Rappion estetiikkaa

Aamulla kaivan henkilökohtaisen pankkineuvojan käyntikortin punaisesta kansiosta kirjoituspöydän alakaapista. Kortissa on henkilön suora työpuhelinnumero, joten se on korvaamaton, jos ei halua asioida kasvottoman valtakunnallisen pankkinumeropäätteen kanssa.  Nuorena kävelin sisään pankkiin ja sain samantien lainan, autolainan, asuntolainan. Menin suoraan autokauppaan ja toin tunnin kuluttua autokaupan laskun. Nyt asiat ovat mutkistuneet.

Olen siinä iässä, että ne tarjoavat lainaa kysyessäni asuntovarallisuusjoustoa. Antaisin kiinnityksen ja luvan asuntooni pankille, ja saisin tietyn summan tililleni mitä tahansa käyttöä varten. Olisin edelleen asuntoni haltija, mutta söisin samalla sen omistusoikeutta. Söisin sitä pääomaa, jota vuosien aikana olen säästänyt. Ovatko pankit tulleet hulluiksi ahneudessaan? Vaikka tähän ihmisiä ajetaan. Eläkkeet ovat pienehköjä ja korkeammin verotettuja kuin vastaava ansiotulo. Jos tulee sairauksia, niin kuin valtaosalle vanhenevista väistämättä tulee, palvelukodit ja hyvä hoito ostetaan omalla rahalla, kunta tarjoaa vain vaipat, rajallisen määrän vessakäyntejä  ja yksinäiselle pedin laitoksen kellarissa.

Pankeilla on siis markkinarako, johon ne ovat voimallisesti iskeneet. On haistettu myös se se, että eletään itsekkyyden aikaa. Vanhukset voivat muitta mutkitta siis kiinnittää asuntonsa pankeille ja elää  rahoilla mukavaa elämää miettimättä, mitä lapsille jää. Oikeastaan ihan järkevää, kun miettii Suomen korkeita perintöveroja.

Vaan mitä se merkitsee ihmisen itsetunnolle ja psyykelle, että alkaa syödä asuntoaan? Että jättää lapset ilman? Kuinka moni siihen pystyy?

Lauantaina napattu valokuvakin - yllä -  kertoo rappiosta, sen vääjäämättömyydestä ja kauneudesta. Otin tilanteesta myös videon, koska taustalla kuuluu kirkonkellojen rytmistä soittoa ja merituulen suhinaa. Näkyypä videolla saappaankärkikin, kun koetan näyttää teille, miten pitkä laituri olisi rakennettava, jotta seisomapaikaltani pääsisi avoveteen. Video ei kuitenkaan latautunut tietokoneelle.

Kuvassa on siis oma laiturini, paikka joka on ollut maailman paras paikka olla. Kuvitelkaa, että vielä muutama vuosi sitten vesi lainehti laiturin kärjessä. Nyt takana olevien peltojen maanviljelyslannoitteet ovat rehevöittäneet koko lahdelman, ja noita kaisloja ei naisvoimin kukisteta. Vai mitä?

Viittaanpa tässä yhteydessä vielä yhteen rappioseikkaan, joka on jollakin tavalla nuhjaantuneen kaunis: pienituloiset miehet. Tarja Filatovin mukaan heidät tulisi säännöllisesti katsastaa, koska  heidän elinikäennusteensa on 12,5 vuotta vähemmän kuin enemmän ansaitsevien miesten. En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Pienituloinen mies on kyllä käsite, joka liikuttaa minuakin.

(Valokuva Iines 26.4.)