Kun sanon, että ihminen, jolle mikään ei ole pyhää, on eläin - niin en halua moralisoida sillä tavalla, että olisi joitain itsestäänselvästi kunnioitettavia asioita, tai että olisin itse pyhän kokija.En myöskään halua aliarvioida eläimiä, en niiden hienosyistä viestintä- ja toimintajärjestelmää, vaan totean vain sen, että eläimeltä puuttuu historiallisen ajan käsitys, johon pyhän kokeminen liittyy.
Tarkoitan lähinnä sitä, että ellei ihmisessä ole pisaraakaan nöyryyttä, ellei hänen päänsä taivu minkään asian edessä, hän on käsittänyt ihmisyyden väärin. Ihminen ei edes ole luomakunnan kirkkain tähti, vaan osa kokonaisuutta, matonen muiden matojen joukossa.
Enkä puhu varsinaisesti uskonnosta, kun puhun ihmisen kyvystä tai tarpeesta kokea pyhää. Oma suhteeni uskontoon ei nimittäin ole erikoisen pyhä, vaan pikemminkin uteliaan varautunut ja kriittisen epäilevä. Jokin uskonnoissa on kuitenkin aina vetänyt minua puoleensa, enkä ole koskaan harkinnut kirkosta eroamista, vaikka pidänkin kirkkoa varsin laitostuneena instituutiona. Minusta tuntuu, että ero kirkosta olisi myös ero mittaamattoman rikkaasta ja syvästä vuosituhantisesta kulttuurista, ja sitä en tahdo, sillä tahdon olla osa loputonta historiallista ketjua. Jotenkin haluaisin myös, että olisi kuitenkin olemassa Jumala, joka auttaisi ihmisparkaa täällä maallisella vaelluksella. Tuhannesti olen kuitenkin kokenut, ettei ainakaan minun rukouksiini ole vastattu, eikä varmaan suurimman osan ihmiskunnasta. Lisäksi on se kuuluisa kliseemäinen maailman kurjuus, joka ei voi olla Jumalan sallimaa, ei ainakaan minun Jumalani.
Missä tahansa matkustelen, haluan kuitenkin aina tutustua kyseisen paikan hautausmaahan. Rakastan kulkea hautakivien välissä tutkimassa kivien muotoja, tekstejä ja ihmisten tarinoita, joita kivistä avautuu. En näe siinä mitään ahdistavaa, päinvastoin, on tyynen rauhoittavaa kulkea siimeksessä ja nauttia kirkkomaan rauhasta ja hiljaisuudesta, katsella lintuja, jotka lentelevät kiveltä toiselle, kuin menneitä ihmisiä hipaisten. Tässä on se pyhän kokemus, joka itselleni on merkittävä. Se liityy kirkkoon tai uskontoon, mutta ei kuitenkaan liity sen oppeihin vaan lähinnä tuntemuksiin. Jos en kuuluisi kirkkoon, minulla ei olisi tätä kokemusta. Ihmettelen vaan, mitä sen tilalle saisi, ja miksi toiset eroavat kirkosta. Jääkö ihmiselle mitään pyhän tunnetta? Tarvitseeko nykyajan ihminen pyhän tunnetta mihinkään?
Muuten juuri nyt, tätä kirjoittaessani, kello 21.07, sanotaan A-talkissa, että suomalaiset eroavat ennätysmäärin kirkosta. Mielenkiintoinen sattuma. On myös niin, että monet haluavat nykyään luopua pyhistä, turhina höpötyksinä. Minusta pyhät ovat ihmiselle hyväksi, jos hän vain kykenee edes hetkeksi nousemaan kaiken rationaalin ja maallisen yläpuolelle.
(Maalaus Andrei Rublev)
Tulin juuri kotiin.
VastaaPoistaOli kiva lukea tämä kirjoituksesi näin pääsisäislomalle laskeutuessa.
Jaan aika lailla näkemyksesi.
Itselleni pyhän kokeminen on tärkeää.
Juuri se että kokee olevansa osa jotain suurta kokonaisuutta; siinä on minusta pyhän ydin.
Kyllä, Sari, kuuluminen ketjuun on minullekin ydintä - koko kulttuurihistorian ketjuun, ihmisten ketjuun, jo kuolleiden, vielä elävien..
VastaaPoistaMinua kiinnostaa kuitenkin suuresti se, miksi joku eroaa kirkosta ja katkaisee pitkän ketjun omalla kohdallaan. Jos eroaa kirkosta, niin se merkitsee auttamatta historiallisen perinteen katkaisua.
Minä vaivainen oon, mato, matkamies maan, Monet kuljen vaikeat retket. Isänmaatani outona etsin mä vaan, Pian ehtivät ehtooni hetket. Surutonta, ah, täällä mä en majaa saa, Sinne kiirehdin, missä on toivoni maa, Lepo iäinen missä mun kätkee.
VastaaPoistaYmmärrän kirkosta eroamiset vallan hyvin. Vanhat arvot ja perinteet joita kirkko on vuosisatoja noudattanut on viimeisten vuosien aikana laitettu uuteen muotoon.
VastaaPoistaKirkko on tullut liian lähelle ihmistä ja sen toiminta monessa asiassa kummastuttaa.
Naispapit, homoparit, vääräuskoisten piilottaminen, kirkolle mikään ei ole enää pyhää.
Nokiamissio, ortodoksit, helluntalaiset ym pienet lahkot taitavat olla kasvavia ryhmiä ja liekö syynä se, että näissä tulkitaan raamattua eri tavalla.
Itsekin kuulun kirkkoon ja itseasiassa olen harkinnut eroa kohtalaisen usein koska kirkolla ei ole funktiota elämässäni.
Pohjanoteeraus oli mielestäni viime viikonloppuna kun Helsingin Sanomissa oli kirkkokonserttimainos, ääs- kortilla olisi saanut bonusta lippuja ostaessa konserttiin joka pidettiin Helsingin Vanhassa kirkossa.
Monta hienoa havaintoa näin pääsiäiseksi. Ensinnäkin sinun kokemus historiasta ja sen kokonaisuudesta: se oli upea juttu ja se on varmasti minunkin syy olla kirkon jäsen, vaikka en ole milloinkaan kokenut heidän antavan minulle juuri mitään konkreettista, tai edes oikeaa sanaa. Olen yleensä vain kriittinen kun kuuntelen ja usein tekisi mieli nostaa sormensa kun väittävät kaikenlaista. Mutta sehän ei passaa, sen ymmärrän ja olen ymmärtänyt aina. Ei passaa rikkoa tunnelmaa: se on näet vielä vähän magiaa. Tunnelma kirkossa on siis sen paras brandi: ukot voisivat olla vaikkapa robotteja: ei tule paljon eroa näistä.
VastaaPoista..
Sitten sinun kokemus ihmisyydestä madon lailla alhaisena: mutta Iines minun rukouksiin vastataan aina, lähes aina. Olen kylläkin huomannut, ettei voi pyytää ihmisen lailla ihmiselle tärkeitä asioita sillä se ei toimi. Jumala ei ole mikään sossu. Eikä se ole Harry Potter eikä Liisa Ihmemaassa. Jumala ei ole satu eikä voi rukoilla sadun mukaisia stooreja.
Mutta jos rukoilee siitä, että on kiitollinen siihen mitä on saanut ja on ymmärtänyt oman ihmisyyden roolinsa niin Jumala antaa lähes aina vastauksen siihen. Tulee käsittämättömiä oivalluksia, kuvia tai kokonaisuuksia. Minä istun nykyään Moleskine polvilla lähes missä vaan. Kokonaisuus piirtyy, pala palalta. Piirtyy ja selvenee. Tarkentuu ja laajenee saman aikaisesti: compositio + resolutio
jatkuvalla syötöllä rukouksien mukaan. Mutta voi rukoilla vain muille, ei suoraan itselleen. Jumala ei ole yhden singulaarin ihmisen minkäänlainen toteuttaja mutta on ihmisyyden toteuttaja mielestäni. Sen takia ei pidä katsoa miltä maailma näyttää vaan miltä se voisi näyttää. On ihmisen työ, se mitä Jumala ihmisestä halusikin. Loi omaksi kuvaksi. Mutta täällä bailataan ja slumpataan ja dokataan ja huorataan ja roskataan ja skruudataan sen minkä ehdimme. Kukaan ei paljonkaan viis veisaa muusta. Oma napa - oma fiini appearance...se tuntuu olevan tärkeintä.
Eikä nuo ns. Vihreät sen parempia ole. Eikä sosiaalidemokraatitkaan sillä hehän viis veisasivat minusta. Minä yritin näyttää miten vastuullisesti ajattelen ja näytin myös, että toimin sen mukaan enkä minkä-tahansa-pomon mukaan. Minä toimin oman arvomaailmani mukaan ja se ei ollut ikinä hyvä. Pitivät tyhmänä: olisi pitänyt olla tuuliviiri. Tai psykopaatti sillä nyt kun vain esitän asiani saan silti kuulla, että olen narsisti joka ei ole tyytyväinen kun oma naama on mennyt sirpaleiksi. Mutta sekin on täyttä soopaa. Miten he haluavat, että elän? Miksi muut saavat valita työnsä ja kiinnostuksensa mutta minä en? Kuka on minun puolesta valitsemaan vain sen takia, etten mene mukaan kriminaalisiin renkeihin ja rinkeihin? Että uskallan olla sitä mitä koulukirjat ovat täynnä: epämukavia kysymyksiä. Ei kelvannut. Piti vain manata muille, että pitää olla epämukavakin tarvittaessa (mutta sehän ei passannut konsulteille itselleen).
Koska puhuminen (att tala OM) on tullut tärkeämmäksi kuin asiasta tietoisena puhuminen (att tala) niin se kertoo sen, että ihminen katsoo yleensä olevan jotenkin systeemin ulkopuolinen, eli Jumala. Länsimainen mies katsoo olevansa Jumala koska häntä ei siis kosketa mitkään todelliset asiat. Saa siis puhua ja ns. pelastaa maailma puheessa mutta ei teoissa. Ei saa muuttaa mitään sillä se vahingoittaa tai voi vahingoittaa jonkun imagon tai vakuutuksen tai investoinnin?
Ihminen on lännessä suuri Narsisti mutta moni tietämätön sanoo, että minä olen. Mutta en ole: en edes voisi olla koska olen tyytynyt aina häviämään sen sijaan, että nousisin barrikaadeille puolustamaan omaa egoani kuten Parasvuo.
