Eilen oli roskasäiliön kannen päälle nostettu likainen tennissukkapari. Sukat oli oiottu huolellisesti, toisessa kantapäässä näkyi pieni reikä. Roskalaatikkokyttääjä, jollainen on riivannut taloyhtiötä jo pitkään. Osoittaa tuhlaavaisen asukkaan syntejä. Katsokaa syntistä aikaamme. Tuhlataan ja mässätään. Heitetään parsittavissa oleva sukka pois. Varretkin ehjät ja teriöt. Hävetkää.
Sukkapari ei ollut tällä kertaa minun. En minäkään nimittäin parsi tekokuitusukkaa, en parsi edes villasukkaa, vaan pidän jonkin aikaa reiällistä versiota ja heitän sukat sitten pois. Minusta on järkevää olettaa, että parsitun reiän vieressä olisi kohta uusi reikä.
Kohtasin kuvausreissulla puistossa pipopäisen mieshenkilön, joka huikkasi että mitäs kuvaat. Uusi naapuri taloyhtiöstä, kenties tennissukkaparin jättänyt syntisäkki. Hän oli ollut pitkällä lenkillä katsomassa lapsuuden kotimökkiään, yli kolmekymmentä vuotta muualla asunut. Kävi ilmi, että hän on sisareni entinen luokkatoveri, ja minä olin hänen pikkuveljensä luokkatoveri. Tuohon aikaan oli tavallista, että lapset tulivat maailmaan vuoden välein ja sitten pantiin korkki kiinni.
On muuten kummallista, millaisessa sumussa olen varhaisimman nuoruuteni elänyt. En muista samoja ulkoisia tapahtumia, joita aikalaiset muistavat. Ihan kuin olisin elänyt eri maailmassa ja eri aikaan kuin toiset. Eilen kohtaamani naapuri muisteli, millaisia suurtapahtumia paikkakunnalla oli ollut, kun koko pikatie oli suljettu, kun joku kuuluisa rallitähti tuli paikkakunnalle, sekä Spede Pasanen. Tienvarret olivat mustanaan kansaa.
Laskin nopeasti mielessäni, että tuo suurtapahtuma oli tapahtunut vuosi vanhempieni eron jälkeen, aikana jolloin minulla ei ole säilyneitä muistikuvia ulkoisesta, vaan vaikka vain siitä, kun äiti pani meidät lapset jenkkikassi kourassa hakemaan yksin jääneen isän pyykkejä siitä keltaisesta vinosta talosta, josta olen kertonut ja pannut kuvankin kuvablogiin. Äiti pesi jonkin aikaa isän lakanat ja pani taas meidät viemään ne takaisin. Isä istui laihana yksin vinossa talossaan, Työmies-tupakki suussa ja sanoi että koirankin veitte. Tätä sumuaikaa, jolloin ulkoinen maailma kutistui ympäriltä, kesti ylioppilaaksituloon saakka. Tuntuu kummalliselta havaita nyt vasta, että toiset ovat eläneet erilaisessa maailmassa, ovat pitäneet hauskaa ja olleet vapaita, muistelevat nauraen kepposiaan ja kaikenlaista mukavaa. Minut jokaisen oppikoulutoverin muistaminen ja miettiminen saa vakavaksi ja oikeastaan surulliseksi. Miltähän olisi tuntunut olla huoleton ja iloinen nuori tyttö?
(Maalaus Jarmo Mäkilä)
Ehkä et todella muista samoja asioita, mutta rallikuskista ja Spedestä en välttämättä johtopäätöksiä vetäisi, eivät välttämättä tyttöjä kiinnostaneet samalla lailla kuin poikia. Sinä olet varmaan uppoutunut lukemiseen: "mua mitkään spedet kiinnosta, lainasin just viisikon ja aavejunan!". Tytöiltä kuulisi oikean totuuden: jos et muista kun Frederik ja Markku Aro vierailivat kotikylässäsi tai lähistöllä, niin sitten asia on varma.
VastaaPoistaSurullinen silti tuo kuvaus isästäsi yksin, aika raskaasti sinä olet vanhempiesi eron ottanut. Murheellista kun vilske vähenee, eikä edes koira ovesta tullessa tervehdi.
