Kevätpäiväkirja 4. sivu: Pieni elämä - haittaaks se?

9.5. Väliin epäilee, että elää elämätöntä elämää. Kun on vain vähän  ulkoista happeningia  ja kun ei itse mene minnekään. Jos joku järjestää jotain, sitä alkaa järsiä tapahtumaa ennalta. Niin kuin sitä, että kaupungissa järjestetään jokin Keväthumaus, jonka tähtiesiintyjä on  Pirjo Liimatta, Master Chef -kilpailun kolmonen, ja kun Seijan Vaatteella on mekkotanko ulkona ja sisällä  pannu kuumana, ja kun kirjastolautakunta kutsuu kirjailijan kuorma-auton lavalle asetetun mikrofonin  taakse lausumaan, se on naapurikaupungin emäntä, joka on julkaissut runojaan omakustanteena.

Sitä ihmettelee toistamiseen, miten Aino Kallas on voinut sanoa eläneensä elämätöntä elämää. Runoilijoitten  jumalatar, meren yli mennyt, kaivattu, kaipaaja. Miten tuommoinen voi sanoa, että hänen syvin ja persoonallisin elämyksensä on ollut elämättömyys ja että se on hänestä tehnyt sekä taiteilijan että persoonalllisuuden. Persoonallisuuden tekee sitä paitsi mikä tahansa asia kenestä tahansa, pahoinpitelykin, tuommoista ei tarvitsisi henkevän kirjailijan sanoa ääneen, saati paperille. Vaan kenties Kallas tarkoittaakin, että elämättömyys on tehnyt hänestä Persoonallisuuden.

Varastin aamulla terveyskeskuksen odotustilasta naistenlehden. Odotin, ettei kukaan näe  ja sulloin lehden taitettuna  pieneen käsireppuuni paksun lompsan viereen. Aloin nimittäin himota  juttua Pieni elämä - haittaaks se. Sen on kirjoittanut muuan Juha Heinisuo, kuvasta päätellen oikein kaunis nuorimies.   Juhan jutussa sanotaan, että pitää esittää, että elämässä on paljon sisältöä. Tätä minä olen aina sanonut, että suljetussa talossa ne vasta kurpitsajuhlat ovatkin! Ihmiset ovat toisaalta hyvin hauraita ja vähän hukassa hyvinvointinsa keskellä, heitä tulee vähän surku, kun juoksevat kuin päättömät kanat Raakkelin kartanolla - näky lapsuuden kultavainioilta.

Pitäisi kirjoittaa Einesbaariinkin,  Vartion kirjasta pieni juttu, Kaikki naiset näkevät unia. Motiivini on   katsoa, missä määrin  teos on kestänyt aikaa, kuusikymmenluvulta tänne asti. Vieläkö naiset kohkaavat samoin kuin muistan rouvan Pyyn kohkanneen? Vieläkö he uppoavat itseensä, kun lapset ovat pois jaloista, toisissa huoneissa, kuten Vartion kirjassa lapset ovat kaiken aikaa kuulumattomissa, näkymättömissä? Vai ovatko lapset edelleen toisissa huoneissa kuin äiti? Tämä lasten puuttuminen rouva Pyyn  näyttämöltä  ihmetyttää minua vaivaantumiseen asti, ihan kuin klassikossa olisi virhe. Onhan rouva Pyy sentään nuori kotiäiti ja hänen lapsistaan ei kirjassa ole juuri muuta kuin nimet.  Ratkaisu voi piillä anopissa, joka asuu samassa huushollissa. Mutta silti. Minun pitää vielä silmäillä kirjaa, etten puhu sivuasioista.

10.5. Lehdissä on  keskustelua siitä, että vauvoja ei pitäisi ottaa mukaan markettteihin, konsertteihin tai elokuviin.  Arja Sutela -niminen ihminen sanoo näin, ja suuri joukko huolestuneita ihmisiä on toista mieltä.  Onhan se nyt saletti, että vauva ärsyyntyy markkinapaikkojen valoista ja melskeestä ja vieraista hajuista, jos refleksit ovat tallella. Ja vauvan vieminen rokkikonserttiin on minusta henkistä pahoinpitelyä, piittaamattomuutta lapsen alkioasteesta. Vauva on pieni vain kuukausissa laskettavan määrän. Vai onko se sitten elämätöntä elämää, ettei pääse rokkikonserttiin tai shoppailemaan vauva selkärepussa?