Minä vain vetosin tietoon, mutta minut lyötiin aina persoonallisuuteni kautta alas. Ei kelvannut ja aina löytyi joku naurua aiheuttava asia vaikka olisi ollut miten väärä tai keksitty. Aina löytyi ja näin pystyivät ylläpitämään omaa valettaan: kenekään ei tarvinnut myöntää omaa moraalittomuuttaan ja pinnallisuuttaan. Näin se menee ja se on säälittävää samalla kun se on luonnollista.
Pyhän kokeminen on siis aina hengen asia: henki on minulle aina osana totuutta: totuus on taas se, mikä ei vanhene tai muutu ajan mukaan
vaikka tulkinta näkyy usein vasta liian myöhään. Merkityksiä voi keksiä miten vaan ja väännellä ihan miten vaan. Ilmankos se on ollut tapetilla lännessä. Pelkkää karnevalismia.
Kun Jeesus kuoli meidän synnimme takia hän teki sen siksi, että hänkin osasi varmasti asettua ihmisyyden tarpeista lähtöisin, eikä pelkästään oman minän tarpeista lähtöisin. Suuri ero.
Mutta nyt nämä Suuret Egot luulevat, että kun näitä pohtii niin edustaa NARSISMIA!
MINÄ -sana on heille narsismia. Ei teot ja sanat, pelkästään se, että näyttää miten he toimivat kokonaisuuden nimissä.
Eikö ole hassua? Samalla minä olen oikeasti vain huolestunut omasta elämästäni, sillä minä en ole toiminut mitenkään väärin, olen vain toiminut arvojohdetusti oikeasti!
...
Sekö on synti ja siksi saa narsistin leiman? Ne, jotka sen sijaan huoraavat ja ovat kaikin tavoin ilman pyhän merkkejä nostavat lisää liksaa ja menestyvät - varsinkin jos minä olen päässyt heitä kuvaamaan.
Onpa maailma.
Mielestäni kirkkoon kuuluminen ei missään tapauksessa voi määritellä sitä, kykeneekö ihminen pyhän kokemukseen. Ajatus tuntuu kovin rajoittavalta: ikään kuin vain valtauskonto voisi johdattaa hengellisten elämysten pariin.
VastaaPoistaKuvaamasi tunteet hautausmaalla ovat minullekin hyvin tuttuja, vaikka kirkkoon olen kuulunut viimeksi viisivuotiaana, ja olen agnostikko. Eräs hyvä ystäväni ei kuulu mihinkään kirkkokuntaan, mutta häntä hengellisempää ihmistä saa hakea.
Uskonnollisilla tuntemuksilla ei tarvitse olla mitään tekemistä kirkko-instituution kanssa. Pyhän kokemus tulee sisältäpäin, joskin se uskontokunta, johon ihminen kuuluu (tai jonka vaikutuspiirissä hän elää), epäilemättä vaikuttaa kokemuksen tulkintaan.
Itse en voisi liittyä kirkkoon, koska katson, että uskonto on jokaiselle omanlaisensa; sitä ei voi kukaan sanella ylhäältäpäin.
Jos eroaa kirkosta, niin se merkitsee auttamatta historiallisen perinteen katkaisua.
VastaaPoistaSama katkeaminen ilmeisesti tapahtuu, jos liittyy kirkkoon. Hyvin shintolainen näkemys :)
Henna, sanot osuvasti, että kirkkoon kuuluminen ei missään tapauksessa voi määritellä sitä, kykeneekö ihminen pyhän kokemukseen. Ajatus tuntuu kovin rajoittavalta: ikään kuin vain valtauskonto voisi johdattaa hengellisten elämysten pariin.
VastaaPoistaKyllä minäkin näin ajattelen, sillä näen uskonnot samanarvoisina, itselleni ei ole olemassa mitään valtauskontoa, jolla sulkisin muut uskonnot pois "väärinä". Olen kiinnostunut kaikista uskonnoista, ja ihmisen tavasta kohdata pelkonsa ja yrittää hallita maaailmaa uskonnon avulla. Lisäksi kiinnostaa ihmisen sisäinen maailma, jota hän joko laajentaa tai supistaa uskonnon avulla. Kumpaakin on nähty.
Minulle uskonto on siis tapa suhtautua tuntemattomiin hengen voimiin, ja uskontoa on siis yhtä lailla primitiivikulttuurin ihmisen animismiusko tai hindun jälleensyntymisoppi kuin new age -liikekin.
Tarkoitan lähinnä sitä, että ihminen kuuluu historialliseen uskonnolliskulttuuriseen ketjuun siinä ympäristössä, jossa sattuu elämään elämäsnä, sen uskontomuodon piirissä, joka seudulla vallitsee, joka on ehkä perheen traditio - joka puolestaan voi olla eriasteista: välinpitämätöntä tai aktiivista, mutta se kuitenkin on siellä taustalla ja muodostaa viiteryhmän tai taustan tälle aspektillemme.
Jos siis katkaisen tämän ketjun, sanoudun irti muustakin kuin henkilökohtaisesta suhteestani uskontoon tai sen konkreettiseen edustajaan kirkkoon. Eroaminen merkitsee auttamatta kieltämistä, se on aktiivinen toimi, joka ottaa kantaa sen puolesta, että ketju on väärässä ja itse tietää, mikä on oikein. Tätä tietämistä minä ihmettelen, sillä miten voi tietää, että jotakin ei ole tai että jokin on arvotonta? Yhtä lailla kirkosta eroaminen on uskon asia kuin uskominenkin.
Henna, sanot vielä että uskonnollisilla tuntemuksilla ei tarvitse olla mitään tekemistä kirkko-instituution kanssa. Pyhän kokemus tulee sisältäpäin - -
Nimenomaan näin, sanot jälleen sisimpiä ajatuksiani paremmin, mitä itse osaan ilmaista. Yritin korostaa juuri sitä, että omat pyhän tuntemukseni ovat vain tuntemuksia, jotka liittyvät mielikuvaani jostain korkeammasta, eivät kirkon oppeihin tai mihinkään sakramentteihin. Voisin sanoa vaikka, että kun tätä kirjoittaessani kuuntelen taustalla Mozartin Requiemia, koen rauhallista ja syvää tunnelmaa, jonka liitän pääsiäiseen. Kun samalla ajattelen vaikkapa visuaalisesti upeaa elokuvaa Kristuksen kärsimyshistoria (Mel Gibsonin, tänäänkin televisosta tuleva, kuten viime pääsiäisenäkin), tunnen jotain korkeampaa tunnetta, joka liittyy uskontoon, mutta ei ole uskovaisuutta eikä millään tavalla sidoksissa kirkkoon. Se liittyy minun sisimpääni, ja minä olen vapaa kaikista sidoksista. Tiedän kuitenkin, että Jeesus on historiallinen henkilö ja tuo tarina on puitteiltaan totta. Se aiheuttaa pyhän värähdyksiä, sillä kyllä Jeesus oli uskomaton persoona, kun ajattelee, että hän oli lihallinen ihminen, ei taruolento.
Mitä tulee eri uskontojen tarjoamaan visuaaliseen elämysmaailmaan, ortodoksisuus kiehtoo värikylläisessä kuvallisuudessaan eniten. Tosin ei minusta ole hakemaan mielenrauhaa mistään suitsukkeista tai veisuista. Olen liian konkreettinen, epäuskoinen, rationaali ja varmaan pinnallinenkin persoona tällaiseen riittitoimintaan.
(Jatkan toisella pituuden vuoksi.)
HG,
VastaaPoistaen voi mitään sille, että sinun tapasi rukoilla muistuttaa minusta piirun verran itsesuggestiota, ts. operoit rukouksella mieltäsi. Tällöin ehkä koet saavasi sen asian tai mielentilan, mitä tavoittelet. Voisiko tämä olla hieman samaa kuin meditoiminen, jossa ihmisen oikeastaan rukoilee itseltään asioita, operoi itse itseään, on jumalansa?
Minä olen pyytänyt Jumalalta varsin kohtuuullisia asioita, sellaisia, jotka muille ihmisille näyttävän järjestyvän itsestään. En siis mitään tavaraa tai rikkauksia, vaan ehkä onnellisuuteen liittyviä tavallisia asioita. Mutta ei se ole järjestynyt.
Yhden kerran muistan rukoukseni tehonneen ihmeellisellä tavalla. Olin kauhean onneton, juuri eronnut ja tunsin olevani maailmassa yksin lapseni kanssa. Rukoilin rauhaa sielulleni tai mielelleni, olin kauhean ahdistunut. Ylimaallinen rauha laskeutui yhtäkkiä ylleni ja tunsin rentoutuvani täysin, hengitys tasaantui, kaikki lihakset olivat raukeina, mieli tyynenä ja onnellisena ja tunsin suurta rauhaa ja luottamusta.
*
Jhonest,
riippuu tietenkin siitä, mitä on taustalla.
Onko olemassa uskonnottumuuden kulttuuria, ts. sen profaaneja tunnusmerkkejä, jotka symboloivat aatetta ja luovat ihmiselle jatkuvuuden tunnetta? Millä tavalla uskonnottomuus liittää ihmisiä kulttuurinsa piiriin, millainen se kulttuuri on?
Millä tavalla uskonnottomuus liittää ihmisiä kulttuurinsa piiriin, millainen se kulttuuri on?
VastaaPoistaUskonnottomuus liittää ihmisen ihmisten kulttuuriin. Uskonnot vain erottavat ihmisiä toisistaan.
Mutta kun ihmisen kulttuurihistoriaa ei ole olemassa ilman uskontoa. Oikeastaan, kaikki taide ja koko kulttuuri on syntynyt uskonnon piirissä.
VastaaPoistaNäytä siis uskonnottomuuden kulttuurin historia, millainen se on ja missä muualla se on kuin Utoplandiassa?
Mikä tahansa aate muuten erottaa ihmisiä yhtä lailla kuin se yhdistää. Arvelen uskontojen yhdistäneen ja yhdistävän enemmän kuin mikään muu aate koskaan. Myös polittiset aatteet erottavat ihmisiä toisistaan yhtä lailla kuin yhdistävät..