Maalari Mäkilällä on selvä koulutrauma. Likaisessa luokkahuoneessa vain sairaalalamppujen näköiset valaisimet hohtavat puhtaina. Oppilaat ovat kaikki Günter Grassin Peltirummun Oskareita, jotka kieltäytyvät kasvamasta, mutta nykyhetkikään ei ole mieleen; opettaja on adolfilaisia. (Eikä maalarilla mitään traumaa ole, kunhan kuvittaa lukemaansa.)
Tämä on totta, rallikuskit ja autoilu ei kiinnostanut, mutta kyllä maaseutupaikassa yleensä sekin veti yleisöä, mikä ei varsinaisesti kiinnostanut. Sen verran tapahtumaköyhää elämä landella oli.
PoistaNykyajan erot taitavat olla erilaisia, erotaan kevyesti molemmin puolin eikä lapsille jätetä syyllisyystaakkaa. Lapsille eo on silti isompi asia mitä nyt ehkä halutaan edes ajatella. Tärkeää on kuitenkin kai ajatus siitä, ettei ketään hylätä. Minua ainakin satutti eniten se, että isä jäi yksin. En surrut itseäni, eihän minulla hätää ollut, minua rakastettiin edelleen.
Jarmo Mäkilän taulut ovat minusta intensiivisiä. Niissä toistuu kummallinen samakasvoinen miespoika, rummut ja iso koulurakennus ikkunoineen. Katsoin huvikseni hänen puolisonsa - olettamani - tauluja,. Niissä naisen suu oli usein veressä. Mistä nämä uhat tai pelot kumpuavat?
Ihmisen sisällä on monia piilokerroksia ja siksipä minä pidänkin surrealistisista tauluista, jonkalaista tyyliä näissä Mäkilänkin tauluissa hiven on.
Tytär, Iines, tytär.
PoistaNiin siis tytär mitä? Nyt en pääse ajatukseen, Tuutinki. Minä olen tytär, minulla on tytär. Että mihin tuo nyt pitää kytkeä.
PoistaEi siis ole puoliso, se naismaalari Mäkilä, vaan Jarmon tytär.
PoistaHyvä niin. Ajattelinkin, että taiteilijalla on nuori vaimo.
PoistaKyökkipsykologi sielussasi hieroo karvaista leukaansa, että jassoo, arvasinkin että Iines-neidon sulkakynän kirvoittaa sujuvaan luistoon sisäinen murhe, lapsuudesta asti omaa elämäänsä sivusta seuranneen ihmisolennon kosminen yksinäisyys, aikuisuuden autereessa herännyt ihmetys oman elämänsä salattujen roskapönttöjen kansien kolahteluun tummassa syysöisessä tuulessa.
VastaaPoistaParsimaton reikä sukassa, parsimaton reikä sielussa.
Ei reikiä voi parsia. Se on tarinan opetus. Sitä voi pitää rikkinäistä sukkaa tai heittää sen pois. Ei sitä reikää jalassa huomaa kuin sukankantaja ehkä, ei kukaan sitä näe.
PoistaVaan sanokaa, miksi joku on poiminut roskiksesta jonkun muovipussista rikkinäisen tennissukkaparin, sellaisen jota Lenita Airisto haukkui, ja asettanut sen kaikkien silmien eteen? Onko tulkintani oikea?
En minä niin pitkälle ajatellut, olohuonepsykologiaani sovelsin vain tähän kirjoitukseen.
VastaaPoistaSukista en osaa muuta sanoa kuin, että kalliitkaan sukat eivät enää montaa pesua kestä, sukeaa laatua. Vuosia sitten minä lankesin johonkin puhelinkauppiaan sukkatarjoukseen, - sieltä tuli niitä läjä, jokaiseen sukkaan oli ommeltuna viikonpäivä. Minulla oli sitten maanantai ja torstai tai sunnuntai ja keskiviikko samaan aikaan jaloissa.
Enkä minä sitä juttua usko, että Tellervo olisi Manun sukkia parsinut muuta kuin vaalimainostusmielessä.
Kyllä minä uskon Tellervon sukanparsintataitoihin. Hän on lähes tämän kylän tyttöjä, ja täälläpäin naiset ovat aina parsineet suu supussa. Satakuntalainen taitavuus ja kitsaus.
VastaaPoistaMuuten, kannattaa ostaa aina samanlaiset sukat, monta paria. Kun yksi menee rikki tai pesukone nielaisee sen, voi ottaa toisesta parin uuden jne.
