Havuja, prkl!

Lyttyynlyöty olo.

Lääkäri piikitti kahdella pitkällä botox-neulalla, jotka vietiin kaulan läpi, vuoron perään kumpaankin äänihuuleen. Toivossa on taas hyvä elää, sillä puhe on niin pohjalukemissa, että hyvä kun saan sanan alkutavun ulos, aina en sitäkään. Haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla. Vokaalialkuinen tavu ei tahdo tulla ollenkaan, konsonanttialkuinen lähtee liikkeelle, koska kieli saa tukea kitalaesta tai hampaista eikä kramppaavia äänihuulia tarvita samassa määrin kuin vokaalissa.

Lyttyynlyödyn oloa lisää saamani kohtelu - varmaan enemmistön mielestä ansaittu - edellisessä pitkässä Johanna Korhos -keskustelussa, joka kuumensi tunteita, vaikkei kukaan ollut edes homofoobikko eikä kukaan kannattanut Alma Mediaa.

Se vaan meni niin, että kun suuri yleisö oli keksinyt syyllisen ja löytänyt uhrin, uhrin toimia ei olisi saanut kyseenalaistaa miltään osin. Ainoa oikea keskustelulinja olisi ollut nostaa uhri kultaiselle alttarille ja pahantekijä puiselle pölkylle. Minä en pystynyt tähän, sillä näin kysymyksen paikan myös uhriksi nimetyn toiminnassa. Tosin en silitellyt vastapuoltakaan, vaan näin kyllä sen tekemän lainvastaisuuden, annettujen tietojen perusteella, ja edelleen olen melko vakuuttunut siitä, että kyseessä oli työsyrjintä, josta seuraa juridinen sanktio.

Vikaa oli kuitenkin sekä sysissä että sepissä, ja itse olen jäänyt pohtimaan, miten juttu olisi päättynyt, jos Korhonen olisi toiminut selkeän avoimesti kautta linjan. En pidä selvänä, että hänet olisi ohitettu, vaikka Alma Media on sanonut mitä on. Ainakaan huonommin juttu ei olisi voinut päättyä kuin se nyt päättyi.

Jos kirjaan saldoa, joka keskustelusta kontolleni koitui, niin sain osakseni mm. vammaispilkkaa, syytöksiä naiviudestani, virheellisistä ajatuksistani, nimimerkin käytöstä ja ilmeisesti väärinkäsityksen vuoksi myös napin otsaani (takaraivoon rosoisen reiän), sillä joku erehtyi ilmeisesti tulkitsemaan Korhos-kyselyni kannatukseksi työsyrjinnälle.

Uusi päreeni torpedoitiin samantien alas, sen perään ilmestyi anomyymin raivoisa huuto siitä, että kukaan ei vastaa enää minulle, rinnalle kiikutettiin toisen anonyymin toimesta jostain muusta päreestäni poimittu sitaatti, jossa kerron puhevammastani, jonka salasin kohtaamaltani tuntemattomalta puhumalla flunssasta - tämähän on ilman muuta sama kuin Korhosen lesbouden salaaminen hänen hakiessaan päätoimittajan paikkaa. Minua mainittiin puolustautuessani ilkeäksi blogiemännäksi. Ainoa päreenpaloni jollekulle kommentoijalle, joka toisti asiaa, joka oli jo selvitetty, poimittiin 188 kommentin joukosta todisteeksi siitä, että minä en osaa viestiä asiallisesti. Kaksi lähti huutaen ovenraosta, että morjensta vaan, eipä tarvitse tähän blogiin enää tulla. Entinen nettiystävä kävi pukinparta kasvoillaan puolustamassa näitä minun virheellisten ajatusteni kriitikoita ja syytti minua milloin mistäkin.

Olen siis metrin lyhyempi kuin ennen ja ihmettelen, mistä on kyse ja mistä tämä vihaksi kokemani vastaanotto tuli. Miksi rehellisyyden vaatimukseni nosti sellaisen kiihkon, joka lähenteli raivoa? Jossain vaiheessa vapisin kuin haavanlehti, kun klikkailin kommentteja auki. Sen ymmärrän, että olisin ollut hyvä blogiemäntä, jos olisin ymmärtänyt sen, että Johanna Korhosella oli oikeus salata joitain tietoja työhaastattelussa, koska hän on lesbo. - Siis kyse ei ole siitä, etten ymmärtäisi sitä - toki ja tietenkin - vaan en pidä sitä oikeudenmukaisena, koska homoudessa ei ole hävettävää. Miksi tulisi sallia ignorointi tai jopa valehtelu, jos asia kerran on ilmiönä ok ja normaali? Mistä tämä homouden salamyhkäisyys edelleen kumpuaa? Havuja homot, prkl!