Älä käsitä tätä nyt niin, että ajan uskontoja ihmisen kulttuuriin kuin käärmettä pyssyyn. En suinkaan, en ole uskontojen puolestapuhuja joskaan en vastaankaan, koetan vain nähdä realiteetit objektiivisesti asettumatta millekään puolelle.
Muistahan, jhonest, kuitenkin myös, että uskonnottomuus on arvovalinta ja sen aatteen tarjoaminen muille on samaa tuputtamista kuin uskontojen.
Ei vapautta kannatakaan tyrkyttää.
VastaaPoistaEi se ole vapautta sen enempää kuin uskonnonkaan valinta. Uskonnottomuus tässä uskontojen maailmassa on arvovalinta, ja se merkitsee siis sitä, että uskonnottomuus on oma aatteensa, oma filosofiansa. Samalla kaavallahan uskonnon valinta on vapautta, vapautta uskonnottomuudesta. Jokin on aina vapautta jostakin toisesta, vastapoolistaan.
VastaaPoistaTuo, että uskonnottomuus on vapautta, on hyvin totalitaarinen mielipide. Sen esittäminen esimerkiksi lapselle on valmiin mielipiteen tarjoamista yhtä hyvin kuin uskonnon esittäminen.
Minua kylmäävät aikuiset, jotka valitsevat lapsensa puolesta esimerkiksi kouluissa uskonnottomuuden sillä perusteella, että se on vapautta. Se ei ole vapautta yhtään enempää kuin luterilaisen uskonnon tarjoaminenkaan. Vapaus olisi vain sitä, että emme edes esitä, emme tee lasta tietoiseksi, vaan annamme hänen etsiytyä itse asioden pariin. Tämä ei kuitenkaan voi toteutua, koska oppilaitoksissa on opetussuunnitelmat. Herääkin kysymys, voiko oppiminen käytännössä koskaan olla löytämistä ja vapaata valintaa. - Mutta se on jo toinen asia, toisen päreen aihe.
Uskonnottomuus tässä uskontojen maailmassa on arvovalinta, ja se merkitsee siis sitä, että uskonnottomuus on oma aatteensa, oma filosofiansa.
VastaaPoistaHöpsistä! Uskonnottomuus on HG:n tarkoittamaa koettua tietoa eikä mikään aate.
Onkohan se noin? Mihin kokemukseen sinun uskonnottomuutesi (oletusarvo?) perustuu?
VastaaPoistaJa, miksi HG sitten rukoilee ja uskoo, niin kuin hän itse sanoo?
Kirkosta luopuminen ei ole samaa kuin pyhästä luopuminen. Pyhyyttä voi tuntea ilman kirkkoa.
VastaaPoistaJuu, en ole noin väittänytkään, sillä asia ei todellakaan ole noin yksioikoinen, Obeesia!
VastaaPoistaPitää lukea taustaselitykseni ylempää kommenteista, jos asia kiinnostaa. Vastauksessani Hennalle olen käsitellyt tätä asiaa.
Ydin oli se, jonka Henna muotoili sanoiksi: pyhä tulee ihmisen sisältä. Pyhän tunne ei siis minusta todellakaan tule ulkoisista mausoleumeista eikä opeista. Traditiolla on kuitenkin sijansa.
Mihin kokemukseen sinun uskonnottomuutesi (oletusarvo?) perustuu?
VastaaPoistaKaikkiin kokemuksiini! Olen kokenut, että uskonnollisuus jumalineen on paitsi turhaa niin myös tuhoisaa.
Tietysti voidaan väittää, että kaikki mitä minä en ole kokenut, on olemassa, mutta mihinkä se johtaisi.
Mielestäni pohdinta uskonnoista pitää paikkansa: Uskonnot ovat aikaansaaneet enemmän pahaa kuin hyvää historiansa aikana.
VastaaPoistaMiksiköhän niin pitää olla, johtunee siitä, ettei tunneta Homo Sapiensia riittävän hyvin.
Koska ei tunneta itseään lajina taikka mentaalisina olioina niin selitetään kuten sopii. Koska se on ollut tabu eikä ole saanut sitä kritisoida asiat ovat saaneet jatkua.
Tullaan tähän päivään. Minä myönnän, että olen eräänlainen rationaalisesti toimiva ateisti, jos pitää miettiä missä Jumala olisi tai ei olisi (en usko, että on missään sillä lailla oliona kuin me ehkä saatamme uskoa) ja samalla eräänlainen uskovainen jos otetaan mukaan minun toimintamallini.
Toimin juuri meditatiivisesti ja osaan vaeltaa sisäiseen maailmaani koska tahansa: kutsun sitä flow-maailmaksi. Kun olen flow-tilassa minun tekstini ovat yleensä paljon parempia kuin ne tekstit, joita ryhdyn formuloimaan tietoisesti. Nyt en lainkaan tarkoita tekstini oikeakirjoitusta, jota olen harrastanut tahallani väärin. Huomasin miten minua haluttiin (!) kritisoida ja kun muuta ei löytynyt tartuttiin sitten kieleen ja kieliasuun. Raivostuin sillä samalla tiedän, että olen saanut kuulla miten taitava olen semioottsesti ja semanttisesti. Sillä kun ei ollut mitään arvoa niille, joiden katse löysi vain kirjoitusvirheet. Näin minua sitten lopullisesti hirtettiin työni osalta ja kaikki kiusaajani saivat helpotusta omiin ahdinkoihinsa. Pääsivät kuin koirat veräjästä ja minun karriääri rikottiin saivartelulla. Käytin vuoden city.fi:ssä kiroilemalla ja äksyilemällä koska en halunnut ruveta oikeaksi terroristiksi vaikka olisi ollut monikin, jota kohtaan olisin voinut nostaa aikamoista haastetta. Ajattelin noudattaa pedagogin itsehillintää vaikka harva joutuu tämänlaiseen ryöpytykseen ja mentaaliseen sortoon. Sitä olen tehnyt ja osoittanut, miten paljon oppineisuutta on silti vaikka ei ole oikeanlaista tekstikuvaa. Kyllä se oikea tekstikin tulee kunhan ensin olisi luottamusta.
Sitä en saanut. Vähiten siltä porukalta, jota näen kirkossa jouluna. Heidän kyky arvioida yhtään mitään on huono miksi olen tullut siihen, etteivät ainakaan ole ns. parempia ihmisiä kuin muut. Ovat vain nopeita esittämään laupiaita tai hurskaita. Ovat ehkä vielä enemmän kylmiä muiden ongelmille kuin keskivertoporukka koska keskivertoporukan kirjavat kokemukset ovat sallineet korkeamman empaattisuusasteen. On siis hypoteesina noussut mieleen:
Onko ihminen, joka ei milloinkaan likaa käsiään sen takia julma, koska ei osaa laskea yhteen miksi toisten kädet likaantuvat myös syyttä.
...
Tästä flowsta olen saanut palautetta muilta. Minä olen siis luova siksi, että käytän henkisiä kapasiteettiani.
Nyt tullaankin siihen, miksi minä uskon, että näin on. Minä en ole ollut henkisesti hyvinvoiva eli olen ihan varhaislapsuudesta saakka voinut huonosti eli pelännyt ehkä enemmän kuin lapset yleensä. Silti ylläpidin hiljaisuutta olemalla hiljaa. En edes syönyt tuttia vaan katsoin vain, mietin ja hallunisoin. Opin siis ajattelemaan fantasian kautta. Sekin on kompetenssi mutta tässä tullaan alueeseen, missä on myöhemmin osattava erottaa fantasia, luulot/uskomukset ja halut/tahto kaikenlaisista muista tunteista, joiden rooli on ajattelussa valtava. Sen voi tehdä olemalla syvästi reflektiivinen. Kun siihenkin opin ja rupesin tajuamaan oma tapani lähestyä ja pohtia tajusin, että olen uskovainen. Mutta se ns. usko oli juuri meditatiivista laskentaa, missä laskin asioita intuitiivisesti ja salamannopeasti.
Opin siis laskemaan savantin lailla: monenlaisia kompleksisia yhteyksiä toisiinsa. Nyt olen hyvä ongelmanratkaisija mielestäni, jos minulla on vain riittävä määrä tietoa.
Sanalla hyvä tarkoitan sitä, että osaan antaa paradoksit ja virhetulkinnat näkyviksi siinä missä voin tulkita myös omien näkemysteni kautta. Näin toimin eräällä lailla objektiviisesti sillä minä halkaisen tiedon vain osiin ja niiden osia osiin. Se on mielestäni parempaa tietoa kun jokunen hatusta vedetty johtopäätös mitä muut konsultit tarjoavat. Jokainen voi siitä sitten itse päätellä mitä haluaa päätellä. Yleensä paras asiantuntija on ihminen itse eli kukaan muu ei voi tulla sanomaan mitään jonkun toisen elämästä tai ajatuksista mitään. Mutta voi auttaa ajattelemaan, joka on minun työ (coaching).
En vaan tee sitä nyt aktiivisesti koska olen luovalla hengitystauolla. Katson mitä tarkoittaa kun on altruisti: mitä se oikein tarkoittaa. Tähän asti se on minulle ollut vain ja ainoastaan negatiivista: niin negatiivista, etten voi sitä edes suositella. Samalla olen sitä mieltä, että salaa juoniteltu strategia, jossa maksumieheksi laitetaan yhteiskunnan heikot on vielä pahempaa.
En siis kestä sitä, että olisin altruisti enkä kestäisi sitä, että olisin laskelmoiva egoisti. Tähän tulee siksi väliin henkisyys: se on sitä mitä Sartre ymmärsi perheenkin sisällä: pehmentävä puskuri kun iskuja tulee niin sisältä kun ulkoota.
Tätä voi kaikkea opettaa systemaattisesti. Se sopii kapitalismiin (joka on mielestäni sittenkin paras yhteiskuntamalli kunhan pysyy poissa barbarismista)
ja sosialismiin. Ihminen voi kilpailla olemalla parempi tai hyvempi (Ricour).
Sama se kumpi, aina joku oksa nousee muita korkeammalle ja aiheuttaa kateutta.
Siitä kaikki sitten alkaakin kun porukkaa on enemmän kuin 2.
...
"Världen våndas under förtryck av dem, som vilja henne väl"
R. Tagore
Olen kokenut, että uskonnollisuus jumalineen on paitsi turhaa niin myös tuhoisaa.
VastaaPoistaUskonnot ovat aikaansaaneet enemmän pahaa kuin hyvää historiansa aikana.
