Havuja, prkl!

Lyttyynlyöty olo.

Lääkäri piikitti kahdella pitkällä botox-neulalla, jotka vietiin kaulan läpi, vuoron perään kumpaankin äänihuuleen. Toivossa on taas hyvä elää, sillä puhe on niin pohjalukemissa, että hyvä kun saan sanan alkutavun ulos, aina en sitäkään. Haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla. Vokaalialkuinen tavu ei tahdo tulla ollenkaan, konsonanttialkuinen lähtee liikkeelle, koska kieli saa tukea kitalaesta tai hampaista eikä kramppaavia äänihuulia tarvita samassa määrin kuin vokaalissa.

Lyttyynlyödyn oloa lisää saamani kohtelu - varmaan enemmistön mielestä ansaittu - edellisessä pitkässä Johanna Korhos -keskustelussa, joka kuumensi tunteita, vaikkei kukaan ollut edes homofoobikko eikä kukaan kannattanut Alma Mediaa.

Se vaan meni niin, että kun suuri yleisö oli keksinyt syyllisen ja löytänyt uhrin, uhrin toimia ei olisi saanut kyseenalaistaa miltään osin. Ainoa oikea keskustelulinja olisi ollut nostaa uhri kultaiselle alttarille ja pahantekijä puiselle pölkylle. Minä en pystynyt tähän, sillä näin kysymyksen paikan myös uhriksi nimetyn toiminnassa. Tosin en silitellyt vastapuoltakaan, vaan näin kyllä sen tekemän lainvastaisuuden, annettujen tietojen perusteella, ja edelleen olen melko vakuuttunut siitä, että kyseessä oli työsyrjintä, josta seuraa juridinen sanktio.

Vikaa oli kuitenkin sekä sysissä että sepissä, ja itse olen jäänyt pohtimaan, miten juttu olisi päättynyt, jos Korhonen olisi toiminut selkeän avoimesti kautta linjan. En pidä selvänä, että hänet olisi ohitettu, vaikka Alma Media on sanonut mitä on. Ainakaan huonommin juttu ei olisi voinut päättyä kuin se nyt päättyi.

Jos kirjaan saldoa, joka keskustelusta kontolleni koitui, niin sain osakseni mm. vammaispilkkaa, syytöksiä naiviudestani, virheellisistä ajatuksistani, nimimerkin käytöstä ja ilmeisesti väärinkäsityksen vuoksi myös napin otsaani (takaraivoon rosoisen reiän), sillä joku erehtyi ilmeisesti tulkitsemaan Korhos-kyselyni kannatukseksi työsyrjinnälle.

Uusi päreeni torpedoitiin samantien alas, sen perään ilmestyi anomyymin raivoisa huuto siitä, että kukaan ei vastaa enää minulle, rinnalle kiikutettiin toisen anonyymin toimesta jostain muusta päreestäni poimittu sitaatti, jossa kerron puhevammastani, jonka salasin kohtaamaltani tuntemattomalta puhumalla flunssasta - tämähän on ilman muuta sama kuin Korhosen lesbouden salaaminen hänen hakiessaan päätoimittajan paikkaa. Minua mainittiin puolustautuessani ilkeäksi blogiemännäksi. Ainoa päreenpaloni jollekulle kommentoijalle, joka toisti asiaa, joka oli jo selvitetty, poimittiin 188 kommentin joukosta todisteeksi siitä, että minä en osaa viestiä asiallisesti. Kaksi lähti huutaen ovenraosta, että morjensta vaan, eipä tarvitse tähän blogiin enää tulla. Entinen nettiystävä kävi pukinparta kasvoillaan puolustamassa näitä minun virheellisten ajatusteni kriitikoita ja syytti minua milloin mistäkin.

Olen siis metrin lyhyempi kuin ennen ja ihmettelen, mistä on kyse ja mistä tämä vihaksi kokemani vastaanotto tuli. Miksi rehellisyyden vaatimukseni nosti sellaisen kiihkon, joka lähenteli raivoa? Jossain vaiheessa vapisin kuin haavanlehti, kun klikkailin kommentteja auki. Sen ymmärrän, että olisin ollut hyvä blogiemäntä, jos olisin ymmärtänyt sen, että Johanna Korhosella oli oikeus salata joitain tietoja työhaastattelussa, koska hän on lesbo. - Siis kyse ei ole siitä, etten ymmärtäisi sitä - toki ja tietenkin - vaan en pidä sitä oikeudenmukaisena, koska homoudessa ei ole hävettävää. Miksi tulisi sallia ignorointi tai jopa valehtelu, jos asia kerran on ilmiönä ok ja normaali? Mistä tämä homouden salamyhkäisyys edelleen kumpuaa? Havuja homot, prkl!

En vieläkään siis ymmärrä, miksi on julmaa odottaa homoilta itseltäänkin avoimempaa suhtautumista yhteiskuntaan ja sen ymmärtämistä, että heteronormatiiviseksi luokilteltu kielenkäyttö ei kumpua pahasta tahdosta tai homofobiasta, vaan korkeintaan ajattelemattomuudesta ja kömpelyydestä. Sellainen on jaksettava oikaista tuhannesti ja taas tuhannesti, sillä ei voi vaatia, että maailma on valmis sellaiseen, jota se ei saa avoimesti kohdata. En minäkään voi vaatia missään asiassa mitään erityiskohtelua, vaikka olen lähestulkoon mykkä, ellen itse sitä avoimesti pyydä selittämällä, mistä on kyse, menemällä ihmisten pariin nöyränä, en kuitenkaan madellen. En mitenkään voi vaatia, että minua automaattisesti ymmärrettäisiin tai että saisin erivapauksia eettisiin käytäntöihin.

Ihan vaan tiedoksi sille anonyymille, joka torpedoi edellisen uuden päreeni huutelemalla sen perässä, että minulle ei kukaan vastaa: se ei estä minua kirjoittamasta. Suurin osa blogipäreistä yli 17 000 blogissa jää vaille kommentteja, miksi siis ei myös tämä. Minulla on kuitenkin tarve julkaista loppuyhteenveto siitä, miten koin tuon ahdistavan keskustelun. En halua jatkaa asian märehtimistä, niin raskasta se oli, vaan haluan saada tämän asian ulos itsestäni voidakseni jatkaa kirjoittamista muista asioista.

(Valokuvassa Henri Toulouse de Lautrec)