Tähdet meren yllä

 

Näinä pimeinä päivinä ihminen tuntee ahdistusta. Kannattelee taivaanpalkkia harteillaan kuin Atlas, polvistuneena nöyrästi kaamoksensa edessä. Maan ja taivaan välinen rako kapeutuu päivä päivältä.  

Myös järjen valo kapeutuu. Ihmispolo ei enää ymmärrä, missä mennään, mitä ympärillä tapahtuu. Päivänpolitiikka on käsittämätöntä moraaliposeerausta vailla moraalia.  Hallitus siunaa laittomuuden. Lapset tappavat toisiaan, ministerit kuuntelevat herkällä korvalla ja seuraavat tilannetta ja pidentävät pakkokoulua. Villiintyneet virukset tanssittavat ihmisiä, ja pirukin siellä joukossa vilahtelee vaalein hiuksin, kulmahampaat välkähdellen, kuten viattomalla vain voi. Valtakunnassa kaikki hyvin, hajaantukaa. Ja tähdet meren yllä.

Vaan onneksi rokotukset ovat ovella ja maailma pelastuu. Itse olen nähnyt pääkaupunkiseudulla elelevän tyttären viimeksi helmikuussa, hiihtolomalla. Nyt hän on omaehtoisessa karanteenissa päästäkseen kotiin jouluksi. Olisi kohtalon ivaa, jos nyt sitten saisin Vantaalta tuodun koronan juuri kun rokotukset ovat ovella ja on eletty säästöliekillä melkein koko vuosi. Kesäkin jäi väliin ja sukulaistapaamiset. Kun ei olla enää nuoria, tuntuu, kuin elämästä varastettaisiin loppupalasia pois.

Kirjaankaan ei oikein osaa tarttua. Nytkin on kirjaston pino lukematta ja ihminen lukee vain pätkäuutisia ja kolumneja. Viimeksi tartuin Irja Sallan isämuistelukseen, mutta laskin senkin pois käsistäni kesken. Kirjailijahan kaunistelee totuutta. Isä oli hirveä kasvattaja ja Sallan lapsuus oli kauhea. Kirjassa isä muuttuu lempeäksi rakastavaksi isäksi. Ei Tyko Sallinen sellainen ollut. Juoppo mikä juoppo, ja tytär vietti loppuelämänsä mielisairaalassa. En siedä itselleen valehtelijoita.

Eilen leivoin taatelikakun ja piparkakut ja kävin ostamassa kuusen  ja hakemassa Saksan-paketin. Maskinkäyttö on aivan kauheaa, silmälasit huurtuvat heti kun puhuu, ja niinpä lasit on nostettava otsalle ja valikoitava asiat likinäköisenä summittain. Kyllä se kuusi kaunis on, sulaa terassilla vesiämpärissä. Nyt leivon nisset ja nasset, panen pullataikinan tulille. Illalla aion katsoa kauhuelokuvan televisiosta. On kiva olla kotona turvassa ja katsoa pelottavia filmejä. Murhatarinatkin ovat kivoja. Ettäs tiedätte. Mukavaa joulunodotusta vaan kaikille!

(Valokuva Iines,  Tähdet meren yllä

Suomalainen kirjallisuus on liian valkoista?

 

Kuulkaapas  kaikki! Tiedättekö ollenkaan, että Musta Mannerheim aikanaan oli hyvä elokuva, aikaansa edellä. Emme vain ymmärtäneet sitä ja kävimme vilkasta ja paheksuvaa keskustelua siitä, että Mannerheimia näytteli mustaihoinen pitkä ja hontelo mies. Olimme sydänjuuriamme myöten loukkaantuneita.

Suomen Kuvalehden avustava kirjoittaja Kalle Kinnunenkin ymmärsi silloin heti taidetta ja koetti opastaa meitä Mannerheimin väärästä väristä pillaantuneita siitä, että paheksuntamme on silkkaa rasismia. 

Aivan kaikkihan nimittäin tietävät, ettei Mannerheim ollut oikeasti musta.   - Taiteeseen kuuluu mahdollisuus tulkintaan, ja siksi se on taidetta, eikä esimerkiksi totuutta tavoittelevaa tiedettä, lohkaisi Kinnunen ja sanoi, että ainakin hänestä jossain Havaijilla tai Nairobissa kuvattu Marski-tarina voisi kertoa "turvonneen ja kivettyneen myytin takaa jopa jotain enemmän todellista". 