Näinhän se menee, enkä kiistä tätä, vaan olen samaa mieltä siinä, että uskonnon nimissä on tehty paljon pahaa. Sitä en sijaan tiedä, miten paljon itse uskonnot ovat aiheuttaneet pahaa.
En tiedä sitäkään, paljonko uskonnot ovat aiheuttaneet hyvää, ja tämä kiinnostaa minua suuresti, koska siitä ei puhuta eikä siitä ole kirjoituksia. On vain tuo kliseeksi muuttunut teesi, että uskonnot ovat aiheuttaneet enemmän pahaa kuin hyvää.
Voidaanhan varmaan kuitenkin kysyä, että ellei esimerkiksi kristinuskoa olisi, olisiko meillä barbaria ja vahvemman oikeus kuten eläinmaailmassa, jossa isompi syö pienemmän. Voidaan kysyä ehkä myös, olisiko meillä lähimmäisenrakkautta ilman uskontoja, jos voidaan tietenkin kysyä sitäkin, takaako jokin usko lähimmäisenrakkauden.
Muistan lukeneeni joskus muinoin Juhani Ahon Panun, joka kuvasi Suomea pakanuuden aikaan, jolloin kristinusko teki vasta tuloaan. Teoksesta ilmeni aika selvästi, mikä oli kristinuskon merkitys ihmisen humaanille sivistykselle.
Aika jännittävästi tämä keskustelu lipsahti muuten uskonnon arvioinniksi sen sijaan, että olisi pohdittu ihmisen uskonnollisuutta tai tarvetta siihen. Minua kiinnostaa vielä sekin, että koetko esimerkiksi sinä Jacques koskaan mitään pyhää tunnetta, onko mitään, joka on sinua korkeampaa tai jota et voi käsittää? Tunnetko koskaan tarvetta istua esimerkiksi kirkossa kuuntelemassa vaikka urkumusiikkia tai mitä ajattelet ihmisen henkisyydestä ja pappien puheista sureville ja lohdun tarpeessa oleville? Tunnetko harrasta mieltä?
Minua kiinnostaa vielä sekin, että koetko esimerkiksi sinä Jacques koskaan mitään pyhää tunnetta, onko mitään, joka on sinua korkeampaa tai jota et voi käsittää?
VastaaPoistaOn selvää, että itsekullakin on tunnekohtauksia, joita voidaan kuvata uskonnollisiksi. Minä saan sellaisia merenrannalla, ihmisvilinässä, aarniometsässä, oopperassa jne. ties missä. Ei sitä etukäteen voi arvatakaan. Niissä korostuvat perimmäisen yksinolon ja yleisen yhteenkuuluvuuden tunteet käsittämättömän ylevällä tavalla.
Mielestäni on väärin, että näitä tunteita yritetään kontrolloida kirkkojen riiteissä.
Jätän nyt kommentin luettuani tekstisi, en siitä syntynyttä kommenttilaatikkokeskustelua. Ymmärrän mitä tarkoitat. Työssäni lasten suojelun sijaishuollossa tapaa, joskus pahoin häiriintyneitä lapsia jotka ovat kuin tekstissäsi. " ellei ihmisessä ole pisaraakaan nöyryyttä, ellei hänen päänsä taivu minkään asian edessä, hän on käsittänyt ihmisyyden väärin."
VastaaPoistaOn pelottavaa, kun mikään apu ei enää tavoita neljätoistavuotiasta, joka ei nöyrry, kadu, tunne rakkautta, sääliä, hellyyttä,pelkoa, mitään. Olen täysin varma, että vaikka mitä tekisimme, heistä kasvaa aikuisia, jotka ovat kuin petoeläimiä. Heille mikään ei ole pyhää nyt eikä koskaan. Enkä tarkoita tällä mitään kirkkoon kuulumista. En itse kuulu, mutta monet asiat ovat minulle pyhääkin pyhempiä.
Nimi paperiin ;)
VastaaPoistahttp://www.adressit.com/blogisanomat
Olen paraikaa lukemassa 'freelance monoteistiksi' itsensä nimittäneen, entisen nunnan ja mm. englannin kirjallisuutta pitkälle opiskelleen Karen Armstrongin mainiota tiiliskiveä 'Jumalan historia'.
VastaaPoistaSe vaikuttaa erinomaisen informatiiviselta ja samalla narratiivisesti 'nautinnolliselta'.
Alan taas ymmärtää - jos ei syvällisemmin niin ainakin uudella tavalla esim. Israelin profeettoja - noita merkillisiä miehiä (myös naisia) merkillisine kokemuksineen Jumalan 'käsikassaroina'.
Itse asiassa profeetat puhuivat Jahven äänellä yhteiskunnan moraalista rappiota ja valtaa pitävien sortoa vastaan.
Heidän toimintaansa sisältyy kuitenkin myös paljon monimutkaisempi problematiikka.
Uskonto (-nnot) on kiinnostava asia. Sen kautta voi ymmärtää syvällisemmin esimerkiksi nykyistä Lähi-idän tilannetta.
Ylipäätään ne, jotka periatteesta karsastavat uskontoja ja kieltävät niiden merkityksen (esimerkiksi tieteen nimissä), tekevät itselleen karhunpalveluksen, mitä tulee sekä filosofian, historian, politiikan että taiteen - jopa tieteen! - ymmärtämiseen - puhumattakaan sitten 'Toiseuden/Toisen' väistämättömyyden oivaltamisesta oman identiteetin ja ihmisenä olemisen edellytyksenä.
Itse olen sivullinen suhteessa aktiiviseen uskonnollisuuteen, mutta asia on mielessäni päivittäin.
Niissä [tunnehetkissä] korostuvat perimmäisen yksinolon ja yleisen yhteenkuuluvuuden tunteet käsittämättömän ylevällä tavalla.
VastaaPoistaHyvin kiteytetty, pyhän kokeminen on juuri tuota, että kokee samanaikaisesti harmonista erillisyyttä eli itseyttä ja yhteisyyttä ylevään, henkiseen, henkisyyteen. Tajuaa sen ketjun ja paikkansa siinä jollakin tasolla.
Kai se on ihmisestä itsestään kiinni, antaako jonkin instituuion kahlita näitä tunteita. Itse en tunne kontrollia tarpeelliseksi, mutta ymmärrän perinteen voiman ja merkityksen, eikä sen tarvitse olla pahasta, sillä ilman instituuioita ei olisi kulttuurin historiaa, ei tradition siirtymää.
*
On pelottavaa, kun mikään apu ei enää tavoita neljätoistavuotiasta, joka ei nöyrry, kadu, tunne rakkautta, sääliä, hellyyttä, pelkoa, mitään. Olen täysin varma, että vaikka mitä tekisimme, heistä kasvaa aikuisia, jotka ovat kuin petoeläimiä.
Sanni, tuo tuntuu lohduttomalta kuvalta nelitoistavuotiaasta. Olen itse kuitenkin kasvatusoptimisti ja uskon vakaasti, että honteloksi kasvanut taimi voidaan elvyttää tunnistamaan tunteitaan - tämäkin riittää - jotka ovat kyllä vahvan panssarin alla. Ehjäksi kasvu ei ole edes tarpeen, sillä kuka meistä "normaaleistakaan" on lopulta ehjä? On vain eri asia, riittävätkö yhteiskunnan resurssit hoitotyöhön. Epäilen, etteivät riitä, sillä yhden lapsen hoito olisi vuosien terapian takana. Siksipä aina paasaan vanhempien vastuusta, sillä sinne ne resurssit tulisi suunnata etukäteen, enkä nyt tarkoita mitään rahanjakoa, sillä rahalla ei ole mitään tekemistä tässä asiassa, vaan kyse on elämisen arvoista ja asioiden tärkeysjärjestyksestä.
On kertakaikkisen paljon täysin torveloita urpovanhempia, jotka eivät ymmärrä lapsen persoonallisuuden kehityksestä nähtävästi hitustakaan. Näitä urpovanhempia on kaikissa yhteiskuntaluokissa.
(Jatkan taas toisella pituuden vuoksi.)
Anonyymi linkkaaja,
VastaaPoistakannatan lämpimästi virtuaalista yhteisöllisyyttä ja Blogisanomien elvytystä, entisten toimittajien vetämänä, ja ehkä tiimiin mukaan työtä jakamaan voisivat ottaa yhden tai kaksi tasa-arvomiestä toimitusharjoittelijoiksi.
Linkki löytyy siis ylempää.
*
Ylipäätään ne, jotka periatteesta karsastavat uskontoja ja kieltävät niiden merkityksen (esimerkiksi tieteen nimissä), tekevät itselleen karhunpalveluksen, mitä tulee sekä filosofian, historian, politiikan että taiteen - jopa tieteen! - ymmärtämiseen - puhumattakaan sitten 'Toiseuden/Toisen' väistämättömyyden oivaltamisesta oman identiteetin ja ihmisenä olemisen edellytyksenä.
RR, tähän on pakko sanoa, että amen, juuri noin minäkin ajattelen, että uskonnon kieltäjät rajaavat omaa maailmankuvaansa ja kieltävät Toiseuden mahdollisuuden, sillä Toiseus on olemassa mahdollisuutena. Jos Toiseus aina rajataan pois, mikään ei voi kehittyä, vaan maapallo pysyy pannukakun muotoisena hamaan tappiin asti.
[...] pyhän kokeminen on juuri tuota, että kokee samanaikaisesti harmonista erillisyyttä eli itseyttä ja yhteisyyttä ylevään, henkiseen, henkisyyteen. Tajuaa sen ketjun ja paikkansa siinä jollakin tasolla.
VastaaPoistaEn minä ihan tuota tarkoittanut. Mieltäylentävissä kokemuksissani en koe yhteyttä mihinkään henkevän supranaturaaliin kosmokseen vaan ihan tähän mondääniin maailmaan.
Supranormaalia en suinkaan tarkoittanut, vaan ihmisen hengen tavoittamista. Se ei ole sidoksissa paikkaan eikä aikaan. Koen samaa kuunnellessani vaikka Bachia tai Vivaldia.
VastaaPoistaLisäys: Ei ylevä voi olla mondääniä, ja sinä puhuit ylevästä.
VastaaPoistaEi ylevä voi olla mondääniä, ja sinä puhuit ylevästä.
VastaaPoistaEi niin, mutta minä puhuinkin ylevästä, mieltä ylentävästä yhteenkuuluvuuden tunteesta.