Eihän sukanparsiminen ole konsti eikä mikään. Tai ompelu muutenkaan. Kun lapseni olivat pieniä, he toivat aina rikkinäiset sukkansa ja muut vaatteensa minulle ja komensivat: korjaa, isi.
PoistaJa minähän korjasin. Kyllä se neula pysyy miehenkin kädessä.
Vaan kysymys koskee siis tennissukan korjausta. Korjataanko Tuutikin perheessä tennissukka, jonka kantapäässä on reikä?
PoistaMinun äitini kyllä parsi ja paikkasi, mutta minulla on neula keskellä kämmentä. Sain ompelutrauman koulun käsityötunnilla, kun opettaja leikkasi tekemäni lankasotkun irti ja käski selvittää kotona. Äitikään ei saanut sitä auki.
Hmmm...hieman pienet ympyrät on naapurilla, jos tennissukkien pois heittämiset oikeasti kiinnostavat. Mitä jos pitää kirjanpitoa kaikesta, vessan vetämisisistä, ikkunoiden aukioloista, veden kohinoista, pesukoneen pyrörimisestä ja sokerina pohjalla kaikesta tuotetusta jätteestä? Toimittaa vielä laboratoriotutkimuksiin mielenkiintoisia näytteitä ja joskus sanoa paukauttaa yhtiökokouksessa: "sillä naapurin poikamiehellä on sitten kovin heikko siittiöiden laatu ja antibioottejakin syö, onkohan se sitä tippuria vai etelämaan sankkeria!"
VastaaPoistaPitäisikö harkita muuttoa isompaan, avarampien ajatusten, paikkaan? Vaan ei sekään välttämättä auta, kyttääjiä voi olla joka paikassa ja se nykyinenkin voi yllättää iloisesti ja muuttaa perässä, jos tutkimuksensa ovat kovin mielenkiintoisessa vaiheessa.
Roskiskyttääjiä on muuallakin, luulen että useimmissa taloyhtiöissä. Meillä on montakin, jotka avaavat muiden roskapusseja.
VastaaPoistaTosin syytäkin on, ihmisissä on uskomattomia lajittelutumpeloita. Biojäteastiasta näkee kyttäämättäkin, että biojätteen joukossa on muovipusseja. Pahvinkeräyslootissa on isoja laatikkoja, joita ei ole taitettu kokoon. Sekajätteissä on biojätettä.
Omat pussukkani solmin nykyään kahdella piukalla solmulla, vaikka lahjitteluni on kunnossa enkä heitä roskiin turhaa tavaraa. Käyttökelpoisen vien hyötykeräyksiin ja vanhat kodinkoneet paloaseman tiettyihin pisteisiin.
Terveisiä kirjamessuilta! Näin Oksasen, Virtasen, Kahilan ja Vexi Salmen. En ostanut mitään, vaikka mieli teki.
VastaaPoistaKiitos, kelpaa teidän stadilaisten. Olisin kyllä viettänyt päiväni siellä minäkin. Kannattaisi asua Helsingissä.
PoistaMinulla on sellainen alustava aikomus,että jos lauantaina kävisi. Minäkin haluan nähdä niitä julkkuja. Jos Hotakaisen näen, paiskaan sitä olalle ja tervehdin iloisesti: "Mä olen aina ihaillut sua, Simo Frangen!"
PoistaKirjamessujen lukupiirikohtaamiset tuntuvat hauskoilta. Hesarissa oli kirjoitus Katja Ketun Piippuhyllyn lukupiiristä, jossa oli kirjailija läsnä ja osallisina kirjabloggaajia ja kirjallisuudenopiskelijoita. Kirjaa sai haukkua vapaasti Ketun mukaan. Ja hän itse oli vähemmän äänessä.
PoistaSain tuosta selostuksesta elävän ja aika monipuolisen kuvan teoksesta ja ehkä kirjailijastakin joitain uusia viitteitä. Kirjailijan ronski kielenkäyttö ei sulje pois rikasta ajattelua. Enemmän tuonmuotoinen lukipiirijuttu minua valaisi kuin jokin taiten kirjoitettu kirjakritiikki.