En vieläkään siis ymmärrä, miksi on julmaa odottaa homoilta itseltäänkin avoimempaa suhtautumista yhteiskuntaan ja sen ymmärtämistä, että heteronormatiiviseksi luokilteltu kielenkäyttö ei kumpua pahasta tahdosta tai homofobiasta, vaan korkeintaan ajattelemattomuudesta ja kömpelyydestä. Sellainen on jaksettava oikaista tuhannesti ja taas tuhannesti, sillä ei voi vaatia, että maailma on valmis sellaiseen, jota se ei saa avoimesti kohdata. En minäkään voi vaatia missään asiassa mitään erityiskohtelua, vaikka olen lähestulkoon mykkä, ellen itse sitä avoimesti pyydä selittämällä, mistä on kyse, menemällä ihmisten pariin nöyränä, en kuitenkaan madellen. En mitenkään voi vaatia, että minua automaattisesti ymmärrettäisiin tai että saisin erivapauksia eettisiin käytäntöihin.

Ihan vaan tiedoksi sille anonyymille, joka torpedoi edellisen uuden päreeni huutelemalla sen perässä, että minulle ei kukaan vastaa: se ei estä minua kirjoittamasta. Suurin osa blogipäreistä yli 17 000 blogissa jää vaille kommentteja, miksi siis ei myös tämä. Minulla on kuitenkin tarve julkaista loppuyhteenveto siitä, miten koin tuon ahdistavan keskustelun. En halua jatkaa asian märehtimistä, niin raskasta se oli, vaan haluan saada tämän asian ulos itsestäni voidakseni jatkaa kirjoittamista muista asioista.

(Valokuvassa Henri Toulouse de Lautrec)

Syyspäiväkirja 6. sivu

Kävin tiistaina neurologilla. Minusta on yritetty kohta vuoden verran kartoittaa sitä tekijää, josta puhesairauteni dysphonia spasmodica on oireena.

Kartoitusprosessissa edetään poissulkemisen periaatteella: ei se ole tuota, mutta vielä on jäljellä X, Y, Z... Nyt ollaan tilanteessa, jossa on jäljellä enää Z.

Magneettikuvassa vuosi sitten todettiin, että aivojen valkealla alueella on joitain muutoksia. Nämä selkeästi havaittavat muutokset saavat aina neurologin kuin neurologin nenän siirtymään hivenen lähemmäs tietokoneen ruutua, kun aivojeni kuva on siirretty koneelle tarkasteltavaksi. - On tämä kyllä aika erikoinen...

Toisaalta näitä aivojen valkean aineen muutoksia on useimmilla yli nelikymppisillä ihmisillä, ja ne lisääntyvät iän myötä, eivätkä ne usein merkitse mitään. Prosessissa ja otetuissa likvoreissa on todettu, että minulla ei ole MS-tautia, ei Parkinsonin tautia, ei borrelioosia - yksi vahvimmista epäillyistä - ei aivovaskuliittia eli aivotulehdusta, ei autoimmuunisia tauteja, ei Sjögrenin syndroomaa, ei psyykkistä horjuvuutta - tätä viimemainittua ei tosin ole koskaan testattu, vaan se on kättelyssä heitetty yli laidan, kun olen itse kysynyt, voisiko tämä olla psyykkisperäistä.

Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa on jäljellä oikeastaan enää Z eli viimeinen vaihtoehto, geenivirhe, joka kulkee suvuittain. Toisaalta laajat verikokeet ja suoritettu geenitesti ovat osoittaneet, että minulla ei olisi geenivirhettä, joka aiheuttaa joidenkin tyvisolujen muutoksia, jotka sitten puolestaan heijastuvat erilaisina neurologisina häiriöinä, kuten esimerkiksi puheen häiriöinä ja neuropaattisina lihaskipuina ja huimauksena. Tiistaina otettiin kuitenkin vielä muutama verikoe asian lopulliseksi todentamiseksi. Testi valmistuu kuuden viikon kuluttua.

Tällä hetkellä puheeni on erityisen vaikeaa, koska en ole ollut aikoihin botox-pistoksilla, sillä en ole kokenut saavani niistä apua. Menen kuitenkin botox-piikille taas ensi maanantaina, hyvin toiveikkaana ja positiivisella mielellä. Jospa se nyt tehoaisi, jospa voisin puhua hieman paremmin, jotta voisin hoitaa omat asiani myös puhelimitse. Olen muutenkin saanut uutta elämänuskoa, kun neurologi sanoi, ettei minussa ehkä ole mitään vikaa; joskus vain käy näin, tuntemattomasta syystä, vaikka ihminen on muuten terve.