Ne ovat kasvattavia kokemuksia eivätkä mitään annettuja tuntemuksia.
"Annetut" (?) tuntemukset? Tästä ei ole nähdäkseni kukaan tässä keskustelussa puhunut. Päinvastoin on korostettu tunteen yleismaailmallisuutta ja sisäsyntyisyyttä.
VastaaPoista[...]on korostettu tunteen yleismaailmallisuutta ja sisäsyntyisyyttä.
VastaaPoistaNyt veisaamme yhteistä virttä! Hyvää pääsiäistä! Lähden kohta flunssasta piittaamatta stadiin saadakseni muutaman otoksen Ristin tiestä.
Ei taida olla se Ristin tie, jossa Kanerva kantaa ristiä, sillä tämä Kanervan ristisaatto oli muistaakseni Turussa.
VastaaPoistaVoi miten paljon kiinnostavia kuvauskohteita stadissa on. Hyvää pääsiäistä ja hyviä kuvia!
Prkl. Muisti jäi lukijaan!
VastaaPoistaSitä se flunssa teettää. Minulta unohtui kerran kameran akku laturiin, kun olin Vanhassa Raumassa kuvauskeikalla.
VastaaPoistaMitä tuohon mainitsemaani Kanervan ristin kantamiseen Turun Tuomas-messussa tulee, niin hän olikin perunut sen, tyytyi lukemaan jotakin. Taipui ilmeisen närkästyksen edessä.
Jokainen ristinsä kantakoon!
VastaaPoistaLisäisinkö: Kukin taaplaa tyylillään.
VastaaPoistaJokainen tulkoon uskollaan autuaaksi, kantakoon ristinsä...jne..jne...
VastaaPoistaItse olen nuorempana, -uskon asioilla kyllästettynä ajatellut, että parempi olla, ja pysyä kirkon jäsenä, kun siihen on lapsesta asti kuulunut, -saanut kasteessa etunimensäkin. Siten ainakin pääsee papin siunaamana hautaan. Ettei jää kummittelemaan ja harhailemaan haamuna muiden riesaksi, varsinkin siinä tapauksessa jos kaikki mitä saarnamiehet saarnaavat onkin totta.
Eiköhän suurin osa ihmisistä kuulu kirkkoihin juuri kirkollisten rituaalien -toimitusten vuoksi. Tai siksi, ettei ole ollut kiinnostusta pohtia kriittisesti vanhemmilta "perittyä" uskontoa.
Mm. perinteiset kirkkohäät ovat monen nuoren tytön/naisen unelma edelleenkin?
Kirkkohäistä on monelle ehkä tullut itseistarkoitus: satua, prinsessaleikkiä, valtavan hakua.
VastaaPoistaKukin taaplaa tyylillään ja tulee uskollaan autuaaksi - noin sen täytyy mennä. Omassa pikkukaupungissani tosin on kiihkouskovaisten fundalistiryhmä, joka on vakuuttunut vain omasta uskostaan ja taivaspaikoistaan. Pappikin on tämän ryhmän mielestä pakana, kun sillä on korvien alapuolelle ulottuva polkkatukka ja eronnut nainen vaimona.
VastaaPoistaTuota häävouhotusta ei voi kuin ihmetellä. Kymmenenkin tuhatta euroa yhden illan kemuihin ja sitten pankkiin ottamaan lainaa asuntoon ja autoon ja joustoon. Ja sitten erotaan joka kolmannesta liitosta.
Nimenomaan sitä minäkin ihmettelen.
VastaaPoistaKaikki se sipertely häärekvisiitan askartelussa, ja ties mitä muita omituisuuksia häämenoihin nykyään kuuluukaan kaasojen pukujen värivalinnoista lähtien.
Kirkossa minutkin on vihitty kauan sitten, ja kutsuvieraitakin oli, mutta hääkustannukset olivat minimaaliset nykyisiin verrattuna.
Jonkilainen pyhän kokeminen liittyy kirkollisiinkin toimituksiin, mutta nykyään minulle luonto on suurin ja pyhin kirkoista. Siellä, metsän ja veden keskellä, avaran kaikkeuden alla ainakin minä kohtaan aina ilon, ja rauhan, sisäisen tilan,jota voi nimittää pyhän kokemiseksi.
Lapsi ei saa nimeään kasteessa, vaan hänet liitetään kristillisen seurakunnan jäseneksi.
VastaaPoistaSaivartelua?
Totta, Samuli. On toisenlaisiakin tapoja saada nimensä eri rekistereihin.
VastaaPoistaLapsi ei saa nimeään kasteessa, vaan hänet liitetään kristillisen seurakunnan jäseneksi.
VastaaPoistaSaivartelua?
Kuulin eräässä radio-ohjelmassa käytettävän termiä nimiäiset. Mikä ero lienee ristiäisillä, nimiäisillä ja (luterilaisella) kasteella? Ristiäisistä yleisimmin puhutaan.
Täällä nimiäisistä: http://www.pro-seremoniat.fi/juhlat/nimiaiset.phtml
VastaaPoistaMinä olen aina surrut sitä, että kristinuskon mukana suomalaiset katkaisivat oman perinteensä ketjun ja mm. sen ajan nimet ja tavat katosivat lähes kokonaan. Tilalle saatiin yleiseurooppalaiset kristilliset nimet, joilla kaikilla on heprealainen kanta.
VastaaPoistaItse olen ollut aina hyvin sisäsyntyisesti uskonnoton, ja huomasin sen jo siinä 4-vuotiaana. Kirkosta erosin 15-vuotiaana, koska tapakristittynä olo olisi minulle teeskentelyä. Historiaan ja kulttuuriin on minulla toisenlaiset siteet, eikä pyhyys tarvitse kirkkoa tai jumalaa. Pyhä on oikeastaan niin puhdasta, ettei sillä ole perinteenkään kanssa mitään tekemistä, vaan on syvästi henkilökohtaista ja mielistelystä vapaata. Minun kokemani ihmisten ketju yltää yli kirkon, yli parin sadan vuoden ja pitkälle tulevaisuuteen.
Palaan vielä tuohon Samulin: Lapsi ei saa nimeään kasteessa, vaan hänet liitetään kristillisen seurakunnan jäseneksi.
VastaaPoistaEn täysin ymmärrä nyt näitä käsitteitä. Meneekö se siis niin, että kasteessa lapsi liitetään seurakunnan jäseneksi, mutta tässä toimenpiteessä hän ei saa nimeään?
Mikä sitten on sen toimenpiteen nimi, jossa lapsi saa nimen, kun se kerran ei ole kaste eikä ristiäiset? Ristiäisethän ovat nähdäkseni koko kastejuhlan nimi, josta kaste siis on osa.
Nimiäiset taas ovat lapsen nimenantojuhla, jos vanhemmat eivät kuulu kirkkoon eivätkä halua liittää lastakaan seurakuntaan.
Annikki, vahvistat käsitystäni pyhyydestä: pyhyys ei todellakaan tarvitse mitään instituuota, vaan se on sisäsyntyistä.
VastaaPoistaOn kuitenkin niin, että kirkko, hautuumaa, urkumusiikki tai vaikkapa hulmuavakutrinen pappi mustassa viitassaan ei poissulje automaattisesti pyhyyden kokemusta. Ne ovat symboleita - ilmankin symboleita siis toimii - omille ajatuksille. Omassa maailmassani näillä symboleilla on visuaalista merkitystä, joka voi vahvistaa kokemaani elämystä, ei kuitenkaan jokaisessa tapauksessa.
Lapsi ei saa nimeään kasteessa, vaan hänet liitetään kristillisen seurakunnan jäseneksi.
VastaaPoistaJa minkä tähden? Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan meidät kaikki on etukäteen tuomittu taivaaseen tahi kadotukseen. Armonvalinta skulaa. Jumala ilmoittaa valitullensa vapahduksensa laskemalla pyhän henkensä hänen päällensä ja ottamalla kaiken ahdistuksen ja pelon pois.
"Pyhän" tunteen voi saavuttaa myös intensiivisessä rukouksessa. Nöyrtymisessä, sisäänpäin kääntymisessään.
VastaaPoistaSiihen ei myöskään tarvitse välttämättä nimetä ketään vastaanottajaa, tai rukoilla tiettyjen kaavojen mukaan.
Tosin kristittyjen Jeesus on pyhän kirjan mukaan muistaakseni lausunut jotenkin niin, ettei kukaan voi tulla isän tykö kuin minun kauttani...korjatkoon hän joka muistaa sanasta sanaan ko. Raamatun kohdan, eli onko ymmärrettävä että rukouksten ensisijainen vastaanottaja on siis Jeesus, Jumalan poika.
Itselläni se näin useimmiten on, kun tarvetta ilmenee, vaikka vain kiitollisuutena.
"Mikä ero lienee ristiäisillä, nimiäisillä ja (luterilaisella) kasteella? Ristiäisistä yleisimmin puhutaan."
VastaaPoistaVanhemmat antavat lapselleen nimen, ja nimi voidaan rekisteröidä eri menetelmillä, eli kaikilla on yhteistä se, että vanhemmat antavat nimen.
Kastetilaisuudessa vanhemmat ilmoittavat ennen toimitusta papille minkä nimen ovat lapselleen antaneet ja pappi liittää kasteessa
lapsen seurakunnan jäseneksi, tällöin hän käyttää vanhempien antamaa nimeä. Tilaisuudessa ei anneta nimeä lapselle ja kastetilaisuuden tarkoitus ei ole nimen antaminen.
Filosofian vaikeimpia tehtäviä on nimen anto. Se ei silti viittaa ihmiselle annettavaan nimeen vaan merkkien (valmiiden symboolien tai representaatioiden) nimien antamiseen.
VastaaPoistaKun pitää päättää onko rakkaus sitä tai tätä sana rakkaus on se nimi, jota on siis vaikea antaa. Kun ei tiedä milloin joku kategoria on poikkeus tai pääpiirre. Lähes kaikessa on katkonsa, osa-alue, jossa johdonmukaisuuden laki ei enää päde. Se on taas aivan selvää, sillä mentaalisilla olioilla ei ole lineäärinen logiikka; se on prosessi ja prosessi on jotain muuta kuin rekursio; sisäänpäin menevä hermeneutiikka. Prosessi menee ulospäin ja ottaa mukaansa interferenssin nimissä (wow, meniköhän oikein) muutakin mukaan tulkintaan. Soluttautuu tai muuntuu joksikin toiseksi.