Hesarin toimittajan fanikirjoitus oli hauska, ehdin sen aamulla lukea. Tyhmempi voisi luulla, että Ketun ja muiden esiintyjien yleisöt koostuvat lähes yksinomaan faneista ja riskit kielteisiin kommenteihin ovat aika pienet.
PoistaMinä taas ajattelin, että kirjamessut tuntuu niin hilpeältä markkinabaabelilta, että tuon hulluuden haluan nähdä. Luulen, etten halua kuulla niistä kenenkään puhuvan, en edes Jorma Ollilan. Vähän elättelen toiveita, jos onnistuisi Henna Kalinaisen tai Antti Kurhisen näkemään edes vilaukselta, nimmareita en toki enää tässä iässä välitä kerätä.
Ja paskat, jos totta puhutaan, yhtäkään niistä julkuista en halua edes nähdä. Luulen, että antikvaariset kirjat käyn vilkaisemassa, mahdollisesti olut- ja/tai viinitankkaamoissa.
Sen tosin haluan nähdä, onko se totta kun puhutaan, että niillä on siellä messuilla päällään teepaidat, joissa lukee isolla: "TUTTU TV:STÄ!" tai "TANSSII TÄHTIEN KANSSA 2014!"
PoistaJuu, siis ei suinkaan faneista tuntunut koostuvan tuo Ketun lukupiiriryhmä. Tunnen kirjallisuudenopiskelijoiden valmiutta kriittiseen keskusteluun, entisenä sellaisena, ja tiedän, että opiskelussa ei fanipohjalta pärjää. Kriittinen mieli on jopa edellytys kirjallisuuden opinnoissa menestymiselle. Itsekin arvostan suoraan sanomista ja omien poikkeavien ajatusten esilletuomista tällaisissa ryhmäkeskusteluissa. Fanilöpinällä ei pitkälle pötkitä.
PoistaMinäkin kiinnitin kyllä huomiota messujen kovin kepeisiin ollilatyyppisiin esiintyjiin, siis sellaisten henkilöiden, jotka eivät ole kirjailijoita, vaan julkisuuden henkilöitä, jotka tekevät bisnestä kirjalla, jolla on markkinarako. Näitä on messuilla kumman paljon. Ihan kuin päätarkoitus olisi huijata ihmisiä kirjallisuuden pariin ilmaisella nakkimakkaralla. Noh, ihmiset kyllä juoksevat nakkimakkaroiden perässä.
Vielä: Koululaiskyselyssä kirjamessujen yksi hyvä puoli oli ruokamaistajaiset. Näitä oli kuulemma paljon.
PoistaAiheen vierestä, mutta Jarmo Mäkilällä oli joskus todella vaikuttava näyttely Porin taidemuseossa. Ko. maalaus saattoi hyvinkin olla laajassa kokonaisuudessa mukana. Arvosteluni siitä näkyy olevan vielä netissä, jos jotakuta kiinnostaa: http://www.satakunnankansa.fi/Arvostelut/1194750021765/artikkeli/henkilokohtaisesta+tulee+sukupolvikokemus.html
VastaaPoistaIhanaa, että joku puhuu kuvasta - kuvista pitäisi ylipäänsä puhua enemmänkin, sillä niissä on kiinnostavin sisältö, josta päästäisiin vaikka mihin.
PoistaLuin esittelysi Jarmo Mäkilän näyttelystä ja havaitsen, että aistin näitä teoksia hämmästyttävänkin paljon kuvauksesi lailla. Erikoisesti huomasin tuon esittämäsi vastapariteeman. Puhunkin tuolla ylempänä kommentissani Mäkilän miespojista, samaa tarkoittaen. Eri hahmoilla on usein saman henkilön kasvot. Tämä lie merkittävää.
Löysin tämän Jarmo Mäkilän vasta etsiessäni jollain mystisellä hakusanalla kuvaa tähän juttuun. Jämähdin tuohon kuvaan joka sitoi minua niin, etten saanut sopimaan juttua kuvaan muutoin kuin kytköksellä lapsuuteen ja lapsuuden meihin tuottamiin ahdistuksiin. Kuva jäi voimakkaammaksi kuin sanat. Söi juttuni, mikä on vain hyvä. Mäkilä harppasi meikäläisellä samantien kiinnostavimpiin nykytaiteilijoihin. Tuntuu hyvältä, että joku muukin on kiinnostunut hänestä.
