Elämäni karttakepit

Ensimmäinen karttakeppi, johon kiinnitin huomiota, oli Liisan, alakoulunopettajan. Liisalla oli isot ja pystyt rinnat, jotka huomasi. Vyötärö oli kapea, ja hänellä oli tyköistuva vihertävä jakkupuku, jonka kapean hameen takana oli halkio; helma ulottui pohkeen puoliväliin. Kasvoissa hänellä oli finnejä, ja hiuksissa permanentti, kuten kaikilla muillakin naisilla, äidilläkin. Koskaan kukaan ei ollut laulanut yhtä kauniisti kuin Liisa, jonka ääni helisi kuin enkelin. Vain Niemisen Maarit lauloi yhtä kauniisti, mutta hän oli vasta lapsi ja lisäksi lihava.

Koulussa oli kivaa olla järjestäjänä. Järjestäjiä oli aina kaksi, viikon kerrallaan. Tehtäviin kuului luokasta huolehtiminen välitunnin aikana. Taulu piti pyyhkiä märällä sienellä, ja sieni tuli pestä huolellisesti liitujauheesta. Sientä ei saanut jättää liian märäksi, niin että vesi valui kengille, kun opettaja tarttui sieneen. Näin tapahtui, kun Ukkonen oli järjestäjänä. Ikkunat piti avata tuuletusta varten, ja niissä oli kiva roikkua ja kurkkia pihalle, että hei me ollaan täällä sisällä. Piti myös katsoa, että taululla oli aina liitua ja puinen metrimitta, jossa oli keskellä tarttumakahva. Sillä opettaja piirsi suoran viivan, ja pätki sen houkuttavasti erilaisiin osiin, mihin milloinkin tilanteen mukaan. Odotin aina, että opettaja tarttuu metrimittaan ja merkitsee pystyviivat.

Järjestäjillä oli siis tärkeitä töitä vastuullaan, kun lisää edelliseen rimpsuun vielä opetustaulujen ja karttojen haun karttahuoneesta. Oli hienoa hakea valtava karttarulla, asettaa se narukoukusta telineeseen, leväyttää komeus auki ja lopulta hilata teline ylös ja kiinnittää tapilla sopivalle korkeudelle. Piti vielä katsoa, että karttakeppi on valmiina taululla.

Kun kaikki oli valmista, sopi leikkiä. Mentiin taululle ja kirjoitettiin kaikkea ja pyyhittiin samantien pois. Saatiin kerrankin luvan kanssa piirtää liidulla tauluun. Piirrettiin naisen kasvoja ja kaikkea. Mikään ei ollut hienompaa. Saatiin myös ottaa karttakeppi ja tököttää sillä paikkoja. Karttakepillä ei saanut kuitenkaan koskettaa, ettei kartta kulu. Kaupunkeja ei ollut niin kiva näyttää, kun se oli vain lyhyt pisteen osoitus kartalla. Maa oli jo parempi, kuin voi kuljettaa karttakepin kärkeä maan rajoja pitkin. Kaikkein hienointa oli kuitenkin näyttää jokia, mahdollisimman pitkiä, ja kokonaisia jokireittejä, kuten vaikka Ähtärinreittiä.

Eräällä välitunnilla katsoimme sitten toisen järjestäjän kanssa opettajanpöydän laatikkoon. Siellä oli muistikirja, kalenteri, jota lehteilimme epäröimättä. Opettaja oli kirjoittanut vinoon, pitkin ja poikin erästä aukeamaa, että Liisa ja Kalevi, Kalevi ja Liisa, Oi rakas Kalevi, Liisa ja Kalevi X:nen. Kun opettaja sitten pian alkoi odottaa vauvaa, hän piti usein karttakeppiä kevyesti vatsansa alapuolella, niin että hame kiristyi reisiä vasten ja muhkea vatsa pullistui esiin. Mietin oi rakasta Kalevia.

Karttakepistä muistan vielä sen, että opettaja johti sillä myös laulua. Koskaan hän ei lyönyt sillä ketään, sillä hän oli hyvä opettaja ja rukoili Jeesusta ja lauloi kirkkkokuorossa. Sen sijaan toisessa koulussa myöhemmin muuan miesopettaja löi kerran karttakepillä pöytää niin että luokka kajahti, ja minä pelästyin kauheasti. Hartiani nytkähtivät refleksinomaisesti ylöspäin, ja taisin pompahtaa tuolillani. Opettaja huomasi säikähdykseni, nauroi ja sanoi, ettei halunnut pelästyttää. Voi olla, että olen yliherkkä koville äänille, sillä inohan niitä. Hätkähdin kerran myös huutokaupassa, kun meklari pamautti traktorin peräkärryn laitaa juuri siitä, missä seisoin. Elokuvateatteriinkaan en tahdo mennä, koska niissä äänentoisto on säädetty maksimiin, ihan kuin ihmiset olisivat kuuroja. Joudun pakokauhun valtaan siitä metelistä. Rokkikonsertissa luultavasti pyörtyisin.

Itse en kotiutunut koskaan karttakepin varteen, vaan minusta keppi oli hankala, tiellä, vaati hakemista ja tököttämistä, vei aikaa, kun tilanne oli oikeasti jo ohi, ja oppilaiden mielenkiinto muualla. Näytinkin mieluiten kädelläni, ja olin se opettaja, jonka hihansuissa ja harteillakin oli aina vähän liitujauhoa. Ostin kyllä sitten oman, metallisen karttakepin, jonka kokoontaitetttavat osat menivät sisäkkäin. Hukkasin sen, varmaan onnekseni, sillä joskus yllätin itseni lipsuttamasta sen osia edestakaisin, sisään ja ulos, puheeni tahdissa. Mikään ei liene kuulijoista ärsyttävämpää.

(Piirros Norman Rockwell)