Suomalainen kirjallisuus on liian valkoista?

 

Kuulkaapas  kaikki! Tiedättekö ollenkaan, että Musta Mannerheim aikanaan oli hyvä elokuva, aikaansa edellä. Emme vain ymmärtäneet sitä ja kävimme vilkasta ja paheksuvaa keskustelua siitä, että Mannerheimia näytteli mustaihoinen pitkä ja hontelo mies. Olimme sydänjuuriamme myöten loukkaantuneita.

Suomen Kuvalehden avustava kirjoittaja Kalle Kinnunenkin ymmärsi silloin heti taidetta ja koetti opastaa meitä Mannerheimin väärästä väristä pillaantuneita siitä, että paheksuntamme on silkkaa rasismia. 

Aivan kaikkihan nimittäin tietävät, ettei Mannerheim ollut oikeasti musta.   - Taiteeseen kuuluu mahdollisuus tulkintaan, ja siksi se on taidetta, eikä esimerkiksi totuutta tavoittelevaa tiedettä, lohkaisi Kinnunen ja sanoi, että ainakin hänestä jossain Havaijilla tai Nairobissa kuvattu Marski-tarina voisi kertoa "turvonneen ja kivettyneen myytin takaa jopa jotain enemmän todellista". 

No nyt olemme viisaampia, jos myönnämme, että elokuva viisastutti meitä merkittävästi ja jäi historiaan tienaukaisijana vapaille tulkinnoille.

Vaan kuinkas sitten kävikään?  Nimittäin tänä päivänä lukiessani noita Kinnusen sanoja taiteen tulkinnanvaraisuudesta nousee mieleeni  kysymys siitä, miksi en saanut lukea meille opetettuja  taiteen vapaata  tulkintaa puolustavia lausuntoja taannoin, kun Kansallisteatterin johtajaa pommitettiin miehen valitsemisesta näyttelemään transihmistä. Missä olivat puheet taiteen tulkinnasta ja siitä, että taide ei ole tiedettä? Puhuttiin vain kulttuurin omimisesta, josta sitten taas ei puhuttu Mustan Mannerheimin yhteydessä.

Mustan Mannerheimin ja Kansallisteatterin näyttelijänvalinnan rinnakkain tarkasteleminen näyttää  sen, millaista  aikaa elämme, kun yhä useammassa asiassa nähdään merkityksiä, joista meillä ei ollut aavistustakaan vielä muutama vuosi sitten.  

Herkkäkorvainen kuulee, miten valvovien rautasaappaiden kopina yltyy kaiken aikaa. Toivottavasti heräämme ennen kuin kannat kopsahtavat yhteen ja on liian myöhäistä, ja meillä on raja-aidat asioiden ympärillä ja joudumme sanomaan kuin venäläinen runoilija Osip Mandelštam Stalinille:

Veit kaikki meret ja kaiken tilan.

Annoit minulle kenkieni kokoisen maapalan ja kalterit sen ympärille.

Mitä siitä hyödyit? Et mitään.

Jätit minulle minun suuni, ja se muovaa sanoja, hiljaisuudessakin.

Uusin uhka meillä on kirjailija Ronja Salmen mielestä suomalaisen kirjallisuuden liiassa valkoisuudessa. Tähän  kolumniin kannattaa perehtyä vilpittömin mielin, ennakkoluulottomasti, sillä Ronja Salmi on mitä ilmeisimmin nähnyt valon.  

Kyse on siis oikeasti siitä, että meillä on Salmen mukaan liikaa valkoisten kirjoittamia kirjoja tänä monikulttuurin aikana. Meillä tulisi olla enemmän kaikenväristen ihmisten kirjoittamia ja julkaisemia kirjoja, eikä sen kielenkään niin täydellistä tarvitse olla. Pääasia on kirjoittajien moniäänisyys ja monivärisyys. 

(Maalaus Eero Järnefelt)