Mutta nimenanto pyrkii olemaan staattinen ja Kristinuskossa on ollut toiveena, että nimenannossa ylläpidetään kolme kulmaa: isän, pojan ja pyhän hengen.
Se tuntuu olevan vaikeaa noin käytännössä. Siksi sanasta rakkaus on tullut jotain jota toivotaan olevan silloin kun sitä peräänkuulutetaan (kuten sana avaaminen tai sulkeminen) vaikka rakkaushan on modus eli muoto. Rakkautta on mielestäni koko ajan mutta sen ymmärtäminen ei mene, jos aikoo laittaa itsensä Jumalaksi ja ruveta plannaamaan ja reknaamaan kaikki suunnitelmat noin ikäänkuin omien ajatusten mukaan. Rakkaus on siis koko ajan olemassa ja ympärillämme mutta siihen havahtuminen vaatii pysähtymistä, avuttomuutta, avoimuutta ja uteliaisuutta. Herkistymistä sellaiseenkin, jota ei ollut suunnitellut. Joka lähes sotki.
Mutta ihminen siis haluaa antaa nimet ja se on sallittukin mutta pitäisi noudattaa oikeita tulkintoja ja tulkinnat voisi meidän kristillisessä (eikä pakanamaassa) yhteiskunnassa olla avoimia niiden syvyydelle, leveydelle ja pituudelle. Arvolle, merkiykselle, tarkoitukselle.
Ei siis pelkästään leveydelle tai merkityksille. Tässä tulkinta on silloin tehty niitten maitten mukaan, missä strategiat on soinnutettu liukkaaksi mutta epäinhimilliseksi vaikka nettotulos näkyy vasta metatasolla.
Tänk på det.
Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan meidät kaikki on etukäteen tuomittu taivaaseen tahi kadotukseen. Armonvalinta skulaa.
VastaaPoistaMinä olen siinä käsityksessä, että luterilaisten oppien mukaan jokaisella ihmisellä on mahdollisuus joko taivaaseen tai kadotukseen, eli ihmisiä ei ole etukäteen valmiiksi jaettu vuohiin ja lampaisiin.
Puhutaan kadotukseen johtavasta laveasta ja taivaaseen johtavasta kaidasta tiestä, ja on ihmisen oma valinta, kumpaa tietä hän kulkee. Näin ihmisellä itsellään olisi aktiivinen osa armonvalinnassa.
- Mutta, en ole jumaluusoppinut enkä tunnustuskirjoja tutkinut, oikaiskaa, jos käsitykseni on pielessä!
*
Lapsi ei saa nimeään kasteessa, vaan hänet liitetään kristillisen seurakunnan jäseneksi.
Saivartelua?
Palaan tähän vielä! Kyllä tämä on saivartelua, vaikka perusteet ovat selvät ja olen tiennyt tämän vanhastaan, sillä kirkollliset piirit muistuttavat siitä aika ajoin.
Kastejuhla eli ristiäiset merkitsee suomalaisille vanhemmille ennen kaikkea nimenantotilaisuutta, sillä on yleisenä tapana salata lapselle annettava nimi H-hetkeen saakka. Pappi saa kunnian kertoa nimen muillekin. Jos vanhemmat tiedostaisivat tuon seurakunnan jäsenyyteen liittämisen juhlan tärkeimmäksi pointiksi, he eivät tietenkään salaisi lapsen nimeä etukäteen. Tällöinhän he selkeästi mieltäisivät sen, että he antavat nimen, jolla ei ole mitään varsinaista merkitystä kastejuhlassa. Kunhan saadaan sanottua, ketä nyt ollaan liittämässä seurakunnan jäseneksi.
Pääsiäisen Hesarissa oli juttu katolisen kirkon Maria-kultista. Siinäkään kirkon ja sen jäsenten(naisten) ajatukset eivät täysin kohtaa. Marialla on naisille merkityksiä, jotka eivät tule suoraan katolisen kirkon opeista.
VastaaPoistaTällaisia "puhtaan opin" ulkopuolella olevia perinteitä on varmaan kaikissa uskonnoissa.
Minä olen siinä käsityksessä, että luterilaisten oppien mukaan jokaisella ihmisellä on mahdollisuus joko taivaaseen tai kadotukseen, eli ihmisiä ei ole etukäteen valmiiksi jaettu vuohiin ja lampaisiin.
VastaaPoistaIkävä kyllä olet väärässä käsityksessä. Koska kirkkomme opin mukaan jumala on kaikkivoipa, kaikentietävä ja kaiken luonut, niin tietenkin hän tietää kuka pääsee taivaaseen ja kuka joutuu helvettiin. Ihminen itse voi tulla tietoiseksi armonvalinnasta vain jos Jeesus oikeasti kutsuu hänet.
Pyh.
VastaaPoistaiines...
VastaaPoista"Sinä olet Minun ja MInä olen sinut NIMELTÄ kutsuva."
Siis ota Pyhä Ristinmerkki rintaasi ja kuole pois synnistä.
Amen.
Ja suosittelisin useimmille meille Katkismuksen syvälukua. Totisesti.
Koska kirkkomme opin mukaan jumala on kaikkivoipa, kaikentietävä ja kaiken luonut, niin tietenkin hän tietää kuka pääsee taivaaseen ja kuka joutuu helvettiin. Ihminen itse voi tulla tietoiseksi armonvalinnasta vain jos Jeesus oikeasti kutsuu hänet.
VastaaPoistaUskoisin, että luterilaisen käsityksen mukaan kapeaa tietä kulkiessa kuulee paremmin kutsun, mutta lavealla tiellä on niin paljon Saatanan houkutuksia, että ne tekevät kuuroksi kutsulle. Näin ihmisen oma aktiivisuus siis vaikuttaisi asiaan.
En malta olla toteamatta, että joskus suurikin syntisäkki joutuu lavealla tiellä niin helvetilliseen hätään, että pysähtyy kuuntelemaan ja kuulee kutsun.
*
A-k-h, nyt kuka tahansa keskustelija tässä ketjussa arvelee, että PYH on kohdistettu juuri hänelle. Vai oliko se koko keskustelun arviointi? Jos oli, niin minä sanon sinulle, että tämä on ihan hyvä keskustelu, vaikkei tässä brassaillakaan lukeneisuudella, joka usein peittää todellisen syvyyden ja asioiden yksinkertaisen selkeyden. Pyh sellaisille briljeerauksille.
Tarut taivaaseen tai helvettiin päätymisestä jossakin tuonpuoleisessa jätän niille jotka pystyvät ne uskomaan.
VastaaPoistaMehän kiidämme jo jokatapauksessa täällä maailmankaikkeuden taivaassa. Ja helvettejä löytyy ihan tästä olevaisuudesta.
Olivatko helvetin esikuvina ne muinaisen Jerusalemin palavat roskatunkiot, vai Danten runokuva, tai joku muu, sitä en kuitenkaan tiedä varmasti.
Kyllä minulle Jumalan valtakunta on sisäisesti meissä eikä todennäköisesti missään muualla.
Leonoora, uskon useimpien ajattelevan laillasi. Se ei silti estä kestustelua erilaisista uskonkäsityksistä.
VastaaPoistaOma kiinnostukseni pysyy edelleen uskontotieteellisenä, eli lähtee kaikkien uskontojen rinnastamisesta keskenään samalle lähtöviivalle, julistamatta yhtä ylitse muiden. Uskonto on äärimmäisen kiinnostava ihmisen käyttäytymismuoto.
Lukeneisuus missä verrataan kuka osaa Habsburgin suvun jälkeläisten nimet ja vuosiluvut ovat sitä seurapeliä, mistä vanha aatelisto halusi itseään merkitä jotta voisi erottua rahvaasta ja työläisistä ja kaikenlaisista hännystelijöistä.
VastaaPoistaNäitä merkkejä voi leikkiä edelleen jossain small-talk yhteyksissä mutta samalla lailla kuten nämä mukamas hienot herrat uskovat, että kun ovat jatkuvalla syötöllä tukemassa toisiaan ns. status-quo nappulaa painamalla (ks. Hbl tänään ja kirjoitus naisten syrjinnästä)
niin oikeasti "leikkivät" vain hienoa ihmistä siinä toistensa kanssa sillä näin antavat vieraiden voimien ottaa maamme parhaimmat osat kun niitä ei saa puolustaa. Tässä naiset ovat (nuoret, voimakkaat naiset etenkin ja tietysti nuoret miehet yhtälailla elleivät ole noitten fakiirien sylikoiria) lähteneet juuri tällä straight-retoriikalla liikkeelle, missä näkyy aie ja suunnat. Siinä ei enää peitetä lässytyksillä ipsum-lipusum-loorum-lei mitään sen takia, että sen laulun aikana voisi myös tehdä jotain todellista.
Tämä oli syy, etten voinut hakea erästä työpaikkaa missä haettiin luovia, voimakkaita ja innovatiivisia ihmisiä: minä olin valmiiksi vakuuttunut, että jos sellaisia löytävät syövät heidät silti ulos omissa pätemisen tarpeissaan. Ei kannata mennä rikkoamaan itsensä yhä enemmän, ajattelin. Pitäkööt lammikkonsa, joka selvästikin sammaloituu. Se on sinänsä minulle suuri harmi sillä minun lapseni olisi tarvinneet eheän lammikon sitten aikuisena. Mutta nyt ajattelen, että voivat vaikka muuttaa toiseen maahan sitten jos tämä oma rupeaa liian ahdasmieliseksi ja vainoharhaiseksi. New York ihastutti meitä kaikkia ja jos maa kykenee ylläpitämään järjen menoa ommissa omnipotenteissa suurudenhulluuden seikkailuissa arabimaitten diktaattorien suhteen niin sekin on varma vaihtoehto. USA tuntui noin turistin kannalta olevan järkevä vaihtoehto ja silti minä en ole ollenkaan ostomanian alainen yksilö vaan hyvin rationaalinen. Mutta ilmapiiri oli vapaa ja aidosti ystävällinen.
