Käsittämätön melankolian hetki

Tänään tunsin oikeastaan ensi kertaa lapsuuteni jälkeen yhtäkkistä ja käsittämätöntä sääliä isäparkaani kohtaan. Tähän asti olen kätkenyt hänen kuvansa nurin päin piirongin kaappiin, kun ensin jonain hempeänä hetkenä päätin panna sen pieniin antiikkiliikkeestä ostamiini messinkikehyksiin piirongin päälle, äidin ja koiravainajani kuvien väliin, vinosti nurkkaan tosin, mutta kuitenkin näkyviin, minua katsomaan.

Muutaman päivän katselin kuvaa, mutta sitten aloin vaivihkaa siirtää sitä hieman taaemmaksi, katseeni ulottumattomiin äidin kuvan taakse, kunnes se oli kokonaan piilossa. Lopulta käänsin sen selin, mutta kuvan selus häiritsi minua ja lopulta nostin kuvan piirongin sivukaappiin, koristeellisen oven taakse. Otin sitten vielä kerran kuvan esiin, ja vaihdoin kehyksiin ensimmäisen koirani kuvan, joka siinä on edelleen. Koira on musta, puoliksi newfounlandin koira, ja kuvassa jo harmaantunut vanhus. Eli kolmetoista vuotta ja itkin sitä enemmän kuin eroa isästä varhaismurrosiässä, jolloin en osannut itkeä yhtään, vaikka isäraukka jäi ihan yksin tyhjennettyyn taloon.

Pakkasin nimittäin tänään aamupäivällä reppuun kuvaustarvikkeet käärmekuvausta varten. Tarkistin rahapussista, että siellä oli käteistä rahaa pääsylippua varten. Mietin, mikä olisi mahdollisimman lyhytsanainen ja lyhyttavuinen lause, jonka pystyisin kakistelematta esittämään Suuren Matelijanäyttelyn lipunmyyjälle kysyäkseni kuvauslupaa. Lauseeseen piti mahduttaa pyyntö kuvaamisesta sekä se, että kuvat tulevat omaan käyttöön ja vielä se, että olen harrastelija ja tarvittaessa vielä se, että en julkaise niitä missään. Tarkoitus oli kyllä panna kuvia kuvablogiini, mutta kukas nyt paria viatonta käärmekuvaa jonkun amatöörin blogista koskaan löytää. Laskin valheeni valkoiseksi valheeksi, sillä tavoitteeni ei ollut mustamaalata tai millään tavalla haitata käärmenäyttelyn ylläpitäjiä, vaikken hyväksykään eläinten vangitsemista. Korkeintaan olisin pyrkinyt kuvillani ilmentämään eläimen olemuksesta ja silmistä välittyvää ahdinkoa tai tylsyyttä. Kenties jokin häkin reuna olisi muistuttanut jossain kuvassa kaltereita, mene tiedä.

Ajoin siis jäähallille päin suussani valmiiksi muotoiltu lyhin lause, jonka pystyin hyvin puhesairaudestani huolimatta sanomaan ulos ilman, että kukaan huomaisi puhumiseni vaikeutta: Saa-ko näi-tä e-läi-mi-ä ku-va-ta? Kokeilin lausetta ajaessani ja huomasin ilokseni, että se tuli vaivatta. Päätin siis sanoa sen ja hengähdystauon jälkeen tämän: Ku-vat tu-lee i-han o-maan käyt-töön. Tämäkin sujui nikottelematta. Olin siis valmis, mutta eihän siellä jäähallin pihalla ollut yhtään autoa, vain mainoskyltti, josta huomasin, että näyttely onkin vasta 31.3. eli huomenna.

Ajelin sitten poispäin ja päätin etsiä muuta kuvattavaa kaupungin ulkopuolelta, vaikka oli tihkusää, harmaata ja väritöntä joka puolella, floska roiskui auton renkaista. Kääntyessäni vanhan Hankkijan rakennuskompleksin takaa toiselle tielle huomasin kadun viertä kulkevan pienen harmaan miehen, joka toi oudosti ja yhtäkkiä oman isäni mieleeni. Kulki siinä olemus huutaen yksinäisyyttä, huonoryhtisenä, kuin ei olisi matkalla mihinkään, laahusti vain eteenpäin katsomatta mihinkään, katse jaloissa. Oikein surullisen hahmon ritari ankeassa maalaismaisemassa avarien peltojen äärellä, peltojen, joita halkoi vain rivi sähkötolppia.

Mies toi mieleeni sen uuden oivalluksen, että minäkin oikeastaan otin eron isästä, hylkäsin hänet jo lapsena ajatuksistani, en halunnut muistaakaan häntä, sillä ajatus perheenjäsenen menettämisestä ja yksinäisyydestä oli lapselle liian raskas. Työnsin asian pois mielestäni, ja kärsin vain silloin harvoin omantunnon tuskia, kun kävimme siskon kanssa kesäisin tapaamassa isää hänen kotipaikkakunnallaan, jonne hän muutti pian eron jälkeen sukulaistensa lähelle. Isällä oli kaksi hyvässä asemassa olevaa veljeä, joiden luona yövyimme isänkatsomisreissuilla kaukana Hämeessä. Muistan sen, miten istuimme näiden perheiden kanssa rapuillallisilla elokuun kesäiltoina. Isä odotti aina sen aikaa omassa pikku mökissään, sillä häntä ei kutsuttu koskaan mukaan. Me kävimme vain visiitillä isän mökissä ja palasimme taas veljesten hienoihin huviloihin. Isä kyseli, mitä veljet aina tekivät, ja me kerroimme parhaamme mukaan. Olimme siis lapsia tuolloin, joten teimme asiat, niin kuin aikuiset järjestivät. Eikä isän luokse kyllä edes olisi mahtunut nukkumaan.

Tänään tunsin siis yhtäkkistä tuskaa kaikkien eronneiden ja perheestään erotettujen puolesta. Toivon vain, ettei ketään koskaan jätettäisi niin yksin kuin minun isäni lopulta jäi. Toivon tietenkin, että sillä miehellä Hankkijan kohdalla kuitenkin olisi jossain joku Selma, joka keittäisi hänelle hyvät pullakahvit. Mutta, jos näin olisi, mies ei voisi kulkea sillä tavalla jalkojaan nostellen, vailla päämäärää, vailla voimaa ja vailla pienintäkään halua mihinkään.

Huomenna menen kuitenkin käärmenäyttelyyn kuvaamaan matelijoita ja omituisia otuksia, joita siellä mainoksen mukaan on! Kuvablogissa näkyy tulos, jos kuvata saa.

(Maalaus Grant Wood)