21.9.2014

Kalle Kannon kääntymys ja muita raittiuskertomuksia



21.9. Nyt julistetaan raittiuskilpakirjoitus! On nimittäin ilmennyt, että blogissa on vieraillut kommenttipuolella useita entisiä koulujen raittiuskilpakirjoitusvoittajia, ja voittoja on muisteltu ylpeinä. Parilla on jopa kolme voittoa ja neljäkin on mahdollista, jos vain muistaisi.

Kuka tahansa teistä lukijoista voi osallistua kisaan jollakin anonyymillä nimimerkillä tai omalla tutulla nimellään.  Tärkeää on huomata, että viinan ohella myös tupakka laskettiin raittiuskilpakirjoitusten kulta-aikana sielua ja ruumista turmelevaksi päihteeksi, joten raittiusaine voi koskea myös tupakinpolton syntiä, kuten alla olevassa todellisessa kouluaineessa alakoulun kolmannelta luokalta.  Kalle Kannon kääntymys olisi ollut hyvä esimerkkiaine, mutta se on putkiremontin aiheuttamassa kaaoksessa toistaiseksi hävinnyt laatikkopinoonTämä nyt alla oleva toinen autenttinen voittokirjoitus kuvastaa kuitenkin mainiosti kirjoitusten henkeä. Se ei ole mukana kisassa.

Liittäkää siis kertomuksenne suoraan kommenttiosastoon,  tarvittaessa parina peräkkäisenä kommenttina. Otsikoikaa tekstinne tikkukirjaimilla, jotta se erottuu muista kommenteista, joita mahdollisesti sekaan tulee. Voittaja selviää keskustelussa annettujen äänien perusteella. Palkintona korkkaamaton konjakkipullo, jonka harteilla saattaa olla pölyä, kuten parhaissa on. Palkinto ei ole pakollinen.



Iines, 9 vuotta:

KIUSAUS OLI LIIAN SUURI

Rock'n rollin räikeät sävelet kaikuivat tupakansavuisessa baarissa. Joukko keskenkasvuisia poikia istuskeli nurkkapöydässä remuten ja metelöiden. Tupakat keikkuivat poikien suupielissä. Erkin oli kuuma. "Uskaltaisinkohan minäkin ottaa savukkeen," hän ajatteli. Hänen kätensä vapisivat. "No eikös sulle kelpaakaan hyvä tupakka", kähisi mustaan nahkatakkiin verhoutunut poika ja ojensi avointa savukekoteloa Erkkiä kohti. Erkki hätkähti. Hänen kätensä teki jo eleen tupakoita kohti. "En mä polta", kuuli hän äänensä, joka tuntui merkillisen vieraalta, sanovan. Nahkatakkinen katsoi häntä terävästi. "Ohoh, mammankultaa, sä et varmaan uskalla. Ota nyt vaan, se tekee miehen näköiseksi." Sanojensa päätteeksi hän puhalsi savua kattoa kohti, ikään kuin sanoen, näin me miehet. "Tuki suus, mä en ole mikään mammankulta, ettäs tiedät", huusi Erkki leuka uhmaavasti koholla. Muut pojat katselivat uteliaina sanaharkkaa. "Pystyksä todistaan sen?" uteli nahkatakki. "Pystyn", sanoi Erkki ja otti savukkeen. Hänen kätensä tärisivät, kun toinen poika antoi hänelle tulen. Hän vetäisi sisäänsä savua. Ankara yskänpuuska seurasi. Silmät vesissä hän köhi. Hetken kuluttua sujui jo paremmin. Erkkiä tympäisi. Mitä tämä nyt sitten hyödytti. Minkä tähden poltetaan tupakkaa, vaikka se on hirveän pahanmakuistakin.

