Mieli oli kirkas ja tyhjä

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän tietää. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän unohtaa.

Eilen seisoi Esson pihalla ja mietti, mikä se vika olikaan, jonka halusi korjauttaa. Oikeastaan oli kaksikin vikaa, joiden vuoksi ajoi Esson pihaan, ja yhtäkkisessä talvikirkkaudessa muistaa vain lukitusongelman. Päävika haihtuu mielestä kuin joku olisi deletoinut aivojen tietovirrat. Seisoo siinä ehkä kymmenen sekuntia, kunnes onnistuu palauttamaan päävian muististaan: vasen etuvalo on pimeä.

Helpottuneena menee sisään, mutta pettymysten sarja jatkuu, huoltomies on lähtenyt lounaalle. Tuo muistikatko tulee vielä aamuyön uneen. On matkalla kotiin, ja seisoo hissien edessä, mutta ei muista asuinkerrostaan. Kolmatta epäilee, mutta ensimmäinenkin olisi mahdollinen. Koskaan ei siinä unessa pääse perille, vaikka äitivainajakin odottaa huolestuneena, että onko sattunut jotain.

Ei nuorena olisi luullut, että se menee näinpäin: vanhetessa kaikki kasvaa ja loitttonee yhä etäämmälle. Sitä luuli, että mennään eteenpäin ja saavutetaan tavoitteita ja elämän visioita. Mutta mitään ei saavuta, unelmat karkaavat, valmista ei tule, ei ole aluetta tai lohkoa, jota voisi hallita sanoen, tässä se on, sinut osaan tai sinut hallitsen.

Lukemattomien kirjojen määrä kasvaa kuin kirjat olisivat monistumiskykyisiä soluja. Vaikka aloittaisi heti ja lukisi täysipäiväisesti, ei koskaan saisi kirjallisuutta kiinni, runous vuotaa kuin seula, romaanit karkaavat käsistä, tietokirjallisuus luiskahtaa otteesta kuin saippuapala. Myöhästyy viimeisestäkin junasta. Miettii, että jos nyt ottaisi koiranpennun, se voisi olla viimeinen koira, jos oikein häijysti käy, ainakin toiseksi viimeinen. Ei ota sitten koiraa, kun ei halua laskea hupenevien päiviensä määrää.

(Maalaus Ivan Babenko)

PS Esson nimi muutettu kirjallisis-esteettisistä syistä, oikeasti seisottu Teboilin pihalla.