Se onkin aika jännä, miten ihminen muuttuu lapsuudesta eikä kuitenkaan muutu.
VastaaPoistaHienosti sanottu, Ripranie. Vaan onneksi kuitenkin muuttuu ja jossain määrin pystyy ymmärtämään entistä itseään.
PoistaKertovat, että romanileireissä äidit pelottelevat lapsiaan: "Olkaa kunnolla, tai valkolainen tulee ja vie!"
VastaaPoistaKreikan ja Irlannin poliisien tekemät lapsikaappaukset ovat pöyristyttävää luettavaa, syytä olisi tutkia, löytyykö heidän selleistään enemmänkin kaapattuja lapsia!
Kaikkineen tämä mysteerityttötapaus paljastaa Euroopan köyhyyyden kasvot, pikkuinen Maria antaa kasvot sille suunnattomalle kurjuudelle, jota meillä Euroopan Unionin sisällä on.
VastaaPoistaMarian oikeaa äitiä kohtaan tuntee vain myötätuntoa, eikä mistään tuomitsemisesta voi olla puhettakaan. Eihän Marialla hänenkään luona olisi ollut parempi paikka: samanlaista suunnatonta kurjuutta ja vaihtoehtojen puutetta kuin nytkin.
Tuota jää miettimään, että onko hyvinvoivalla virkakoneistoilla oikeus napata lapsi köyhästäkään kasvuympäristöstään "parempiin oloihin". Asia ei ole yksiselitteinen.
Semmoinen olisi aika kauheaa kuvitella, kun mustalaisrouva tulisi suomalaiskotiin ja toteaisi äidille tämän lapsesta: "Hyi kauheeta, ei me sentään tuollaisia!"
VastaaPoistaToisella silmällä katson ohjelmaa pussipiruista ja toisella silmällä luin Virpi Salmen kolumnin taaperoasiakkaista, jotka jakavat kärsimänsä vääryyden älylaitteella eteenpäin. Olipas osuva kirjoitus, ja tähän asenneilmastoon viittasin kun paasasin Sulo-pojasta ja tuhmasta vartijasta.
VastaaPoistaSeuraava aste taaperoasiakkaasta on muuten rikosilmoitusasiakas, ja näitähän jo onkin. Mulle heti kaikki mikä mulle kulluu ja ellen saa, teen rikosilmoituksen -asiakas. Heitä tapaa jo ainakin kouluista joissa on väärinkohdeltuja kullanmuruja.
Näihin asiakkaisiin verrattuna nuo romaniasiat tuntuvat kaukaisen maailman olemattomalta kumulta. Kyllä suomalainen köyhyys on sentään siedettävää, kun katsoo kuvia romanialaisten kodeista ja likaisista lapsista. Ei ihme, että vaaleat romanit napataan EU:n hyville ihmisille.
Vaan minäpä tänään näin aidon puoliromaanin, sellaisen joka pistää puntit vipattamaan ja naiset antamaan. Hän on ruhtinas, käyttäytyy arvonsa mukaan. Suostui kaikkien halukkaiden rouvien kanssa samaan kuvaan, yhtä nuorempaa pussasi kuvaan poskelle. Hän on kuningas, vaikka käyntinsä ei enää ole nuoren pojan, hän on Ruhtinas, tohtori on tehnyt hänestä ja 70-luvusta kirjan.
VastaaPoistaHänen kuninkaallinen korkeutensa, Remu 1.
Lipsahti edelliseen kommenttiini "romanialainen", vaikka tarkoitin viitata vain romaneihin eli mustalaisiin.
VastaaPoista'
Remu on painunut jo kumaraan ja ryhtynyt puhumaan levottomia. Vaan on hän silti hurmaava itsensä.
Tuntuu kummalta katsoa ihmisiä, joita ei ole nähnyt joihinkin vuosiin. Tänään tapasin entisen rehtorini, sen joka valitisi minut työhön aikanaan. Voi miten hänen sileät poskensa olivat painuneet uurteille. Vain silmät tuikkivat entiseen malliin.
Remun ryhti katsoi aikanaan siinä koiravaljakko-onnettomuudessa. Minä muistan hänet vielä sen näköisenä kuin oli Roadrunnerin aikaan 70-luvulla.