Se on jo jotain. Vaikeuksia on kaikkialla, se on selvää. Mutta saako niistä puhua on se tärkein asia luulisin vai menevätkö omat ohjaajat sotaan käyttämällä omien oppilaittensa avoimuutta kilpenään? Jos ihmiset osaisivat ajatella pidemmälle ja olla omalle missiolle lojaaleja eikä välttämättä tyrkyttää sitä omaa Minuutta nousemaan estraadille. Sitten tietämätönkin rupeaa luulemaan, että opettajuus on se miten (!) lavalla näyttää pärjäävän. Se on sitten heille opettajuus. Näin voimme ymmärtää, että tulkinta ja analyysit ovat tänä päivänä katoava osaamisalue: ihmiset eivät osaa enää analysoida mitään mutta ovat valmiita uskomaan, että minunlaiset analyytikot emme osaa yhtään mitään. Minua pyydettiin ompelijaksi tai lastenhoitajaksi tai vanhustenhoitajaksi. Minä voisin olla hoitaja mutta ommella en osaa. Osaan vain analysoida ja sen teen aika hyvin vaikka en brassaile kirjoista. Voisin tehdä sitäkin sillä ostan jatkuvasti uusia myös faktakirjoja. En väsytä lukijaani näillä turhaan. Joskus heitän jonkun viitteen, että parempi tutkija voisi jatkaa siitä.
Kyllä älykäs näkee missä on älyä, tai pitäisi nähdä.
Ideat ovat olemassa jaettavaksi mutta ei niin, että varsinainen tuottaja pidetään penkin alla sadistisilla keinoilla, jotta saarnaajat voivat vapaasti liidellä pyytämässä lavaesiintymisiä.
Opettajuus on tahtotila antaa jotain muille. Se on palvelutehtävä ja missio. Jotta opettajalla olisi oikea asenne hänen pitää itse osata ensin jotain, ei voi pelkästään apinoida kaikenlaista muilta ja lukea kirjojen takakannet jotta kuulostaisi kun osaisi. Pelkkä retoriikka ei siis kestä laadun osalta. Asenne ei tässä viittaa pelkästään positiiivsuus/negatiivisuus aspektiin vaan holistisuus/nippelitieto aspektiin. Opettajan pitää omata suuri kuva ensin, ennen kuin voi uudelleen paneutua pikkuosiin. Nykyään tehokkuuden nimissä ei niin ole. Jos opettaja itse osaa tietotekniikkaa hänelle suodaan opettajan paikka vain siitä lähtöisin: mutta olisi ollut vielä tärkeämpää, että tietotekniikan opettajalla on samalla suuri kuva avautunut ja hän osaa viitata tärkeysjärjestykseen samalla kun opettaa nippelit. Muuten kadotetaan kuva maailmasta ja kaikki pätevät nappuloiden kautta joka on maalle vaarallista.
Siinä katoaa aito sivistys: se ei siis tarvitse tulla yliopiston kautta vaikka olen samaa mieltä tämän päivän HS:n yleisökirjoittajan kanssa, että yliopisto on kivijalka. Samalla ihan aito kokemus maailmasta, sen julmuuksista, sen piilovaikutuksista, sen kulttuureista ja sen historiasta olisi oltava jokaisen opettajan niskassa ennen kuin ryhtyy oppimaan nippelitiedon nappulat ja värkit.
Sitä ei siis voi oppia myöskään pysymällä kirjaston A-hyllyn ja H-hyllyn välissä aktiivisesti. Kirjastossa ei opi mitään, sieltä saa vain lisää sanoja kun ensin on tietoinen mistä kengät puristaa ja mistä yleensä kiikastaa.
Mutta jos lukee ja lukee ja lukee eikä ymmärrä elämän menosta mitään enää sillä on juurtunut menneisiin ja väheksyy uusia ajatuksia (kuten nuo fakiirit maassamme) ja näinollen ei opi enää mitään uutta eikä unohda enää mitään vanhaa niin sellaisena lukijana voi istua siellä vuosikymmenet ja pyöritellä Hamletin Olla vaikö eikö Olla sitä milloinkaan ymmärtämättä.
Ilmankos Husserl, Heidegger ja esim. Kant ovat vaikeaasti tulkittavia koska tulkitsijat joutuvat ensin keksimään jonkun raamin mihin sen tiedon laittavat koska eivät ole ikinä saaneet raamit elämästä. Jos keksii raamit niiden muodot voivat olla ihan mitä vaan. Tästä syystä korkeampaa teoreettista tietoa ei saisi lukea ennenkuin on ollut itse kunnolla elämässä ja saanut myös turpiinsa
tai joutunut kamppailemaan elämästä. Sen jälkeen ymmärtää myös mitä elämä ON ja miten näitä elämää kuvaavia kirjoja pitää tulkita. On yllättävän helppoa tajuta ne silloin eikä se edes vaadi korkeaa ÄO:ta uskoisin.
Se vaatii vaan sinnikkyyttä ja uskallusta olla (siis OLLA) oikeasti eikä leikisti mukana elämässä.
Ad Catulux:
VastaaPoistaOlisi kiva jos joku kutsuisi minuakin, että olen Hänen. Mutta sellaista päivää en ole nähnyt mutta tuntenut nahoissani vaan.
Nimelläkö on se merkitys että niin hyvät kun huonot asiat kuittaantuu aina huonoksi nimen osalta sillä kaikissa esitystä vievissä dialogeissa on vastapuoli, joka jotuu häviämään. Jos siis nimen aikoo kantaa ns. puhtaasti ja ilman ryppyjä pitää olla fakiiri, joka vain lausuu kirjoista faktoja eikä osoita niillä mitään varsinaista. Siteeraa vaan siteerauksia ja sanoo vielä varmuuden vuoksi, että siteeraa itseään viime vuodelta. Niin taitaa nimen osalta olla kaunis ja kosittava.
Jos haluaa kuten minä oikeasti elämää menemällä lähelle kuolemaa, jotta elämästä osaisi puhua muutakin kuin sitaatteja ja onttoja fraaseja niin saa koiranpään eikä olen ristinsielua joka kunnioittaa ja kutsuu Omaksi.
Mitä tästä opimme? Älä kerro, en halua kuulla.
HG,
VastaaPoistayhdyn käsityksiisi opettajuudesta ja yliopistollisenkin sivistyksen merkityksestä.
Yleensäkin koulu ja opetuslaitokset, opit, ovat kivijalkoja, perustoja, joiden päälle osaaminen asettuu, jos asettuu. Aina ei asetu, sillä opettajuus on aina myös sydämen ja ihmisen koko maailmankuvan tai koko hänen maailmaansa vaikuttavien suurten asioiden summa.
Olisi kiva jos joku kutsuisi minuakin, että olen Hänen.
VastaaPoistaMiksi minusta kuitenkin tuntuu, että se kutsu tulee ihmisen sisältä, jos tulee? Vaikka olisin lukenut Catuluxin suosittaman Katkismuksen kannesta kanteen.
Sisältä pitää tulla, olen samaa mieltä. Mutta joskus sattuu sydämeen, kun kaipaisi niin, että joku haluaisi olla siinä. Haluaa itse, ei siis joudu tai tunne pakotetta. Se on toiveeni numero yksi.
VastaaPoistaMieluiten ihminen Hän. Mutta sekin on vain tapa sitoa vaikeat tunteet johonkin, josta saa voimia jatkaa.
Samalla kaikissa unelmissa on yhtä paljon totta, toiveen kannalta totta.
HG,
VastaaPoistasinä kirjoitat usein kaipaavasi Häntä. Tämä on minulle osittain mysteeri, sillä sinulla on Tieto, Näkemys, Ulosanti ja Vastaanottokyky. Lisäksi sinulla on fyysisiä ihmisiä lähelläsi.
Vai onko se vain niin, että kaikki on palasina, ykseys puuttuu, harmonia. Tai sitten niin, että puuttuu se kuuluisa puuttuva pala? Tai sitten niin, että puuttuu Rakkaus?
Mitäs tänne yleiseen bloggiin voisi kirjoittaa? On monta puolta mutta ehkä toive siitä, että voisi olla nainen miehen rinnalla. So simple and so difficult.
VastaaPoistaHän, on ihminen elävästä stadista: saa mut nauramaan, saa mut uskomaan, hän..jne eli J.K.
VastaaPoistaMutta ei J.Kemppinen silti haha vaikka nokkela voisi sitä miettiä.
Minä olen fiksoitunut laulun tunnelmiin ja kaikenlaiseen romanttiseen, joka tarraa kiinni aivokoppaan eikä lähde edes pesussa.
Istuu kuin kaneli pullassa tai koira katolla. Se on Hän.
Tekopyhä lehmä! Pyytäisit päivittelyn sijasta minulta vihdoinkin anteeksi aiheuttamaasi harmia ja mielipahaa!
VastaaPoista"Kun sanon, että ihminen, jolle mikään ei ole pyhää, on eläin "
VastaaPoista"ihminen ei edes ole luomakunnan kirkkain tähti, vaan osa kokonaisuutta, matonen muiden matojen joukossa."
Mitä jos alkutöiksesi yrittäisit edes päättää onko ihminen pelkkä eläin vaiko jotain enemmän?!
Kauhean vaikea aihe kirjoitettavaksi. Mielestäni nämä kaikki ovat aika itsestäänselvyyksiä, hankala analysoida, en nyt osaa.
VastaaPoistaMinä kuulun kirkkoon, enkä todellakaan aio erota, koska se on yksi harvoista asioista mitkä edustavat minulle turvallisuutta ja jatkuvuutta. Se on jotenkin hyvä olo!
http://www.tukiasema.net/keskustelu/show.asp?id=61708&c=2&p=1&pm=1
VastaaPoistaHienosti kirjoitat. Pitkälti samoin ajattelen ja koen. Hautausmaat miellyttävät minuakin. Mieleen nousee anoppini sanonta "Tallessa ikä eletty"
VastaaPoistaItse olen kokenut, että rukouksiini vastataan liiankin terävästi. Kyseessä on tietenkin subjektiivinen kokemus, mutta melko pelottava kokemus usein.
Tristan:
VastaaPoistaSanotko tuon Iinekselle? Minä koen, ettei Iines ole lehmä. Hän on hevonen, ylväs ja voimakas jolla muut ratsastavat eteenpäin. Nyt ei pidä olla tuomitseva kenellekään: vaikka pohtisimme vuositolkulla ja vain samoja asioita emme ikinä olisi valmiita sillä mikään ei tule ikinä valmiiksi.