Toisaalta muistan, että isällä oli joitain neurologisia sairauksia. Hänelle tuli mm. joskus lapsuudessani kasvohermohalvaus, ja hänen suupielensä roikkui toimintakyvyttömänä viikkokausia, kunnes parantui lähes sataprosenttisesti niin että pienen poikkeman huulissa havaitsi vain tuttu ihminen. Halvauksethan ovat aina neurologisperäisiä, ja tämä isän tilanne on alkanut luonnollisesti kiinnostaa minua. Isänpuoleisessa suvussa on lisäksi jonkin verran nivelreumaa, jolla on kai juurensa myös neurologian puolella.

Harmi, että ihminen menettää vanhempansa parhaassa iässään, kun vielä olisi niin paljon kysyttävää ja juteltavaa. Ehkä isällä oli joitain oireita, joita ei silloin osattu kartoittaa, ja ehkä suvussa oli vaikka joku mykkäperkele, niin kuin silloin sanottiin. Äidillekin minulla olisi vielä monta kysymystä esitettävänä. Kun ei koskaan huomaa kysyä ajoissa, vaan eräänä päivänä herää huomaamaan, että jotakin tietoa ei yksinkertaisesti saa enää mistään, historia on mennyt ohitse, tai jäänyt taakse säilyttäen salaisuutensa. Ja muutenkin, omat vanhempansa olisi todella mielenkiintoista saada juttukumppanikseen, kun molemmat, sekä lapset että vanhemmat, ovat vanhoja tai tulossa siksi.

Ja paitsi vanhempien mukana katoavaa tietoa - miten paljon katoaakaan yleensäkin historiaa, kun ei ole enää valokuvia, ei kirjeitä, ei päiväkirjoja, vaan kaikki ovat herkässä ja särkyvässä muodossa tietokoneiden uumenissa. Kuka ne salasanat joskus avaa, kun aika meistä jättää?

(Maalaus Fernand Khnopff)

Syyspäiväkirja 5. sivu

Toista päivää sataa ja tuulee, enemmän kuin koko syksynä.

Kaamos painaa voimalla päälle, ja masentavinta on, että sille ei voi mitään, sitä tietää, mikä on tulos. Taivaan ja maan välinen rako kapeutuu joka päivä usealla sentillä, kunnes pimeys on alituista ja rako ummessa.

Pimeys näyttää tulleen myös Lappiin. Joku siellä on tyrinyt, joko Alma media tai Johanna Korhonen. En osaa sanoa kumpi, kun on sana sanaa vastaan. Korhonen tuntuisi olevan niskan päällä, ja hänellä on kaikkien sympatiat, koska hän kuuluu seksuaaliseen marginaaliryhmään, ja sanoo potkujen johtuneen tästä. Marginaaliryhmien syrjiminen on rikos, jota puolestaan valehtelu ei ole, ja valehtelusta ja salaamisesta Korhosta nyt syytetään. Hän ei ollut kertonut sitä, että hänen puolisonsa on nainen ja poliittisesti aktiivinen, vaikka miehestä kysyttiin.

Sitä ihan joutuu kysymään itseltään, kumpi tässä yhteiskunnassa on suurempi paha, homous vai valehtelu, ja kyllä minä sanoisin, että valehtelu. En pääse nyt sen asian yli, kun lehdestä luin Johanna Korhosen sanoneen, ettei hän viitsinyt oikaista kysyjää työhönottohaastattelussa, kun tämä kysyi häneltä, että onko miehesi halukas muuttamaan Lappiin.

Kuvitella. Korhosen on täytynyt kuulla tämä Kai Telanteen esittämä kysymys, koska hän muisti sen. Hänen on täytynyt käydä itsensä kanssa eettinen vuoropuhelu ja päätyä tulokseen, jossa astuu valheen ja salauksen polulle. Hänen on täytynyt vastata siis, että kyllä hän on halukas/ei ole halukas muuttamaan, koska. Mutta hän ei sanonut, että minulla ei ole miestä, vaan naispuoliso. Tämä on seikka, joka vaivaa minua tässä asiassa. Työhaastatteluissa kysytään hyvinkin intiimejä asioita, koska sellaisilla voi olla käytännössä enemmän merkitystä kuin suoritetuilla tutkinnoilla. Eihän työhönottohaastattelussa yksinkertaisesti saa valehdella. Mutta rikos se ei taida olla, kuten homon erottaminen virasta seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Ei minustakaan homoa tai lesboa saa kohdella eri tavoin kuin heteroa, mutta ei sitä kyllä valehdellakaan saa. Ainakaan työhönottohaastattelussa. Mitä se kertoo ihmisestä?

(Guassi Hugo Simberg, Syksy I)