(Valokuvat Iines, Pupu ja pytinki ja Ruusuja hopeamaljassa)

Kevätpäiväkirja 3. sivu: Sijainnin kokemisesta

7.5. Tuolla pari keskustelua alempana virisi vielä eilen kielijutustelua blogilla käynnistä. Saatetaan sanoa, että Iineksen blogilla käydään  keskustelua. Käytetään ulkoista paikallissijaa, adessiivia.

Paikallissijat  ovatkin ne, jotka ensin menevät sekaisin, kun ihminen liikkuu uusilla alueilla. Tämä näkyy erikoisesti matkoilla ja Internetissä, mutta myös arkisemmissa tapauksissa.  Kirjoitetaan taululle tai ruudulle, vaikka ei kirjoiteta vihollekaan eikä paperille. Osallistutaan kursseille, vaikka oikeasti osallistuttaan yhteen kurssiin.

Suomalaiset ovat ennenkin suosineet ulkoisia paikallissijoja. Ihminen on kuin puusta pudonnut astuessaan uudelle reviirille, etenkin lentomatkan päässä olevalle. Siksi hän ehkä  kulkee  paikan päällä ja ulkona, hän on olevinaan Pattayalla tai Goalla, eikä Pattayassa tai Goassa. Suomessa ollessaan hän uskaltaa olla reilusti Hangossa tai Helsingissä, ei Hangolla tai Helsingillä.

Nyt ulkoisia paikallissijoja käytetään uudella tavalla, uusista kohteista. Kun ollaan blogilla, olla avoimella foorumilla, joka on eräänlainen  hyde park. Internetin sivu voidaan kokea syvyysulotteiseksi paikaksi, se ei ole vain mekaaninen kuollut laatta, sivu. Siihen liittyy erottamatta ihmisen ajatustoiminta,  hänen tapansa kokea oma itsensä, persoonansa ja muut sivulla olijat. Ihminen muodostaa oletuksia, suunnittelee ja kuvittelee ja ilmaisee itseään ehkä syvemmin kuin konsanaan sanallisesti kenellekään.

Internet onkin  mullistanut ihmisen tapaa kokea sijaintinsa. Internetissä vietetään tunteja päivässä, ja liikkuminen netin saiteilla vastaa  liikkumista fyysisissä paikoissa. Kun ihminen vielä jättää hajumerkkejään useisiin paikkoihin, palaa tarkistamaan reagoinnit ja merkkaamaan lisää,  on nettisivu jo muuttunut paikaksi,  jolla on merkitystä ihmisen elämässä. Paikka voi tulla ajatuksiin silloinkin, kun ihminen ei ole ruudun ääressä. Hän voi suunnitella tulevaa toimintaa siellä ollessaan fyysisesti vaikka treffeillä.

Sitä voisi vaikka uskoa, että Internetin kokeminen paikaksi on osa evoluutiota. Henki liikkuu fyysisen kehon sijasta. Tämä ei voi olla vaikuttamatta ihmisen tapaan sijaita avaruudessa. Muutenkin se, miten sijaitsemme avaruudessa, on huima ajatus. Joskus ei voi katsoa kuuta, edes superkuuta, kun huomaan, miten se on siirtynyt toisaalle jo muutamissa minuuteissa. Maapallon liike alkaa huimata ja ajatus siitä, että osa porukasta on kantapäät vasten omia. Sitä voi miettiä, miten tässä liikkeessä voi säilyä järjissään. Mitä tapahtuu, jos vetovoima lopahtaa? Putoammeko vai nousemmeko? Miten voi olla vakuuttunut, että ihmisellä on oikeat koordinaatit? Meidän mökilläkin on väärät koordinatit, se ei sijaitse siellä, missä koordinaatit ilmoittavat sen olevan.