VastaaPoistaMinäpä eilen tapasin tytön, jota hyvin nuorena rakastin salaa. Voi kamala, että se oli vanhentunut, - melkein neljäkymmentä vuotta oli mennyt vanhenemaan.Minä kun olen edelleen nuorekas ja komea, oikeastaan vuodet eivät minussa näy lainkaan. Tämän olen tosin vain arvellut, koska peiliin en ole uskaltanut vuosiin katsoa.
Miehet minun nuoruudestani ovat painuneet kasaan ja niiden kasvot ovat tulleet uurteisiksi. Harva on lihonut, päinvastoin, ihan kuin niiden luusto olisi vain hieman antanut periksi. Näin yhden luokkatoverinikin, oliko sekin eilen ja samassa tilassa kuin tuon rehtorinikin. Tämä toinen oli poika, jota kutsuttiin makkaraksi. Iloinen terhakka veijari. Tämä katsoi lempeästi ja kauniisti ja oli kumarassa.
VastaaPoistaVoi tätä elämää. Ensin kaiken aikaa matkalla jonnekin ja sitten yhtäkkiä ei olekaan kiire enää mihinkään.
PS Katson juuri Hanna-Riikkaa, tuossa ylempänä kommentoinutta kirjailijaa TV1:llä. Hän on kaunis ja puhuu kauniisti. Kivusta, joita joillain voi olla melkein kaiken aikaa.
VastaaPoistaKuten ohjelmasta sai huomata kivulla on monet kasvot. Ihmisten on usein vaikea ymmärtää kipua, jota ei ole itse kokenut. Itse kärsin aikoinaan monia vuosia iskiaksesta, joka oli aivan hirveää tuntea, mutta sitten vaan vuosien myötä se kuin itsestään helpotti. Onhan siitä jäänne olemassa selässäni ja jos ylitän itseni selkä kipeytyy vähän vanhaan malliin. Olin nuorempana sellainen, että ylitin itseni eli painoin niin kauan kuin sielu sieti. Olen totaalinen vasuri ja vasen olkapääni jumittui niin, etten saanut kättäni nostettua vaakatasoa korkeammalle. Nukutuksessa se revittiin väkisin ylös ja fysioterapeutti sanoi, että kirurgi-ortopedin työ oli rankkaa katseltavaa, kun rusahdus kuului ja käsi vedettiin väkisin ylös. Jäätynyt olkapää se ei kuulemma ollut eikä kirurgi osannut sanoa mikä se olisi voinut olla. Vamma haittaa minua edelleen, jos vähänkin ylitän itseni. Jos tämän vuodatuksen nyt päättäisin tähän, vaan olisihan sitä vieläkin. Kuinka paljon mieli ja keho ovat yhteydessä, niin sitä voi vain arvuutella.
PoistaFibromyalgia, josta mainitsemassani ohjelmassa puhuttiin, on edelleen vähän mystinen sairaus, jota ei heti tunnisteta. Olen miettinyt sitä omalla kohdallani, kun minulla on taipumusta näihin nivelkipuihin, jotka eivät ole reumaa. Toisaalta minun kipuni ovat vähäisiä ja satunnaisia, ja olen yleensä koko ikäni ollut harvinaisen kivuton ihminen. Olin esimerkiksi jo 20-vuotias, kun päätäni särki ensi kerran. Synnytys ei ollut ollenkaan kauhea.
PoistaPahinta minulle on asentohuimaus, joka aktuaalistuu aika ajoin. Se on vaaraton tila, mutta hyvin hakala pahoinvointeineen, vähän kuin migreenikin. Olo on kuin keinuvassa laivassa tai ankarassa krapulassa.
Mutta sen olen huomannut, että kivun tai huonon olon vangiksi ei pidä jäädä: ei saa jäädä tuleen makaamaan. Kun menee vaan ja tekee, olo yleensä paranee. Pahinta on käpertyä sairaaksi. Minulle terapiaa on luonnossa kulkeminen kameran kanssa. Saatan kulkea kaksikin tuntia putkeen, ja palaan kotiin virkistyneenä ja hyväoloisena.
Saman virkistysefektin tekee ihmisten tapaaminen. Olenkin viime aikoina tavannut normaalia enemmän ihmisiä ja jutellut heidän kanssaan, Puhe käy hyvin, kun ei välitä puhevammastaan. Tai siitä, ettei saa henkeä, jos puhuu pitkän lauseen.