi Oili nyrpistäen nenäänsä. 

- Kus kuivaa, pask murenoo, sanoo raumalainen. 

Tämä oli minun ajatukseni, jota toki sivistyneenä ihmisenä en sanonut ääneen. Myöntelin vain, että onhan se kamalaa. Mietin, miksi Oilia haittaa pulunjätös terassillaan, jolla hän ei koskaan oleskele. - Mää en ole koskaan terassillani, ulkona, sanoi Oili kerran. 

Se pulunkarkotusoperaatio maksoi maltaita ja pulut saatiin pois. Yhden räystään alta vedettiin harjan varrella pesä maahan ja muistan katsoneeni kuin hidastetussa filmissä, miten pesä irtosi,  lensi alapuoliselle terassille ja siinä olevat munat särkyivät kuin omeletti paistinpannulle. 

Ajattelin tässä myös Pariisin puluja. Miten ihmiset siellä avaavat ullakkoikkunansa ja antavat puluille ruokaa ja kuuntelevat niiden kujerrusta nukahtessaan. Kenties joku antaa pululle kirjeen vietäväksi. Miten pulu tuijottaa ikkunasta huoneeseen kuin tuntisi asukkaan. Miten luonnollinen osa ne ovat Pariisia. Ei Pariisissa puhuta pulun jätöksistä.

Meillä halutaan karsia kaikki paljaaksi. Villiviinit seiniltä tuhoamasta taloa. Oikeastihan villiviinin ja köynnöksien on huomattu suojelevan seiniä ja maalipintoja. Ajatelkaa valtavia harmaita kivitaloja Helsingissäkin. Miten kauniita ne voisivat olla, jos niiden seinillä kiemurtelisi villiviini eri vuodenaikaan vaihtuvine väreineen. Ja kun katsoo rivitalojen myynti-ilmoituksia, niissä on meillä paljaat matalat harvalautaisen väliaidat, ei puita pihalla, vaan avaraa se olla pitää, kun ollaan Suomessa. Ja isot raot naapuriin, jotta ei voida syyttää epäsosiaalisuudesta.  Ei ihme, ettei pihoilla viihdytä, kun ne ovat avoimia kenttiä. 

Katsokaapa joskus huviksenne ulkomaisia puutarha- ja pihansisutusohjelmia. Kaikissa taloissa on korkeat ja umpinaiset aidat ja niiden reunoille istutetut köynnökset, on puita ja pensaita, vihreää ja runsasta.

Suomi, metsien maa, on kumman ambivalentti suhteessa puihin ja kaikkeen kasvavaan. Luonto halutaan viedä mahdollisimman kauas ja halutaan pitää siitäkin huoli, etteivät vaan luonnon eläimet eksy lähellekään pihapiiriä. Suomen kaksisataa suttakin halutaan tappaa.

Kaupunkien pinnat peitetään asvaltilla ja puistot varustetaan kolisevilla frisbee-häkkyröillä, himourheilijoiden juoksuradoilla ja metsiköt varustetaan makkarankäristyspistein ja suurin laavuin, jotta ihminen ei vahingossakaan kohtaa aitoa luontoa liian läheltä. 

Tätä lopetellessani en vielä tiedä, kaatuuko koko jalavarivi, mutta näyttää siltä, että ne karsitaan. Ihailla täytyy kyllä taitavaa ja notkeaa miekkosta, joka hyvin tottuneesti roikkuu ja killuu puussa lähes pää alaspäin sahatessaan oksia. Hoitoleikkauksen annan anteeksi, mutta en terveen ja kauniin puun kaatoa. Hyvästi lehtikuuset!

(Piirros Elsa Beskow)