Elämäni ulkohuoneet

Oodi kadonneelle käymäläkulttuurille

Syntymäkoti oli kaksikerroksinen valkoinen puukerrostalo, jossa asui paljon lapsia. Talossa ei ollut sisävessoja, vaan yhteinen ulkohuone, jossa oli iso käymälä usealla reiällä, liiterien yhteydessä.

Ulkohuoneessa leikittiin sateella, joskus pyllylääkäriä, kaikki lapset yhdessä. Kun aikuinen ilmaantui pihalle tai ikkunaan, yksi toimi syöttinä joka jutteli aikuiselle ja käänsi tämän huomion pois, muut odottivat hipihiljaa, josko leikki voisi jatkua. Jollekulle työnnettiin tikku pyllyyn, joltain vain katsottiin pylly. Marja-Liisan johdolla hingattiin vähän, posket punaisina ja koetettiin, tekeekö hyvää. Marja-Liisalla teki, muilla ei vaikka joku sanoi, että ai kun tekee hyvää. Selvästi kuitenkin näki, että se sanoi vaan. Kaikista meistä tuli sitten jotain, sillä meidät pantiin oppikouluun, paitsi Maaritista ei, se meni rappiolle Ruotsissa, ja sinihuulinen Sirpa kuoli synnynnäiseen sydänvikaan.

Sitten muutettiin keltaiseen puutaloon, joka oli selvästi kallellaan Siltasille päin. Siltaset pyörittivät kauppalan elokuvateatteria, joka sijaitsi vastapäätä Siionia, joka taas oli vastapäätä meitä. Katselin usein, kun helluntailaiset menivät perhekunnittain Siioniin ja iltaisin taas katselin elokuviin menijöitä, ja menin aina itsekin, uuden ystäväni Mallun kanssa, kun vaan sain rahaa. Ai että silti kaipasin vanhalle talolle ja sainkin syyn mennä, kun huomasin kudotun seeprani unohtuneen sinne meidän vintille.

Tässä viistossa talossa oli pieni ulkohuussi, puuvajassa. Täältä muistan lukuhetket, kun olin paossa humalaista isää, kun en viitsinyt kavuta ullakolle tai talon katolle, joka oli kolmas turvapaikkani. Katolla oli hyvä maata vatsallaan kirja edessään ja katsella samalla maisemia ja alhaalla kulkevia ihmisiä. Huussi oli helpoin. Panin vaan huussinluukun kiinni ja nostin jalat seinälle. Uppouduin Uuden Kuun Emilian leimahduksiin tai Anna ystäväämme tai Viisikkojen seikkailuihin tai kuvittelin olevani Pikkunaisten Jo. Tai Meg. Tai Amy. Mikä milloinkin.

Nyt täytyy tässä kohden tunnustaa hävettävä asia, joka on huussielämäni pohjakosketus, sokea piste, suden hetki. Olen tehnyt nimittäin nimittäin vandaalisen, barbaarisen, sabotöörimäisen tuhrijanteon, samoin on paras ystäväni Mallu, joka muutama vuosi sitten väitteli tohtoriksi psykologisen kasvatustieteen alalta, täsmentääkseni hänen erikoisalaansa.

Me nimittäin saimme päähämme mennä kakkimaan erään perheen ulkohuussiin ja kuinka ollakaan, teimme tarpeemme huussin lattialle, emme reikään. En osaa sanoa, mikä meidät valtasi, mutta muistan vieläkin sen hillittömyyden hurman ja sen miten kaameasti hihittäen hiivimme housut kintuissa pois. Meille kyllä sitten samantien soitettiin kotiin, ja äiti kävi järkyttyneenä pesemässä huussin. En saanut selkääni, enkä muista edes tukistusta, mutta muistan, että minua uhattiin vattupuskan oksilla, kun muita puita ei pihassa ollut.

Olgan Pikkula kesäpaikassamme on elämäni miellyttävin ja rakkain huussi, johon ei liity mitään ikävää tai likaista, ei edes hajua, sillä sinne keon päälle heitettiin aina valkeaa kalkkia. Se ikään kuin puhdisti koko toimituksen. Pikkulan merenpuoleisella seinällä oli pieni lasiruutuinen ikkuna, joka antoi alas kirsikka- ja omenatarhaan. Tällöin meillä oli kotona kauppalassa jo siirrytty vesiklosettiin, mikä sekin toi hohtoa kesäisiin pikkulakäynteihin. Voi istua pitkäänkin ja lukea vanhoja sanomia, Länsi-Suomea tai Uudenkaupungin sanomia tai katsella vain merelle päin valkeiden kukkien läpi. Muistoissani pikkula kukkii kaiken aikaa.

