Joutilaan kalenterissa

6.10. Joutilaan kalenterissa yksikin merkintä on kiusallinen. Nyt siellä on tämän kuukauden kohdalla peräti kolme merkintää. Kiusallisia ne ovat siksi, että niihin kaikkiin pitää reagoida, niissä kaikissa joutilaalta eläjältä edellytetään osallistumista, aktiviteettia, niin kuin kuuluu sanoa. Neljäskin aktiviteetti oli tulla, mutta sen onnistuin torjumaan. Minua pyydettiin käymään Helsingissä kuun lopulla, kirjamessuilla. 

Ne kolme muuta ovat terveydenhoitajalla käynti, taloyhtiön pihatalkoot ja syyslomavieraan mahdollinen tulo. Harmittomin on terveydenhoitajalla käynti, vaikka sitä jännitän eniten. Kyseessä on melko viaton verenpaineen mittaus. En ole suostunut ostamaan mittaria itse, koska minulla on vieläkin muistissa äidin alituinen mittarin surina kesämökillä ollessamme. Hän polkaisi mittarin käyntiin aamupuuron poristessa puuhellalla. Merkitsi lukeman muistiin ja oli yleensä huolestunut. Sitten mittari surisi päivällä pari kertaa ja illalla vielä kaiken lopuksi. Jos paine oli koholla, äiti arveli, että se on menoa nyt. 

Käyn siis hoitajalla, joka ystävällisesti mittaa paineen ja juttelee samalla mukavia. Saan valittaa hänelle samalla kaikki mahdolliset terveyshaitat, joita elimistössäni kulloisellakin hetkellä muhii. Aina on jotain - tiedättehän yksinäiset vanhenevat naiset. Heillä, tai meillä, on milloin mitäkin jokaisessa elimessään. Milloin kuivuutta, milloin märkyyttä, ja mikään ei ole normaalia eikä hyvä merkki. Korvissa suhisee, silmissä heijaa muutakin kuin syksyn lehtiä, vatsaa vääntää ja oikean pikkuvarpaan kynsivalli on tulehtunut.  Netissä on varma tieto, että vaiva voi olla merkittävä oire vakavasta ja harvinaisesta sairaudesta. Nenäni päälle tuli kerran pieni punainen patti. Netti kertoi, että kyseessä  olisi pysyvään satulanenään johtava polykondriitti, mutta erikoislääkäri oli toista mieltä ja määräsi antibiooottikuurin, jolla patti lähti. Vaan siitä olen hyvilläni, että verenpaineet ovat olleet kunnossa  ja kaikkien putkeen otettujen nesteitteni arvot normaaleja. Joutilas voi siis hyvillä mielin  asettua makuuasentoon rentoutumaan - istuminenhan on epäterveellistä ja kansanuskomuksen mukaan levittää pakaroita.

7.10. Pihatalkoot ovat vain vähän kiusalliset, ja joskus niissä on jopa hauskaa. Olen kohtuullinen haravankäyttäjä enkä omaa sitä heikkoutta, että pysähtyisin nojailemaan haravanvarteen. Haravoin rivakasti, ja harjoitan sosiaalista vuorovaikutusta sen verran ettei päästä sanomaan. Talkoissa kuulee mielenkiintoisia asioita asukkaista, jotka eivät osallistu vaan lymyilevät kaihdinten takana. He ovat yleensä juuri niitä, jotka tekevät kaiken toisin kuin yhtiöjärjestyksessä sanotaan. Panevat avoimia kakkavaippoja pahvikeräykseen, eivät litistä pahvilaatikoita, tuhlaavat tolkuttomasti yhtiön vettä, kiusaavat autonomistajia panemalla vanhoja polkupyöriään uopuusien autojen kylkiin kiinni. Juoppojakin he ovat ja huumeittenkäyttäjiä, koska heillä palaa valo vielä keskiyön jälkeen. Tässä kohtaa saatan sävähtää ja miettiä, että minuako tarkoitetaan, minulla kun palaa valo aina keskiyöhön asti. Haukutaan myös himotuulettajat ja sanotaan, että kun kulkee pihalla, näkee selvästi, keilllä on ikkuna auki, ketkä tuhlaavat lämpöä harakoille. Tässä on oltava pokkana, sillä minulla on aika jokin räppänä auki, en voi olla keskuslämmitystalossa, jossa kaikki luukut ovat kiinni. Tukehdun kuumien betoniseinien sisälle, ellen saa raikasta ilmaa.

Tuo kolmas kalenterimerkintäni lupaa siis minulle syyslomavieraan, ehkä. Se on hauskaa, mutta merkitsee suunnittelua ja hankintoja, joita en muuten tee. On tehtävä muutoksia rutiineihin, on jätettävä valokuvausreissut metsään. On istuttava sisällä ja mentävä ulos syömään. On mentävä ehkä shoppailemaan. On puhuttava ääni väsyksiin. 

Tuo että minua pyydettiin seuraksi Helsingin kirjamessuille, havahduttaa miettimään metsäläisyyttäni. Kaapissa ei ole enää hyviä naisvaatteita saati ajanmukaisia korkokenkiä, vain miehiset kamppeet luonnossa samoamista ja valokuvaamista varten, farkkuja, erilaisia luonnon väreihin sulautuvia takkeja, pipoja ja huiveja. Työaikaiset vaatteet roikkuvat vaatehuoneessa, kaikki ne hameet ja jakkupuvutkin, joilla ei ole käyttöä, joihin en enää osaa pukeutua. Viimeksi olen ostanut mustan villabaskerin, lenkkitossut ja kutittavia perussukkahousuja farkkujen alle. Haaveilen mieluummin uudesta objektiivista. Uutisistakin eniten kiinnostaa Haapavedellä nähty karhu. Kun nyt eivät menisi ampumaan sitä.

(Valokuva George Marks)