Elvis alkoi joikua jotakin makeaa iskelmää, ja Erkki rupesi katselemaan ympärilleen savuisessa baarissa. Yht'äkkiä hän huomasi tutun henkilön. Isä astui baariin. Hän ei huomannut Erkkiä heti, vaan sanoi itsekseen:"Jo on kumma, ettei täältä löydy tyhjää pöytää, jossa voisi syödä." Erkki lamaantui niin, ettei huomannut piilottaa tupakkaansa. Huomatessaan Erkin isä hämmästyi. "Jaaha poika,mitä asiaa sinulla täällä on. Ja vielä tupakka suussa. Nyt mentiinkin sitten kotiin." Isä tempasi Erkin pystyyn ja talutti hänet kaiken kansan nähden ulos, suoraan kotiin. Siellä isä antoi hänelle vakavan nuhdesaarnan. "Selkään en viitsi sinulle antaa, sillä luulen, ettei se sinua opettaisi. Sen sijaan poltat tämän laatikon nyt, tällä hetkellä tyhjäksi." Isä vetäisi taskustaan laatikon, jossa oli vielä n. 7 tupakkaa. "Muutoin et polta!" Uskokaa, rangaistus oli tehokas.

314 kommenttia:

  1. Minä olen saattanut sijoittua kyseisessä kilpailussa, hämärä mielikuva minulla on, että jossain kirjan tapaisessa on lukenut ensilehdellä "2.palk." tms.

    Uskomattoman hienoa tekstiä olet 9-vuotiaana osanut kirjoittaa. Sen sisältö on kouraissut syvältä arvostelijan jaloa ja ylevää, tosiasiat huomiotta jättävää, sisikuntaa.

    Täytyy vähän kypsytellä, ehkä huomenna ulospränttään sellaisen tarinan, että juoppous ja irstaus loppuvat maailmasta välittömästi.

    VastaaPoista
  2. Hienosta tiedä, mutta hyvin olen raittius- ja tupakkivalistuksen imenyt itseeni.

    Kirjoituksia voi jättää tähän milloin vain, eikä niiden tarvitse olla tuntitolkulla hiottuja. Voidaan myös jutella viinan ja tupakin ja muitten päihteitten kauhuista.

    Aihe on siis hyvin vapaa, samoin näkökulmien veivanta.

    VastaaPoista
  3. Sen vielä muistelen, että lasna ollessani, aivan 70-luvun alussa, mouhijärvellä myytiin yhdessä kaupassa jopa irtotupakoita meille oskaria vähän pienemmille. Pikkuaskiin ei oikein ollut varaa. Kerran kuitenkin polleuspäissäni ostin ison askin Mary Slimmiä, mitä mainostettiin silloin naisten tupakkana. Ilmeisesti vitamiineja ja hivenaineita oli vähemmän kuin muissa hienomman amerikkalaisen cigarettilaadun tuotteissa. Se maksoi 2 markkaa 25 penniä. Ekan tupakan jälkeen jäin mutsille kiinni. Askin ehdin heittää toisen kerroksen ikkunasta ulos, mutta näkihän se sen siellä. Broidi tekin piipun koulun käsityötunnilla.

    "Miehet,jotka kokevat,
    vetävät ne väkevät!" - Strong

    VastaaPoista
  4. Ensi kerran kokeilin tyttökaverin kanssa mökkiseudulla. Hän aloitti polttamisen kotitilansa metsissä jo 11-vuotiaana. Olimme usein hakemassa lehmiä takapellolta navettaan lypsettäviksi, ja pysähdyimme istumaan kivelle, jossa ystäväni veti pari kessua. Kerran kuului yhtäkkiä pensaasta hirveä karjaisu, että TÄÄLL SITÄ ISTUTAN VAAN POLTMAS METTÄÄ JA SAVU NÄGGY GAUAS. Se oli ystäväni isä, joka piti kovaa kuria ainoalle tyttärelleen.

    Mary Slimmiä olen kokeillut, nimi tuntui heti tutulta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjaan tuohon karjaisuun: "kukaan raomangiälinen ei sanonut "savu", vaan "sau". Samaten peet ovat pehmeitä: "boltmas mettä". Vielä: ei "sitä", vaan "stä". Tämä näistä finesseistä, muitakin olisi, mutta riittänee.

      Poista
  5. Interneetistä tarkastin, Strongin mainoslause kuului tarkasti ottaen: "miehet jotka menevät, tekevät ja näkevät, vetävät ne väkevät". - Ei sitä missään turhassa seurassa oltu, vaikka naisten tupakkaa vedettiin.