On aina uusia ja uusia näkökulmia ja kun kansan rivit muuttavat mieltään hitaasti ja suurin massa ottavat vasta sen jälkeen vaikutteensa kun muut ovat ensin ottaneet ne omaksi niin aika kuluu ja muuttaa asetelmia koko ajan (ks. vastaanottavaisuustutkimuksia: edelläkävijät, seuraajat ja perässähiihtäjät, joilla voi olla uusia nimiä tänä päivänä). Jos Iines on jotain ollut mieltä ennen ja hänenkin on ollut pakko muuttaa mielensä kuten me kaikki teemme pikku hiljaa - niin se ei tee Iineksestä lehmää. Lehmällähän on taipumus pitää häntänsä alaspäin.
Hevonen taas huiskii hännällä ja on lihaksikas ja voimakas. Lehmän älykkäät silmät tuijottavat myös kiltisti. Kuten minun silmäni. Kiltti on aina vähän lehmä. Mutta ei pyhä sentääs täällä Suomessa. Me vaan nauramme lehmän katseelle. Hyvä niin, minä en ainakaan rupea kissaksi vain sen takia, ettei lehmänsilmäni miellytä. Mutta minähän olen tunnustautunut koiraksi: ihmisen paras ystävä.
Iines pyytää anteeksi, ja niin teen minäkin: anteeksi anteeksi kaikki maan äidit ja isät ja madot ja vuohet ja Volmortit. Ihminen ei ole mato mutta omnipotenssi tänä päivänä kuvittelee olevansa niin yliego - ubermensch - ja ne, jotka muihin hyökkäävät ovat sitä siksi juuri itse eniten. Ovat salaa joutuneet oman ihailunsa vallan alle ja narsistoituneena ei näe omaa kaikkitietäväisyyttä. Kestää sitten aikansa kun havahtuvat. Kenenkään ei tarvitse sen takia toisiltaan pyytää anteeksi mutta ei saisi haukkua, nauraa eikä kiusata muita, joiden elämä tuo meille kaikille uusia näkökulmia. Hieman enemmän nöyryyttä siis.
sidu sidu - när man har kyky måst man int göra så myky
Pohdiskelusi Pyhän kokemisesta puhutteli. Kirkko on työnantajani, mutta silti olen itsekin joutunut miettimään kuulumistani kirkkoon. Yksi täkeä sidos on minullekin kirkon pitkä perinne. Toinen on se, että kirkkotila tarjoaa hyvät puitteet Pyhän kohtaamiseen.
VastaaPoistaItseäni häiritsee tapa ymmärtää oppi selityksenä Pyhälle. Kirkon opissa on aina viime kädessä kyse vain kuvasta, jolla kuvaillaan Pyhää meille ihmisille ymmärrettävimmillä käsitteillä. Lännen kirkon rasitteena on ollut pyrkimys opin looginen selittäminen.Välillä selitetään asioita joita ei edes voi selittää: esim. oppi Jumalan kolminaisuudesta. Kirkon oppihistoriasta on löydettävissä tulkintaperinne, jonka mukaan opissa on kysymys teologisesta tanssista tai runoelmasta. Toisin sanoen myönnetään, että jokaisella on omat ajatuksensa Pyhästä ja että opilliset väittämät ovat aina väistämättä tilapäisiä. Mutta tansittava silti on, että voisimme edes jotenkin olla kohtaamassa Pyhää.
Ei iines pyydä anteeksi. Jos iineksen olo tulee epämukavaksi niin iines tuhoaa bloginsa ja heittäytyy marttyyriksi!
VastaaPoistaNu är du så trist, hördu Tristan.
VastaaPoistaKirkon oppihistoriasta on löydettävissä tulkintaperinne, jonka mukaan opissa on kysymys teologisesta tanssista tai runoelmasta. - - Mutta tansittava silti on, että voisimme edes jotenkin olla kohtaamassa Pyhää.
VastaaPoistaMinua viehättää tämä runollinen tanssikuva pyhyydestä. Oma tanssini on varmaan samaa kuin Isadora Duncanin tanssi tanssitaiteessa - omanlaistaan, mutta tanssia kuitenkin.
Omalla tavallaa meistä jokainen tanssii. Pyhän kohtaamisessa upeinta on kokemus yhdessä tanssimisesta.
VastaaPoistaVielä sananen kotikuusen kommentista, joka koski rukousta.
VastaaPoistaTulin pohtineeksi sellaista seikkaa, että rukouksen syvin merkitys - oli uskovainen tai ei - lienee siinä, että osaa asettaa sanansa ja pyyntönsä oikein.
Jos on vaikka vakavasti sairas, ei pyydäkään sitä, että tulisi terveeksi, vaan toivonkipinää, jotain säiettä johon tarttua ja jonka voimalla jaksaa eteenpäin. Näin oikea tapa rukoilla tai meditoida ohjaisi samalla ihmistä sisäiseen kasvuun ja realiteettien hyväksymiseen sen sijaan, että käyttäisi rukousta pyyntöautomaattina.
Iines olen kirjoittanut
VastaaPoistablogiini 'tiivistelmän tiivistelmän Uskosta.
Vaikuttaa siltä, että puhut samoista asioista
kuin Jaakko Hämeen-Anttila.
http://bluffia.blogspot.com/
Peeär-mies,
VastaaPoistakyllä vaan, löysin omaa ajatteluani Hämeen-Anttilan (ja Spinozan) näkemyksistä. Uskominen on kielellistä metaforaa, jota ei tarvitse millään tavoin todistaa tai paalumerkittää todellisuuteen yksyhteen realiteettien kanssa.
En puhu nyt kuitenkaan siis itsestäni, sillä minä olen huono uskomaan yhtään mitään, olen ikuinen epäilevä ja kriittinen Tuomas. Mutta ihmisille, jotka uskovat, uskon asia on lohdutusta tuova metaforinen maailma.
Kiitos siis kiinnostavasta vinkkauksesta ja hyvästä jutustasi, tuntuu että itsekin on varmemmalla pohjalla itse keksittyine ajatuksineen, kun huomaa, että tieteentekijät ja suuret ajattelijat ovat keksineet saman.
Juuri niin! Pitää osata rukoilla oikeita asioita ja pitää osata nähdä vastaukset oikein. Niin yksinkertaista ja niin lohdullista.
VastaaPoistaJa minkä tähden? Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan meidät kaikki on etukäteen tuomittu taivaaseen tahi kadotukseen. Armonvalinta skulaa. Jumala ilmoittaa valitullensa vapahduksensa laskemalla pyhän henkensä hänen päällensä ja ottamalla kaiken ahdistuksen ja pelon pois.
VastaaPoista24. maaliskuuta 2008 19:08
Viittaa peredestinaatio-oppiin, joka skulaa kyllä calvinismissa, muttei luterilaisuudessa eikä esiinny tuollaisena Tunnustuskirjoissa (tai anna viite!).
Joku toinen puhui Jumalan kaikkitietävyydestä ja -valtiudesta, ja veti siitä Jumalan tiedon (ja armonvalinnan) pelastuksesta. Mutta jos ajattelemme toisin kuin antiikissa, eli tulevaisuutta ei ole, se on avoin, ja samansuuntaisesti kuin kristinuskossa ajatellaan, että ihmisellä on vapaa tahto, siitä seuraa, ettei Jumala tiedä kuka pelastuu. Ja tietäisittepä, mitä rikkauksia teologia pitää sisällään pelastuskäsityksistä; eivät kaikki tsuumaa ollenkaan suuren rajan tuolle puolen.
Kirkolla ei todellakaan ole monopolia pyhyyden kokemuksiin: metsä saa olla kirkkonne. Mutta surullista on, ettei ehtoollisen merkitystä ole maininnut kukaan. Se on yhteyden, hyvin monensuuntaisen yhteyden ateria; äärellisen ja äärettömän kohtaaminen. Sitä ei voi yksin viettää: sitä voi viettää vain seurakunta.
"Missä tahansa matkustelen, haluan kuitenkin aina tutustua kyseisen paikan hautausmaahan. Rakastan kulkea hautakivien välissä tutkimassa kivien muotoja, tekstejä ja ihmisten tarinoita, joita kivistä avautuu."
VastaaPoistaSama vika, Rahikainen. Hautausmaat kertovat maan kulttuurista enemmän kuin paksut kirjat. Kerran ihmettelin Norjassa perhehautaa, jossa lepäsi 8 miestä, kaikki eri nimisiä. Minulle kerrottiin, että siinä oli haaksirikkoutuneen kalastusaluksen miehistö. He elivät yhdessä ja kuolivat yhdessä.
Oletko koskaan ihmetellyt meikäläisiä hautausmaita? Kivet ovat viivasuorissa riveissä, nurmikot hoidetut ja tiet kunnossa. Siellä makaa kunnon protestantteja.
Venäläisillä, anarkistisilla hautausmailla lähes jokainen hauta on ympäröity aidalla. Aidan sisällä on penkki, jolla surijat istuvat muistoaterioilla. Vainajalle jätetään joskus ruokaa, vodkaa tai tupakkaa.
Entäpä Talinnan metsäkalmisto? Sellaiseen haluaisin omatkin luuni.
No, mitäpä näitä luettelemaan.
Löysin blogillesi sattumalta ja huomaan, että täällä käydään fiksuja keskusteluja. Kuinka sinulla on aikaa vastata niin usein, vaikka kaiketi olet opettaja? Eikös siinä työssä mene illatkin vihkoja korjatessa?
Kirjoituksesi pyhyydestä on kaiken kaikkiaan hyvä. Sinun pitäisi ryhtyä arkkipiispaksi!
Mies maalta
Huomasin tämän kommentin vasta nyt, kun tuolla ylempänä on kai ollut niin kiihkeitä keskusteluja, että vanhemmat tuppaavat jäämään.
VastaaPoistaJuu, olen minäkin kammoksunut suomalaisten hautausmaitten viivasuoria rivistöjä ja niitä standardinmukaisia mustia matkalaukkuhautakiviä. Äitimme haudalle piirsimme hautakiven itse, jaa sen jälkeen samanmuotisia pyöreäkaarisia alkoi tulla lisää samaiselle hautuumaalle.
Minulla on aikaa runsaasti, koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä, ennen aikojani, puhesairauden vuoksi, ts. puheeni pätkii, enkä pysty kerralla pitkiin puheisiin. Menetin siis tärkeimmän työinstrumenttini, suureksi surukseni.