Elämäni ulkohuoneet

Oodi kadonneelle käymäläkulttuurille

Syntymäkoti oli kaksikerroksinen valkoinen puukerrostalo, jossa asui paljon lapsia. Talossa ei ollut sisävessoja, vaan yhteinen ulkohuone, jossa oli iso käymälä usealla reiällä, liiterien yhteydessä.

Ulkohuoneessa leikittiin sateella, joskus pyllylääkäriä, kaikki lapset yhdessä. Kun aikuinen ilmaantui pihalle tai ikkunaan, yksi toimi syöttinä joka jutteli aikuiselle ja käänsi tämän huomion pois, muut odottivat hipihiljaa, josko leikki voisi jatkua. Jollekulle työnnettiin tikku pyllyyn, joltain vain katsottiin pylly. Marja-Liisan johdolla hingattiin vähän, posket punaisina ja koetettiin, tekeekö hyvää. Marja-Liisalla teki, muilla ei vaikka joku sanoi, että ai kun tekee hyvää. Selvästi kuitenkin näki, että se sanoi vaan. Kaikista meistä tuli sitten jotain, sillä meidät pantiin oppikouluun, paitsi Maaritista ei, se meni rappiolle Ruotsissa, ja sinihuulinen Sirpa kuoli synnynnäiseen sydänvikaan.

Sitten muutettiin keltaiseen puutaloon, joka oli selvästi kallellaan Siltasille päin. Siltaset pyörittivät kauppalan elokuvateatteria, joka sijaitsi vastapäätä Siionia, joka taas oli vastapäätä meitä. Katselin usein, kun helluntailaiset menivät perhekunnittain Siioniin ja iltaisin taas katselin elokuviin menijöitä, ja menin aina itsekin, uuden ystäväni Mallun kanssa, kun vaan sain rahaa. Ai että silti kaipasin vanhalle talolle ja sainkin syyn mennä, kun huomasin kudotun seeprani unohtuneen sinne meidän vintille.

Tässä viistossa talossa oli pieni ulkohuussi, puuvajassa. Täältä muistan lukuhetket, kun olin paossa humalaista isää, kun en viitsinyt kavuta ullakolle tai talon katolle, joka oli kolmas turvapaikkani. Katolla oli hyvä maata vatsallaan kirja edessään ja katsella samalla maisemia ja alhaalla kulkevia ihmisiä. Huussi oli helpoin. Panin vaan huussinluukun kiinni ja nostin jalat seinälle. Uppouduin Uuden Kuun Emilian leimahduksiin tai Anna ystäväämme tai Viisikkojen seikkailuihin tai kuvittelin olevani Pikkunaisten Jo. Tai Meg. Tai Amy. Mikä milloinkin.

Nyt täytyy tässä kohden tunnustaa hävettävä asia, joka on huussielämäni pohjakosketus, sokea piste, suden hetki. Olen tehnyt nimittäin nimittäin vandaalisen, barbaarisen, sabotöörimäisen tuhrijanteon, samoin on paras ystäväni Mallu, joka muutama vuosi sitten väitteli tohtoriksi psykologisen kasvatustieteen alalta, täsmentääkseni hänen erikoisalaansa.

Me nimittäin saimme päähämme mennä kakkimaan erään perheen ulkohuussiin ja kuinka ollakaan, teimme tarpeemme huussin lattialle, emme reikään. En osaa sanoa, mikä meidät valtasi, mutta muistan vieläkin sen hillittömyyden hurman ja sen miten kaameasti hihittäen hiivimme housut kintuissa pois. Meille kyllä sitten samantien soitettiin kotiin, ja äiti kävi järkyttyneenä pesemässä huussin. En saanut selkääni, enkä muista edes tukistusta, mutta muistan, että minua uhattiin vattupuskan oksilla, kun muita puita ei pihassa ollut.

Olgan Pikkula kesäpaikassamme on elämäni miellyttävin ja rakkain huussi, johon ei liity mitään ikävää tai likaista, ei edes hajua, sillä sinne keon päälle heitettiin aina valkeaa kalkkia. Se ikään kuin puhdisti koko toimituksen. Pikkulan merenpuoleisella seinällä oli pieni lasiruutuinen ikkuna, joka antoi alas kirsikka- ja omenatarhaan. Tällöin meillä oli kotona kauppalassa jo siirrytty vesiklosettiin, mikä sekin toi hohtoa kesäisiin pikkulakäynteihin. Voi istua pitkäänkin ja lukea vanhoja sanomia, Länsi-Suomea tai Uudenkaupungin sanomia tai katsella vain merelle päin valkeiden kukkien läpi. Muistoissani pikkula kukkii kaiken aikaa.

Olgan huussiin mentiin rinnettä ylös ruohopolkua pitkin. Koiranputki ulottui lapsena kainaloihin tai vieläkin ylemmäs, sitten se pikkuhiljaa aleni, kun itse kasvoi. Mutta kaunista sen pitsikudelma oli, etenkin kun sen takana viistosti alapuolella levisi se kukkiva hedelmätarha, jonka mustalla mulloksella näin joskus käärmeiden kiemurtelevan alaspäin, kuin Edenin puutarhassa. Myöhemmässä vaiheessa vähän yli parikymppisenä keksin lapseni harvinaisen nimen pikkulaistunnolla katsellessani kukkivia omenapuita. Seuraavana päivänä tytär sai kasteessa nimen, jota almanakka ei tunne.

Olgan huussi purettiin nimikeksintöä seuraavana vuonna, samalla kun torppa jäi uuden tien alle. Nykyinen kesäpaikka rakennettiin sen kirsikka- ja omenatarhan yläpuolelle, kun se ennen oli alapuolella. Mutta huussia ei enää rakennettu, vaan huussin paikalla on nyt muheva kasvimaa ja talon sisällä on kaikki mukavuudet.

*

Onkohan kukaan muuten pannut kirjoihin kadonnutta huussikulttuuria? Väitän että puuhuoneet ja käymälät liittyvät merkittävästi varsinkin maalaislasten elämään ja ovat jopa muovanneet heidän kehitystään. Reiällä istuessa on tehty merkittäviä oivalluksia ja havaintoja elämästä, toisin kuin putkien suhinassa ja kloorin hajussa.

Innoituksen huussijuttuun sain Pellon pientareelta.

(Maalaus Gerrit Dou)