    Nortti on öljyduunarin tupakka. Päinvastoin kuin muissa merkeissä, tupakat ovat askissa natsapuoli alaspäin. Käsissä oleva öljy tai muu lika eivät tahraa fitteriä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisinkin korjannut tuon sloganin, mutta ehdit ensin. Se on kuulun mainosmiehen, kamarineuvos Matti Viherjuuren tekemä. Eipä ole enää Markkinointi Viherjuurtakaan... nyyh.

      Poista
    2. Tämä mainoslause on sillä lailla, vaikkakin näköjään hämärästi, jäänyt mieleeni, että äitini ystävä, Anneli, sitä silloin nauroi: "miehet, jotka menevät, tekevät ja näkevät, tekevät housuihin ne vetelät".

      Poista
  6. Tupakkamainonta oli komeaa 70-luvulla, kunnes se kiellettiin saman kymmenluvun lopussa.

    Alkoholimainontahan on muistaakseni rajoitettua. Kossu- tai jallupullon mainosta en muista nähneeni, mutta viinipakkauksia näkyy esiteltävän ainakin lehdissä.

    VastaaPoista
  7. En jaksa alkaa vääntää mitään kirjoitusta, mutta minusta on mielenkiintoista, että miksi ihmiset käyttävät niin paljon erilaisia päihteitä. Mitä tarvetta ne täyttävät? Ei ymmärrä. En ole kokenut tarvitsevani esim. alkoholia rentoutumiseen tai irrottelemiseen - ihan rentsusti voi irrotella selvänäkin, jos sellaisella tuulella on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässsä voi hyvin jutella aiheesta, kirjoitusta ei ole pakko "vääntää". Vaikka vallan hurmaavaa olisi, jos joku kirjoittaisi jonkin tarinan aiheesta. Ehkä itsekin vielä yritän pientä juttua. Näkökulma vain pitää saada vähän vinoksi.

      Poista
  8. Laitan tähän samaan ketjuun muutakin, joka kuuluisi edelliseen, että ei tarvitse siellä käydä kurkkimassa.

    Char taisi loukkaantua Rikun puolesta, kun nimitin tätä keski-ikäiseksi. Mutta Rikuhan on 60-luvun alussa syntyneenä keski-ikäinen! (Niin muistan hänen joskus kertoneen.) Minäkin olen kohta eikä tunnu missään.

    Kuulemma astrologinen karttani muistuttaa hyvin paljon Aino Kassisen karttaa - hui - ja siksi luin aikanaan hänen kirjansa. Muistan maininnta Loirista. (Jos itsellä on mitään sananvaltaa, niin ihan perusintuitio piisaa kyllä minulle.)

    Tuosta Loirista Vain elämää -ohjelmassa; en ole esim. koskaan käynyt hänen keikallaan, mutta jonkinmoinen mielikuva on tullut.

    Tuossa ohjelmassa hän vaikutti hauraalta ja kiitolliselta: ihmiseltä, joka ymmärtää elämää ja joka osaa olla siitä kiitollinen. Upeaa katseltavaa! Aivan liian paljon näkee ihmisiä, jotka vanhemmiten kärttyyntyvät eivätkä näytä oppineen elämästä juuri mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin saman - mutta siis en oikein osaa sanoa, onko "keski-ikäinen" ollenkaan mollaussana. Ei minusta.

      Jos ajatellaan ihmisen eliniän odotteeksi noin 80 vuotta, miehillä vähän alempi, niin toki jo nelikymppinen - kuka tahansa - on keski-ikäinen, ei nuori. Nuoruus on illuusio, jota pönkitetään ja venytetään aika naurettavastikin. Vanha-sanaahan ei käytetä ollenkaan, vaan puhutaan seniorikansalaisista. Voiko teennäisempää nimitystä ollakaan?

      Kauhean moni on lukenut Aino Kassis -kirjan!

      Poista
    2. Ei ikää koskeva termi (esim. keski-ikäinen) arvota vaan se kuvaa tosiasiaa! 15-vuotias on nuori, 50-vuotias keski-ikäinen ja 80-vuotias vanha noin niin kuin esimerkiksi.

