Scolitantides orion

Tänään olin päiväsydännä vuoren huipulla, kalliosinisiipeä etsiskelemässä. Löytyihän se. Laji tarvitsee aurinkoisia ja lämpimiä avokallioita, joilla kasvaa maksaruohoja toukkkien ravinnoksi. Opaskirjassani sanotaan, että pienet, tummat ja koristeelliset perhoset lentävät alkukesällä kalliota viistäen. Laji on uhanalainen ja rauhoitettu kaikissa Pohjoismaissa.

Tämmöinen on minusta tärkeää. Istua kalliolla leppeässä suvituulessa ja odottaa rauhassa, josko joku kaunis tulisi. Korostan tässä vaiheessa jo sitä, että ludekin on kaunis, samoin mennytvuotinen siankärsämön ranka. Siinä odotellessa voi sitten vaikka tarkistaa kamerastaan valotuksen valmiiksi orvokkitaustalle, kalliotaustalle tai metsän seinämätaustalle, minne nyt toivoo ja arvelee kauniin asettuvan. Jokaiseen tulee erilainen säätö, ja tositilanteessa on hyvä, kun asetus on takaraivossa kokeiltuna.

Kuvaan päässyt Scolitantides orion -yksilö tupsahti yllättäen näkökenttäni äärilaidalle - ne tulevat aina odottamatta vaikka odottaakin - ja asettui oikeaoppisesti paksulehtiselle maksaruoholle, kuten havainnette, jos saan pyytää katsomaan tarkasti vihreää alustaa. Yksilö käväisi myös pikkuorvokilla, mutta näytti siinä peräpäätään, jonka vahingossa tarkensinkin luultuani sitä perhon tähtisilmäksi näön sumenemisen vuoksi. Silmäni vuotavat herkästi vettä, mikä haittaa joskus näkemistä aivan proosallisissakin tilanteissa, esimerkiksi marketien tuotepakkauksia lukiessa. Silmien vuotaminen johtuu kuivasilmäisyydestä, mistä puolestaan ei kannata vetää johtopäätöstä, että limakalvoni olisivat kuivat. Tarvitsen tippoja toistaiseksi vain silmiini.

Sain muuten vuoren huipulla idean, kun kaunista odotellessani luin puhelimeni netistä blogiani. Eräs tuttu kommentoija nimittäin verhoutui anonyymiksi. Harhautus oli hyvä, ja luulin häntä erääksi toiseksi. Ajattelin niin, että kokeillaan tässä keskustelussa täysin anonyymia kommentointia, eli kukaan ei kirjoita rekisteröidyllä nikillään, en edes minä.

Keskustelussa voidaan puhua siitä, miten tärkeää on istua kalliolla tekemättä mitään, tai sitten jostakin ajankohtaisaiheesta ja katsoa, mihin suuntaan täysin anonyymi juna vie - juna ilman määränpäätä ja lähtöasemaa. Säilyykö iloisuus ja ystävällisyys vai syömmekö toistemme henkisen kirjoitustilan pirullisilla pistoilla.

Itseäni kiinnostaa juuri nyt mm. useissa eri lehdissä käsiteltävä kerjäläisaihe, samaten vaikka miehestä keskusteleminen, sellaista kun rakastan ja jopa himoan. Millaisesta miehestä naiset oikeasti pitävät, millaisen miehen he itselleen tahtoisivat? Itse tahtoisin hyönteistieteilijän, joka ei huomaisi lähestyvää pilvenlonkaa ja nousevaa tuulta juostessaan Scolitantides vicraman perässä. Sama toisinpäin - millainen naisen pitäisi olla, että mies oikein kunnolla himoaisi?

Sana ja aihe on nyt siis niin vapaa kuin se Suomen lain puitteissa on.

(Valokuva Iines 20.5. Lisää sinisiipiä on kuvablogissa.)