Hyvää Joulua, yksinäiset ja yhdistykset

 

(Valokuva Iines, Lumikiteitä 2019, klikkaa kuva suureksi, niin teksti näkyy vaivatta)

Tähdet meren yllä

 

Näinä pimeinä päivinä ihminen tuntee ahdistusta. Kannattelee taivaanpalkkia harteillaan kuin Atlas, polvistuneena nöyrästi kaamoksensa edessä. Maan ja taivaan välinen rako kapeutuu päivä päivältä.  

Myös järjen valo kapeutuu. Ihmispolo ei enää ymmärrä, missä mennään, mitä ympärillä tapahtuu. Päivänpolitiikka on käsittämätöntä moraaliposeerausta vailla moraalia.  Hallitus siunaa laittomuuden. Lapset tappavat toisiaan, ministerit kuuntelevat herkällä korvalla ja seuraavat tilannetta ja pidentävät pakkokoulua. Villiintyneet virukset tanssittavat ihmisiä, ja pirukin siellä joukossa vilahtelee vaalein hiuksin, kulmahampaat välkähdellen, kuten viattomalla vain voi. Valtakunnassa kaikki hyvin, hajaantukaa. Ja tähdet meren yllä.

Vaan onneksi rokotukset ovat ovella ja maailma pelastuu. Itse olen nähnyt pääkaupunkiseudulla elelevän tyttären viimeksi helmikuussa, hiihtolomalla. Nyt hän on omaehtoisessa karanteenissa päästäkseen kotiin jouluksi. Olisi kohtalon ivaa, jos nyt sitten saisin Vantaalta tuodun koronan juuri kun rokotukset ovat ovella ja on eletty säästöliekillä melkein koko vuosi. Kesäkin jäi väliin ja sukulaistapaamiset. Kun ei olla enää nuoria, tuntuu, kuin elämästä varastettaisiin loppupalasia pois.

Kirjaankaan ei oikein osaa tarttua. Nytkin on kirjaston pino lukematta ja ihminen lukee vain pätkäuutisia ja kolumneja. Viimeksi tartuin Irja Sallan isämuistelukseen, mutta laskin senkin pois käsistäni kesken. Kirjailijahan kaunistelee totuutta. Isä oli hirveä kasvattaja ja Sallan lapsuus oli kauhea. Kirjassa isä muuttuu lempeäksi rakastavaksi isäksi. Ei Tyko Sallinen sellainen ollut. Juoppo mikä juoppo, ja tytär vietti loppuelämänsä mielisairaalassa. En siedä itselleen valehtelijoita.

Eilen leivoin taatelikakun ja piparkakut ja kävin ostamassa kuusen  ja hakemassa Saksan-paketin. Maskinkäyttö on aivan kauheaa, silmälasit huurtuvat heti kun puhuu, ja niinpä lasit on nostettava otsalle ja valikoitava asiat likinäköisenä summittain. Kyllä se kuusi kaunis on, sulaa terassilla vesiämpärissä. Nyt leivon nisset ja nasset, panen pullataikinan tulille. Illalla aion katsoa kauhuelokuvan televisiosta. On kiva olla kotona turvassa ja katsoa pelottavia filmejä. Murhatarinatkin ovat kivoja. Ettäs tiedätte. Mukavaa joulunodotusta vaan kaikille!

(Valokuva Iines,  Tähdet meren yllä

Suomalainen kirjallisuus on liian valkoista?

 

Kuulkaapas  kaikki! Tiedättekö ollenkaan, että Musta Mannerheim aikanaan oli hyvä elokuva, aikaansa edellä. Emme vain ymmärtäneet sitä ja kävimme vilkasta ja paheksuvaa keskustelua siitä, että Mannerheimia näytteli mustaihoinen pitkä ja hontelo mies. Olimme sydänjuuriamme myöten loukkaantuneita.

Suomen Kuvalehden avustava kirjoittaja Kalle Kinnunenkin ymmärsi silloin heti taidetta ja koetti opastaa meitä Mannerheimin väärästä väristä pillaantuneita siitä, että paheksuntamme on silkkaa rasismia. 

Aivan kaikkihan nimittäin tietävät, ettei Mannerheim ollut oikeasti musta.   - Taiteeseen kuuluu mahdollisuus tulkintaan, ja siksi se on taidetta, eikä esimerkiksi totuutta tavoittelevaa tiedettä, lohkaisi Kinnunen ja sanoi, että ainakin hänestä jossain Havaijilla tai Nairobissa kuvattu Marski-tarina voisi kertoa "turvonneen ja kivettyneen myytin takaa jopa jotain enemmän todellista". 

No nyt olemme viisaampia, jos myönnämme, että elokuva viisastutti meitä merkittävästi ja jäi historiaan tienaukaisijana vapaille tulkinnoille.

Vaan kuinkas sitten kävikään?  Nimittäin tänä päivänä lukiessani noita Kinnusen sanoja taiteen tulkinnanvaraisuudesta nousee mieleeni  kysymys siitä, miksi en saanut lukea meille opetettuja  taiteen vapaata  tulkintaa puolustavia lausuntoja taannoin, kun Kansallisteatterin johtajaa pommitettiin miehen valitsemisesta näyttelemään transihmistä. Missä olivat puheet taiteen tulkinnasta ja siitä, että taide ei ole tiedettä? Puhuttiin vain kulttuurin omimisesta, josta sitten taas ei puhuttu Mustan Mannerheimin yhteydessä.

Mustan Mannerheimin ja Kansallisteatterin näyttelijänvalinnan rinnakkain tarkasteleminen näyttää  sen, millaista  aikaa elämme, kun yhä useammassa asiassa nähdään merkityksiä, joista meillä ei ollut aavistustakaan vielä muutama vuosi sitten.  

Herkkäkorvainen kuulee, miten valvovien rautasaappaiden kopina yltyy kaiken aikaa. Toivottavasti heräämme ennen kuin kannat kopsahtavat yhteen ja on liian myöhäistä, ja meillä on raja-aidat asioiden ympärillä ja joudumme sanomaan kuin venäläinen runoilija Osip Mandelštam Stalinille:

Veit kaikki meret ja kaiken tilan.

Annoit minulle kenkieni kokoisen maapalan ja kalterit sen ympärille.

Mitä siitä hyödyit? Et mitään.

Jätit minulle minun suuni, ja se muovaa sanoja, hiljaisuudessakin.

Uusin uhka meillä on kirjailija Ronja Salmen mielestä suomalaisen kirjallisuuden liiassa valkoisuudessa. Tähän  kolumniin kannattaa perehtyä vilpittömin mielin, ennakkoluulottomasti, sillä Ronja Salmi on mitä ilmeisimmin nähnyt valon.  

Kyse on siis oikeasti siitä, että meillä on Salmen mukaan liikaa valkoisten kirjoittamia kirjoja tänä monikulttuurin aikana. Meillä tulisi olla enemmän kaikenväristen ihmisten kirjoittamia ja julkaisemia kirjoja, eikä sen kielenkään niin täydellistä tarvitse olla. Pääasia on kirjoittajien moniäänisyys ja monivärisyys. 

(Maalaus Eero Järnefelt)