      Samalla periaatteella vaikkapa 150-senttistä naista voi sanoa lyhyeksi. Se on fakta eikä mielipide. Jos sanoo samaa naista viehättäväksi, kyseessä on mielipide.

      Poista
    3. Näin se menee: ikä on fakta, ei mielipide. Vaan tuo iän kierto on meillä eufemismi: haetaan kiertoilmaisuja, jottei ikävää asiaa tarvitsisi sanoa ääneen.

      Varhaiskantaisissa kulttuureissa on ollut samanlainen piirre. Pelättyä sanaa ei sanottu, vaan sille oli kiertoilmaisuja. Ja meillä esimerkiksi vielä 1800-luvulla keksittiin pedoille lepytteleviä nimiä, jotta ne eivät kuulisi tai olisi pahoja. Karhu oli mm. metsän omena, källeröinen, mesikämmen. Hieman huvittavaa asiassa on, että karhukin on kiertoilmaus - alkuperäinen eläimen nimihän oli otso.

      Poista
    4. Lyhyyskin on fakta vain, kun sitä verrataan johonkin tiettyyn keskiarvoon, tässä tapauksessa pohjoiseurooppalaisiin naisiin.

      Japanittarien ja bushmannittarien keskuudessa tuokaan fakta ei ole enää niin ilmeinen.

      Toisin sanoen "meidän näkökulmastamme" se on fakta, ei esim. muurahaisten tai tukkimiehentäiden, jos nyt toisin tällaisen Mikis-mäisen näkökulman asiaan.

      Poista
    5. Minä olen 160-senttinen ja ehdottoman lyhyt. Se on hieman harmillista, sillä lyhyt näyttää helposti pyöreältä persjalkoineen, kun taas pidempi tukevampikin näyttää laihemmalta.

      Sitten taas jos 160-senttinen on kovin laiha, hänet sekoitetaan lapseen.

      Poista
    6. Minäkin vähän loukkaanuin. Minä, Metusalem, tunnen itseni 900-vuotiaaksi, siis vanhaksi, enkä miksikään pirun keski-ikäiseksi! - Vanhaksi kuin mikä ja melkein kokonaan kyllästyneeksi elämän iloihin.

      Poista
  9. SITÄ SAA, MITÄ TILAA

    Eräänä oikein aurinkoisena alkusyksyn päivänä lääkäri saapui tyytyväisenä myhäillen huoneeseeni numero kymmenen työnnellen söpöä vaunua, jolla lepäsi kannettava tietokone.
    -Niin, kuten jo epäilin, keuhkosyöpä se on. Aika paha. Yksityiskohdista puhumme sitten myöhemmin kahdestaan.
    Olin juuri saanut ison piikin morfiinia ja hymyilin minäkin aurinkoisesti.
    -Vai niin, sentään kommentoin."
    -Ja kauankos te ehditte tupakoida?"
    -Neljäkymmentä ja viisi vuotta.
    -Niinpä niin, niinpä niin, sanoi valkotakki ja lähti pois.
    -Sitä saa, mitä tilaa, kommentoi naapuripedin mies, jo tukkansa ja partansa menettänyt. Vanha vihreän Nortin ystävä hänkin.
    -Näinhän se on nähtävä, vastasin.
    Nyt, muutamia sytostaattihoitoja myöhemmin ja tavattuani ison joukon kohtalotovereita sanon: Sitä saa, mitä tulee.
    Kaikenlainen naureskelu ja vitsailu tämän taudin tiimoilta on ihmeesti kadonnut. Kukaan, joka ei ole itse kokenut samaa, ei voi tajuta, miltä nyt tuntuu. Ja joulun jälkeen, heti joulun jälkeen vilahtaa veitsi.

    --------
    Tällä lyhyellä kuvauksella pyydän osallistua raittiuskilpakirjoitukseenne suosioonne sulkeutuen.
    Teidän alati altis: Kole.

    VastaaPoista
  10. Kiitos, Kole! Tämä on siis kirjoitus numero 1.

    Kirjoituksia saa siis vapaasti ja heti kommentoida.

    VastaaPoista
  11. Vaikeaksi Kole tämän laittoi, mutta 2.tai 3.palk. minulle hyvin riittää. Tai edes kunniamaininta. No, hyvä on, haukutkin passaavat

    Vaikkei taudista, mutta se olisi hyvä, jos muusta huumoriakin löytyisi.

