Kevätpäiväkirja, viimeinen sivu: Prutina jatkuu

2.6. Jospa jatkan prutkutusta vielä vähän ennen kesäpäiväkirjan aloittamista. Tämä tapahtunee lopummasta viikosta mökillä, kun istun tuvan hiljaisuudessa kuunnellen oravan pikkujalkojen tömistystä katolla, tulen rätistessä hellan pesässä ja tuulen riepoessa kuusen haarukassa olevaa rastaan pesää. Istun puisen klaffipöydän ääressä, katselen ympärilleni ja ihmettelen, kuinka taas olla ja elää.

Prutkutus tulee siitä, kun  edellisen keskustelun lopussa muuan kommentoija kehui tsekkiläisiä ja puolalaisia lapsia hyvätapaisiksi, kohteliaisiksi,  innokkaiksi ja iloisiksi.  Tämä tuntuu tietysti suomalaisia lapsi- ja nuorisojoukkoja katselleista käsittämättömältä. Niin minustakin.

Miten sieltä kurimuksesta, ahtaasta kommunismin varjosta siinneet ihmiset voivat ylipäänsä voida hyvin ja halajata nälkäisinä kulttuuria? Eikö juuri niiden luulisi ryntäilevän iPhonejen ja Macien perässä ja tukkivan korvansa auktoriteettien puheelta kuulokkeilla?  Eikö niillä olekaan pää täynnä pääoman ihanuutta? Miten jokin  lapsiryhmä voi kulkea vireänä jollakin museaalisella kierroksella kosteissa linnoissa, joissa ei ole yhtään energiajuoma-automaattia ja joissa ei saa pitää korvakuulokkeita ja joissa pitää itse kävellä, vieläpä ripeään tahtiin reippaan itäblokkilaishenkisen oppaan perässä?

Näin vain on. Niin ne tekevät. Eikä kellään ole pussikaljaa repussaan eikä kukaan käy pylvään takana kessulla tai kuseksi porttikongiin niin kuin stadilaiset siideripissikset. Tai ulosta johonkin ilmastointiluukkuun, niin kuin vantaalaiskouluissa on tapana tehdä, kun ei viitsitä mennä vieressä sijaitsevaan vesivessaan. Ei, ne kuuntelevat silmät kirkkaina, kun niille puhutaan ja kysyvät sitten iloisina, vuoron saatuaan, oletettavasti jotain älykästä. Kun luulisi, että ne ymmärtäisivät nyt vähän ottaa omia vapauksia, vihdoinkin. Tulee pian taas joku isoherra, joka käskee ja vie, kun noin kuljetaan vanhempien kynkässä ja totellaan. Eikö niille vieläkään opeteta kriittisyyttä ja yksilön oikeuksia yhteiskuntakoneistossa?

Toista se on meillä. Kolmivuotiaat piipahtavat omin päin kaupungilla, kun eihän niitä aina jaksa vahtia. Lähtevät päiväkodin  tai kodin pihasta, irtoavat laumasta kuin rupi  haavan päältä. Vaan mikäs siinä, pärjääväthän ne nyt omillaan, itsenäiset lapset. Yksi nelivuotias Jethrokin osaa kulkea jo omin päin ulkona ja tulla sisäään kun tahtoo lämmittää pitsan mikrossa tai syödä jotakin kaapista. Pitää vaan luottaa lapsiin. Kyllä ne soittavat kotiin, jos eksyvät. Kaksivuotiaskin saa jäädä piha-asvaltille raivoamaan, jos ei kerran tule sisälle. Kyllä se sitten omia aikojaan tulee, kun tahtoo.

Tässä meidän piha-alueella kaksivuotias jäi kuin nalli kalliolle pihatielle istumaan, kun se raivosi. Oltiin tulossa päiväkodista ja äidillä oli kiire sisälle. Äiti meni vaan ja lapsi istui ja huusi yksinään lähes puoli tuntia, ennen kuin taapersi kotiin. Jotenkin odotti, että taapero kaivaa kännykän taskustaan ja soittaa kotiin. Muutama vuosi sitten yksi juuri jaloilleen noussut pikku ihminen  jäi peruuttavan auton alle samassa kohdassa. Oli myös yksin pihassa. Kyllä suomalaislapset ovat sitten reippaita ja itsenäisiä.

(Valokuvateos Fran Forman)