Olgan huussiin mentiin rinnettä ylös ruohopolkua pitkin. Koiranputki ulottui lapsena kainaloihin tai vieläkin ylemmäs, sitten se pikkuhiljaa aleni, kun itse kasvoi. Mutta kaunista sen pitsikudelma oli, etenkin kun sen takana viistosti alapuolella levisi se kukkiva hedelmätarha, jonka mustalla mulloksella näin joskus käärmeiden kiemurtelevan alaspäin, kuin Edenin puutarhassa. Myöhemmässä vaiheessa vähän yli parikymppisenä keksin lapseni harvinaisen nimen pikkulaistunnolla katsellessani kukkivia omenapuita. Seuraavana päivänä tytär sai kasteessa nimen, jota almanakka ei tunne.

Olgan huussi purettiin nimikeksintöä seuraavana vuonna, samalla kun torppa jäi uuden tien alle. Nykyinen kesäpaikka rakennettiin sen kirsikka- ja omenatarhan yläpuolelle, kun se ennen oli alapuolella. Mutta huussia ei enää rakennettu, vaan huussin paikalla on nyt muheva kasvimaa ja talon sisällä on kaikki mukavuudet.

*

Onkohan kukaan muuten pannut kirjoihin kadonnutta huussikulttuuria? Väitän että puuhuoneet ja käymälät liittyvät merkittävästi varsinkin maalaislasten elämään ja ovat jopa muovanneet heidän kehitystään. Reiällä istuessa on tehty merkittäviä oivalluksia ja havaintoja elämästä, toisin kuin putkien suhinassa ja kloorin hajussa.

Innoituksen huussijuttuun sain Pellon pientareelta.

(Maalaus Gerrit Dou)

Miten ihminen voi tehdä niin itselleen?

On ihmisiä, jotka ovat kuin oljenkorsi: taittuvat ensimmäisestä pahasta sanasta. Minä olen sellainen, valitettavasti, ja olen tuntenut ahdistavaa pahaa mieltä edellisen päreeni anonyymin puun takaa tulleesta ällistyttävästä haukkumisesta. Salpaudun ja tunnen jonkinlaista voimatonta kauhua siitä, että joku pystyy olemaan minulle tarkoituksella paha, pystyy oikein kirjoittamaan tarkoitettuja pahoja sanoja näkyviin, niin että kuka tahansa voi ne lukea. Miten se on mahdollista, miten ihminen pystyy tällaiseen? Miten ihminen voi tehdä niin itselleen? Antaa itsensä olla paha toiselle, joka ei taatusti ole tehnyt mitään pahaa hänelle?

Olen kirjoittanut kolme blogitekstiä, Totuus ja valhe, Talvipäiväkirja 3. sivu ja Hiihtämisestä, mutta en ole uskaltanut julkaista ainoatakaan. - Ei sinulle kukaan vastaa, sanoi anonyymi, kenties tämä sama, kenties toinen, syksyllä. - Blogisi on haaremi, lauloi kurppa. - Sinä olet paranoidi, kuiski anonyymi, lisäksi yllyit vittuilemaan, kun joku hyvän hyvyyttään haukkui blogisi. Nih! Että vittumainenkin olet!

Sääli muuten noita kirjoittamiani päreitä. Totuus ja valhe on mielestäni aika hyvä päre, ja siinä on kuvana YouTuben Vysotskin laulu ja teemana on Matti Vanhasen hiihto läpi puunrungon, ehjänä, siis Matti Vanhanen. Huomaan kuitenkin, että Lehti sanoi jo kaiken muutamalla lauseella.

Talvipäiväkirjassa s. 3 on puhe blogimaailmasta, joka on vähintään yhtä julmaa kuin real life. Tässä huomaan, että ihan turha rutina tämäkin. Ihminen voi muuttaa vain itseään, mutta itseään hän ei kuitenkaan muuta.