No nyt olemme viisaampia, jos myönnämme, että elokuva viisastutti meitä merkittävästi ja jäi historiaan tienaukaisijana vapaille tulkinnoille.

Vaan kuinkas sitten kävikään?  Nimittäin tänä päivänä lukiessani noita Kinnusen sanoja taiteen tulkinnanvaraisuudesta nousee mieleeni  kysymys siitä, miksi en saanut lukea meille opetettuja  taiteen vapaata  tulkintaa puolustavia lausuntoja taannoin, kun Kansallisteatterin johtajaa pommitettiin miehen valitsemisesta näyttelemään transihmistä. Missä olivat puheet taiteen tulkinnasta ja siitä, että taide ei ole tiedettä? Puhuttiin vain kulttuurin omimisesta, josta sitten taas ei puhuttu Mustan Mannerheimin yhteydessä.

Mustan Mannerheimin ja Kansallisteatterin näyttelijänvalinnan rinnakkain tarkasteleminen näyttää  sen, millaista  aikaa elämme, kun yhä useammassa asiassa nähdään merkityksiä, joista meillä ei ollut aavistustakaan vielä muutama vuosi sitten.  

Herkkäkorvainen kuulee, miten valvovien rautasaappaiden kopina yltyy kaiken aikaa. Toivottavasti heräämme ennen kuin kannat kopsahtavat yhteen ja on liian myöhäistä, ja meillä on raja-aidat asioiden ympärillä ja joudumme sanomaan kuin venäläinen runoilija Osip Mandelštam Stalinille:

Veit kaikki meret ja kaiken tilan.

Annoit minulle kenkieni kokoisen maapalan ja kalterit sen ympärille.

Mitä siitä hyödyit? Et mitään.

Jätit minulle minun suuni, ja se muovaa sanoja, hiljaisuudessakin.

Uusin uhka meillä on kirjailija Ronja Salmen mielestä suomalaisen kirjallisuuden liiassa valkoisuudessa. Tähän  kolumniin kannattaa perehtyä vilpittömin mielin, ennakkoluulottomasti, sillä Ronja Salmi on mitä ilmeisimmin nähnyt valon.  

Kyse on siis oikeasti siitä, että meillä on Salmen mukaan liikaa valkoisten kirjoittamia kirjoja tänä monikulttuurin aikana. Meillä tulisi olla enemmän kaikenväristen ihmisten kirjoittamia ja julkaisemia kirjoja, eikä sen kielenkään niin täydellistä tarvitse olla. Pääasia on kirjoittajien moniäänisyys ja monivärisyys. 

(Maalaus Eero Järnefelt)

Tasaistamista ja joulubuffaa

Muuan kommentoija oli eilen katsellut Ylen ykköseltä Sannikan ohjelman, jossa käsiteltiin sukupuolten kirjoa ja lukumäärää. Itse en ole ohjelmaa katsonut, joten en viittaa siihen alempana, vaan puhun omista ajatuksistani. 

Me elämme nimittäin  tasaistamisen aikaa, jota voi kutsua toki myös intersektionalismiksi, jos haluaa pelata käsitteellisen trendikielen diskurssissa.

Tasaistaminenhan tarkoittaa sitä, että kukaan ei saa olla tai sanotaanko pikemmin niin, että hänen ei tarvitse olla poikkeus, vaan poikkeuksellisesta ominaisuudesta tai asiasta pyritään tekemään normaali ominaisuus. Joku voisi sanoa, että poikkeukset harjataan normaaleiksi ja jopa yleisiksi. 

Tämä harjaamiseksi kutsumani toiminta on tavallaan ymmärrettävää, ja se tuntuu eettiseltä suhtautumistavalta, mutta en ole vakuuttunut siitä, onko se ehdottoman rehellistä. 

Itselleni on nimittäin elämäni varrella, kaikkien kokemusten, pettymysten, tuskan, ilon ja onnenkin myötä kypsynyt sellainen oletusasetus, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, olivat he sitten millaisilla ominaisuuksilla, olemuksilla ja arvoilla tahansa varustettuja. 