    Minä taidan kirjoittaa 12-vuotiaasta Jermiinasta, joka tyhmyyksissään alkoi ottaa pärinöitä energiajuomista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lupaavaa. Jermiina, hyvä nimi. Jermukka olisi myös hyvä tytön nimi.

      Kole pisti niin ajatteluttavan pohjan, että alta pois. Musta huumori on se laji, joka puree. Samaten farssimainen iloittelu, parodia. Tai pakina. Tällä mustalla huumorilla en tarkoita viitata Kolen tekstiin, joka avautuu useasta näkökulmasta.

      Poista
  12. Oletko todella, Iines, kirjoittanut tuo raittiuskilpakirjoituksesi 9-vuotiaana!? Ettet vähän stilisoinut...?

    Minulla ei muistaakseni ole omia aineitakaan enää tallessa, mutta en osaa kuvitella, että olisin saanut aikaan noin kaikin puolin täydellisen luomuksen.

    Tosin 10-vuotiaana päätin, monta kirjaa jo silloin lukeneena, että aikuisena kirjoitan Kirjan, jossa kerron millaista elämä oikeasti on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tapsa, sait minut nappaamaan kännykkäkuvan tuon aineen alusta. Panin sen tuonne tekstin kuvaksi poikien kuvan tilalle. Aine siis on, ja 98-prosenttisesti stilisoimaton. Yhdestä monikkomuodosta tein yksiköllisen, ja toisesta poistin pari sanaa. Nyt huomaan, että ne olisi pitänyt jättää rehellisyyden nimissä. . Mihinkäs kissa karvoistaan pääsee, kun on ikänsä ollut punakynä toisessa kädessä..

      Poista
    2. KOMMENTTI KOLEN KIRJOITUKSEEN:

      Yleensä (olen kuullut jonkun asiantuntijan sanovan) fiktio on faktaa parempi. Fakta on usein tylsää, fiktiona saman vaikka kuinkakin tylsän asian voi elävöittää haluamallaan tavalla.

      Tässä tapauksessa arvostan enemmän faktaa. Onhan meillä nyt asiantuntija itse puhumassa. Ja jos asiantuntija puhuu pelkkää fiktiota, hän ei ole enää asiantuntija. Kukapa luottaisi enää oikealle tielle neuvojaa, jos löytäisi itsensä jostain pusikosta, joka on kaukana tavoitellusta päämäärästä.

      Arvostan suuresti paitsi tekstin lyhyyttä (vain olennainen on tässä sanottu) myös sen uskottavuutta ja luontevaa kielenkäyttöä. Jos tämä olisi ote jostain kirjasta, se olisi jo hyvä. Mutta että se on suoraan sairaalan sängystä ja tulee autenttisesti jonkun suusta se lisää sen arvoa.

      Tulee mieleen reportteri tai kirjeenvaihtaja Ukrainasta, joka tunnollisesti kirjaa näkemänsä ja kohtaamansa.
      Taistelukentällä ollaan. Viekkaan vihollisen lähettyvillä.
      Vihollista kaikki kauhistelevat, mutta eivät mene apuun, kun eivät halua tai pysty. Kaikki on eräänlaista politiikkaa tässä maailmassa. Voittajia ei ole. Elämä itse ottaa ohjat käsiinsä ja voi yllättää myös iloisesti.

      Minusta tässä on kaksi erikoisen hyvää kohtaa. Se, että huume, josta yleensä varoitetaan, mahdollistaa tässä aurinkoisen hymyn. Ja se, että tuo yleisesti tunnettu lause "Sitä saa, mitä tilaa", muuttuu lauseeksi "Sitä saa mitä tulee". Erittäin todenmukainen ja positiivinen lause tuo jälkimmäinen. Se on täynnä mahdollisuuksia. Sensijaan jos tilaa jotain, se ei aina toteudu, voi tulla suurikin pettymys.

      Lisäarvona sanoisin, että dialogi tässä jutussa on lyhyydessään luontevaa ja todentuntuista (niin kuin koko juttukin).