Hiihtämispäreessä on puhe ihan vaan hiihtämisestä, kaipuusta kympin ladulle pepitaruudulliset housut jalassa ja duffelitakki päällä, palmikkoneuleinen pipo korkealla päälaella. Jalassa monot ja suksina Järviset hiirenloukkusiteillä. Alamäessä hiirenloukku joskus aukeaa ja suksi karkaa alas ennen hiihtäjää. Mutta se aukea pelto ja kuusikko talitintteineen horisontissa, hikoavan ihon ja lumen tuoksu! Tästä kirjoitin ja senkin huomaan turhaksi. Ketä kiinnostaa naisen kaipuu lapsuutensa ladulle? Ja vielä kun paranoidisti tietää, että pari anonyymia odottaa taas suden hetkeä iskeäkseen hampaansa niskaasi.

Paluu alkuun: En kysy enää, miten ihminen voi tehdä toiselle pahaa, sillä siihen löytyy selityksiä. Blogimaailmassa ykkösselittäjä on kateus, kakkosena kateus ja kolmantena kateus. Mutta miten ihminen voi tehdä niin itselleen - sallii itsensä olla tietoisesti paha?

Ei toisen ihmisen vahingoittaminen tarkoituksella ole millekään eläinlajille ominaista, sillä eläin ei tee koskaan pahaa, ei raadellessaankaan. Miksi ihminen on valinnut pahuuksista julmimman: henkisen sadismin? Henkinen sadismi ei kuulu ihmisluontoon. Pahuutta on, mutta sen syntymekanismi on selvittämättä.

Kevätpäiväkirja 2. sivu

Tytär on opintokiireittensä keskellä saanut kärpäsen pureman sukututkimukseen ja tartuttanut sen minuunkin, muutaman vuoden tauon jälkeen.

Tytär on isänsä äidin puolelta sukua, jossa on taiteilijoita ja mm. useapolvinen näyttelijäsuku - jäljet johtavat venäläiseen Nassokin-sukuun. Tyttären isän isä taas on kasvattipoika, joka annettiin suoraan synnytyslaitokselta turkulaiseen kauppiassukuun. Syntyperästä kulkee villejä huhuja aina kartanonherraan asti. Saa nähdä, onnistuuko tytär selvittämään isoisänsä mysteerin ja isoäidin venäläistaustan aukkopaikat.

Itse olen jämähtänyt Kansalliskirjaston vanhaan mutta digitalisoituun sanomalehtilukusaliin hakemaan tietoja omasta isänpuoleisesta suvustani, ja löytänyt sieltä yllättäen Lappiin tai Karjalaan viittavan sukumme vanhan nimen Suikki, josta sain lisävinkkejä jo edellisen keskustelun loppupuolella. On siis selvittämättä, mistä Suikit ovat tulleet Hämeeseen ja muuttaneet sitten nimensä nykyiseksi isäni nimeksi. Naimalla talojen tyttäriähän nimet monesti muuttuivat, tai sitten käsittääkseni ostamalla tila, jonka nimi otettiin perheen uudeksi sukunimeksi.

Muutenkin noita Kansalliskirjaston vanhoja sanomalehtiä on hauska lukea, varsinkin 1800-luvun ilmoituksia ja pikku-uutisia. Aamulehdessä oli mm. vuonna 1880 luettelo erään kievarin matkustavaisista, jotka olivat yöpyneet talossa. Nimilistassa oli muuan sukulaiseni. Että on sitä juorupalstoja ollut lehdissä jo satoja vuosia. Samoin löytyi lista taloista, jotka ovat ottaneet sähköliittymän. Kivutonta liikavarpaanpoistoa suorittaa muuan kandidaatti Björnborg, naisille aamupäivisin, miehille iltapäivisin, työväestölle erikoishalvat hinnat.

Taidanpa jatkossa jättää Ilta-Sanomien netti- tai paperiversiot lukematta ja lukea mieluummin näitä lukusalin vanhoja lehtiä. Paljon hauskempaa kuin tämä nykymaailman meno. Ihmiset ovat aika ikäviä ja kovia. Mikkosiakaan eivät päästä televisioon keskusteluttamaan ihmisiä, vaan katsovat mieluummin Kauniita ja rohkeita ja Salattuja elämiä.

Ja nyt lumitöihin! Eilisen päivän satoi lunta, ja nyt en pääse ovesta ulos ilman lapiohommia. Toisaalta lehtometsän seljapuussa oli jo karvaiset pikkulehdet! Mutta nyt siis töihin ja lenkille. Kevytlevite on loppu, pakko lähteä kauppaan ja sauvalenkille.

(Maalaus Albert Edelfelt)