Lythria rotaria

Perhosonni jatkuu. Löysin uuden lajin! En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista perhosta, joka kallion huipulla asettui näkökenttäni oikeaan äärilaitaan. Kuvitelkaa, näin jotakin elollista, jonka olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan! Useinko sitä ihmiselle näin tässä elämässä käy?

On eri asia nähdä ensi kertaa omin silmin leijona - koska sen olemassaolon on kuitenkin tiennyt - kuin Lythria rotaria, jonka olemassaolosta ei ole ollut tietoinen. On vain ajatellut niittyjen ylistä liihottelua katsellessaan nokkos- ja sitruunaperhosia, korkeintaan suruvaippoja ja ehkä neitoperhosia. Ja sitten yhtäkkiä, katseen alla lepää kauneimmista kaunein, olio, eliö, eläin, joka on kaikinpuolinen ihme.

Perhonen siis kiihdytti mieltäni, ja mietin josko poikkeuksellisen lämmin kaakkoinen ilmavirtaus toi sen mukanaan jostakin slaavilaisista stratosfääreistä. Kenenkään kuvablogissa en ollut nähnyt tästä kaunottaresta kuvaa, enkä muistanut sitä omista kirjoistanikaan. Jonkin hyönteis- tai kasviopaskirjani perässä on muuten luku, jonka nimi on jotakin sellaista kuin Harvinaiset ja uudet lajit. Muistan katselleeni outoja lajeja miettien, että joku ne on ensin havainnut. Hakenut ehkä lajinimeä ja kiihtynyt valtavasti, kun on huomannut, että sitä ei löydy mistään Suomen lajistosta. Tapahtumaa voisi verrata ehkä sattumanvaraiseen vanhan esineen löytöön omasta pellosta tai kasvimaasta.

Minulla on vähän huono omatunto, että muinoin vein lastani liian vähän huvipuistoihin, eläintarhoihin ja puuhamaihin, jonne kaikki muut lapset vietiin. Luontoon minä häntä vein, niityille ja metsiin aarteita keräämään, pois desibeleistä. Lapsella oli kädessä pussi ja hän keräsi sinne kaarnanpalasia, polulle tippuneita höyheniä tai palan ketunturkkia kannon päältä, mitä nyt milloinkin eteemme osui. Jokaisesta tehtiin omat tarinat.

Tänään tämä puuhamaista osattomaksi jäänyt soitti ja hihkaisi että mä sain sen! Siis toivomansa työpaikan pääkaupunkiseudulta. Hakijoita oli ollut kolmekymmentäneljä. Ensi riemun haihduttua hän sanoi, ettei uskalla sanoa itseään irti hanttityöpaikasta, ennen kuin työsopimus on allekirjoitettu. Jospa rehtori on tulkinnut hänen papereitaan väärin, kun se kehui niin kovasti? Jospa se luulee enemmän ja myöhemmin paljastuukin, että voi kauheata, luulin sinun suorittaneen tämän ja tämänkin valmiiksi. Lapselta nimittäin puuttuu eräästä sivuaineesta seminaarityön laajennus, kun hänen mummunsa kuoli juuri silloin, ja työ jäi. Nyt hän lähetti jo tiedustelun amanuenssille, voisiko hän laajentaa samantien tuon työn. Voi meitä. Kun onni joskus potkaisee kunnolla, emme osaa ottaa sitä vastaan, vaan epäilemme vikaa itsessämme!

PS Edellisen keskustelun täysin anonyymina kirjoittaminen onnistui hyvin, jopa niin hyvin, että tekisi mieli jatkaa leikkiä, sillä se oli vapaata ja iloista kuin perhosen liihottelu kesäniityn yllä. Kymmeniä neitoperhoja yhtaikaa, ja oikeastaan ihan sama, ketä heistä hetken katsoo, kuka katsoo hetken sinua. Kun kirjoittaa tutulla vanhalla nikillään, loksahtaa samalla rooliin, joka on vankila - näin sen nyt koen. Toisaalta kaipaan teitä, tutut nikit, minulla on ikävä teitä ja sanojanne. Puhukaa siis mitä tahdotte ja miten tahdotte, anonyymeina tai nimillänne, kunhan sanotte jotain, sillä lopulta vain sana jää, vaikka siinä todettaisiin vain, että kaksi komeakroppaista ja uljasta pääministeriä, varsinkin Putin, istui eilen yhdessä savusaunan lauteilla. Ja on se niinkin, että anonyyminakin huomasi puhuvansa samoin äänenpainoin kuin vakiintuneella nimimerkillään.

(Valokuva Iines, 26.5., Punemittari Lythria rotaria)