Summa summarum: Vierastan minäkin blogilla käyntiä. En osaisi sanoa niin. Evoluutiolla on tekemistä meikäläisen kanssa! En taivu ulkoisiin paikallissijoihin, adessiiviin, ablatiiviin ja allatiiviin, sillä rakastan sisällä oloa, sisälle menoa, en halua ulkoistaa asioita. Erikoisesti adessiivin käyttö voi olla tapa etäännyttää asia  pois itsestä, halu ottaa pieni välimatka, jotta asia olisi omassa kontrollissa, käden ulottuvilla. Sitäkin mietin, kieliikö runsastunut ulkopaikallissijojen käyttö ihmisen pinnallistumisesta ja hetkellistymisestä.

(Valokuva Iines 6.5. Pyrstötiainen pesässään)

Kevätpäiväkirja 2. sivu: Tanssit laiturilla

1.5. Tapanin-myrsky oli räjäyttänyt laiturin hajalle. Päässä oleva klunssi on siirtynyt pappilan rajalle, eikä sitä siitä, matalasta kaislikosta kisko irti pirukaan, saati pappi. Jokin iso vetokone tai kaivuri uppoaa ja tuhoaa rannan rakenteen. Tuossa alempana se on, katsokaa itse.

Taas askel kohti rappiota. Viime kesänä oli kaisloittunut laituri, nyt ei sitäkään. Sen sijaan kauempana keskellä kaisloja nököttää nyt sitten pikkuinen tanssilava, sopivasti kallellaan kuin Hugo Simbergin maalauksessa. Toisaalta - olen optimisti kaiken pessimismin keskelläkin - nyt laituri on tullut pois pohjimmaisesta poukamasta, merelle päin, jolloin siihen voisi härskisti rakentaa kulkusillan. Alla on  lunastettu vesijättömaa, lupa mennä veteen kaislikonkin halki. Tämä vaihtoehto on tutkittava tarkoin.

Tapasin Martan ja Martinkin. Martti voiteli moottorisahaa aamuauringossa ja Martta istui tuulensuojassa paikassa. En enää ajattele Marttia Martan deittiystävänä, sillä onnenkantamoinenhan Martti on. Hyvä mies.  Ruohonleikkuristani on kadonnut veto ja kysyin Marttia korjaajaksi.  Muutoin on kaikki mökillä kunnossa, piha tietenkin täynnä oksia ja risuja, mutta talo ehjänä ja kohtalaisen kutsuvanakin. Pitää soittaa putkimies yhdistämään vesi ja putsaamaan katto ja savupiippu.

2.5. Sitten  toisenlaiseen asiaan, josta huomaan jopa hiukan kiihtyväni. Sormeni napsuvat näppäimillä kiivaasti, nopeasti, ja joudun varmaan  poistamaan tästä adjektiivit, adverbit,  lyöntivirheet sekä jokusen sivulauseen ja huutomerkin.

Edellisessä keskustelussa estradille nousivat  television säätiedotusten naismeteorologit, joista on tullut  eräänlaisia auton konepellillä kiehnaavia pin up -tyttöjä. On muutenkin arkista  ja mitä normaaleinta saada pyytämättä kasvoilleen  jonkun rintavako,  takamus tai häpy.

Joskus äiti lausui minulle nukkumarunoa: Uni tulee ulkoa, uni kysyy lasta, löytää lapsen kehdosta, siskon heijaamasta.  Ihan kuin seksistäkin ajateltaisiin niin, että seksi tulee ulkoa, seksi kysyy lasta. Löytää lapsen kehdosta, --.  Muuan kommentoija  totesikin, että seksi ei tule ulkoa, vaan ihmisen sisältä. Ulos se tulee vaikka silmistä ja muusta värähtelystä. Niin minustakin. Ei ole olemassa erikseen seksikkäitä naisia, tai miehiä. On vain seksiä korostavia ihmisiä tai seksiään korostamattomia ihmisiä, subjekteja ja objekteja, jotka löytävät toistensa silmät, jos etsivät ja nostavat katseensa tai jos katsetta ei hajoiteta muita paikkoja tyrkyttämällä.

Kyllä. Ajatuksistani paistaa kirkkaasti läpi kyllästyminen vyöryvän seksin kaikkeuteen. Seksistä on tehty tyydyttymätön itseisarvo, jota rakennetaan oman ruumiintemppelin ylle ja päälle. Seksi on jumala. Me olemme runkkaavia jumalia.

(Maalaus Hugo Simberg, valokuva Iines, suurenee klikkaamalla)