En yksinkertaisesti osaa pitää  ketään toistaan alempana tai ylempänä ihmisarvossa. Laitapuolen kulkija siltojen alla on ihminen siinä kuin minäkin, jonkun äidin poika, kenties lapsen isä. Minulla tai sinulla ei ole oikeutta saada vaikkapa koronarokotusta ennen häntä, jos hän on meitä vanhempi tai sairaampi. 

Tämä johtaa siihen, että näin ajatellen ei tunne tarvetta suvaita ketään erikseen tai antaa hänelle ylimääräistä elintilaa ja erikoisoikeuksia sen vuoksi, että hän poikkeaa jollakin erityisellä tavalla muista ja olisi näin heikompi - kuten nykyoletus kuuluu. Kaikki kelpaavat  yhtä lailla ja ovat vertaisia, jotka ansaitsevat samanlaisen kohtelun, jota haluaa itsekin saada. Heistä on moneen.

Toisen ihmisen arvokkaana pitäminen sisältää oletusasetuksena myös sen, että edellyttää keneltä tahansa samankaltaista vastuullisuutta ja osallisuutta kuin muiltakin ja itseltään. 

Se, että vammaisellekin voi nauraa, pitää sisällään sen, että hänet koetaan täyspäiseksi ihmiseksi, ei itseä huonommaksi ja varottavaksi holhotiksi. Tässä nauru ei tarkoita tietenkään  mitään ilkeää ja pahantahtoista naurua, vaan huumorintajuista syvää naurua, johon aina kuuluu ymmärrys ihmisen heikkoudesta. 

Ja se, että että vaatii maahanmuuttajaa oppimaan maan tapoja ja kieltä ja lopettamaan laissakin kielletyt ihmisarvon loukkaukset, osoittaa mielestäni arvostusta ja luottamusta ihmistä kohtaan eikä suinkaan ole rasismia. Se taas, että uhriuttaa nämä mainitsemani ihmiset pelkästään holhottavaan asemaan vailla toimintakykyä ja  - huumorintajua, on minun maailmankuvani mukaan kunnioituksen puutetta ja  positiiviseksi verhoiltua ylenkatsetta, positiivista rasismia.

Palatakseni sukupuolten kirjoon - näen niitä kaksi, enkä voi sille mitään, vaikka ehkä tahtoisin. Jääräpäinen ja sitkeä mieleni pohjaa tässä oletettavasti ihmisen lisääntymismekanismiin. Sukupuolten lukumäärästä minulla ei ole täsmätietoa, ja lopetin tiedon etsinnän siinä vaiheessa kun luin  niitä olevan yli 19.000 - erään asiasta  mielipiteen omaavan henkilön mielestä. 

Olen taipuvainen ajattelemaan, että muunlaiset sukupuolisuudet, oli niitä millainen kirjo tahansa,  ovat kuitenkin poikkeuksellisia ominaisuuksia, jotka mahtuvat maailmaan ja jotka ovat eettisesti ihmisarvossa mitaten  yhtä arvokkaita kuin muutkin. Pääsukupuolet ovat tietenkin ne perinteiset, eikä tätä asiaa voi harjaamallakaan muuksi muuttaa. Eikä tämän kirjon takia perinteistä sukupuolijakoa tarvitse romuttaa.

Miksi ei panna siis paukkuja erilaisuuden sietämiseen eikä poistamiseen? Miksi erilaisuus nähdään pelottavana peikkona? Se erilaisuus kun ei poistamalla poistu eikä vanhoja totuuksia muuttamalla ja sukupuolten määrää lisäämällä, taulukkoja sorvaamalla, mutta hyväksymällä erilaisuus ihmisen osaksi muutetaan maailmaa paremmaksi paikaksi kaikkien elää. Ihmiset ovat eri väristen nahkojensa alla varustettuna millaisilla värkeillä tahansa lopulta hyvin samanlaisia.

*

Lopuksi kevennykseksi kieliärsytys radiosta ja televisiosta. Aluksi en tajunnut, mistä on kyse tässä mainoksessa:

"Nyt joulubuffaa kakstoistaysiysi." 

Enkä tiedä, miksi tämä mainos ärsyttää minua niin kovasti. Sanon jyrkästi kuin muinoinen kriitikko Jukka Kajava: Miksi kieltä raiskataan!  Miten voidaan tehdä noin moukkamainen ja tyhmä mainoslause? Jos minä menen syömään, en totisesti mene mihinkään buffaan. Ja ysiysi. Aaaarrrgggh.

(Maalaus Nicolas Poussin)