      Poista
    3. Iinekselle,

      Suurensin tuon kuvasi siitä kirjoituksestasi, ja minua liikutti käsialasi! Miten hieno aika se oli, kun koulussa opetettiin kaunokirjoitusta. Se tuotti kaunista käsialaa ja helposti luettavaa tekstiä. Minä tuolla omassa blogissani jäljensin kerran peruskoulun yläluokkalaisen juttua, mutta sen kirjoitusta en olisi voinut edes jäljentää. Se oli vaikeasti luettavaa, vähän tekstauksen ja kaunon sekoitusta. Kaunokirjoitusta ei ehkä enää ole opetettu pitkään aikaan, ja käyttöön on otettu enemmän tekstausta muistuttava kirjaisinlaji.

      Muutenkin uskon että niin hyviä aineita kuin tuo sinun, pystyivät kirjoittamaan monet tunnolliset ja ajatteluuntaipuvaiset koululaiset jo kolmannella luokalla. En epäile yhtään tekstisi aitoutta.

      Poista
    4. Muistan kaunokirjoitustunnit. En ollut kovin hyvä tässä, vaan minulla oli aika epäsäännöllinen käsiala. Opin kuitenkin perusasiat nopeasti, ja monet osasin ennen koulua. Seurasin nimittäin kotona isonsiskon ponnisteluja ja tein hänen kanssaan aika säännöllisestikin ylemmän luokan läksyjä. Luin myös melkoisesti, ja laidasta laitaan, en vain kilttejä tyttökirjoja.

      Olenkin sitä mieltä, että kaikenlaisten lehtien lukeminen avartaa maailmankuvaa ja näyttää jotakin sellaista, jollaista ihmisestä löytyy, kun sivistyksen pintakerros on kuorittu. Minusta jokaisen tulisi lukea silloin tällöin myös suurlevikkisiä aikakauslehtiä, ei yksin klassikkokirjoja.

      Poista
    5. Kolen kirjoitus on suoraan veitsenterältä. Tyyliljai on puhtaan viiltävä, jossain mielessä jopa hyytävä. Erikoisesti pidän lukijaa armahtavasta viimeisestä virkkeestä: Ja joulun jälkeen, heti joulun jälkeen vilahtaa veitsi. Tässä tapauksessa se myös tuo perimmäisten asioitten joukkoon annoksen mustaa huumoria.

      Poista
    6. Iines, olet oikeassa. Nykyään on vielä hyvä mahdollisuus kirjaston kautta päästä lukemaan tunnetuimpia ja arvostettuja lehtiä maailmalla. Niitä voi myös tilata (koneelleen) samoin kuin kirjoja. Ylen ykköstä seuraan paljon. Siellä puhutaan asiaa ja saa tietoutta.

      Lukemiseen on harmittavan vähän aikaa. Ja sekin aika pitää vähän kuin varastaa, muut työt kärsivät. Tämä blogielämäkin on kuin salaa vilahtaisi tänne. Huono omatunto. Mutta ah, niin kiva. Tapaan mieluummin ihmisiä täällä kuin livenä. Saa itse säädellä milloin voi täällä pistäytyä. Ja miten usein.

      Meillä käy aika usein ihmisiä, joskus koko ilta menee heidän kanssa olemiseen. Itse käymme harvoin missään muualla kuin avajaisissa ja konserteissa. Nyt on kuulema liput varattu Mullovan vierailuun Sibeliustatalossa Lahdessa. Se tapahtuu lokakuun alkupäivinä, en tiedä tarkkaan. Sitten menemme (etukäteen suunniteltua) Kuusankoskitaloon marraskuussa ja Kotkaan sitä seuraavana päivänä. Siellä on muuan finalistien konsertti, joka kiinnostaa meitä. Jälkimmäinen tulee suorana lähetyksenä radiostakin.
      Usein kuuntelemme mieluummin radiosta kuin menemme paikan päälle. (Vähentääksemme menojamme.)
      Yleensä olemme tottuneet elämään ilman mitään suunnittelua. Nämä ovat poikkeustapahtumia.

      Ai jaa, minulla on mielessä pienoinen pakko käydä katsomassa Vanja-enoa joko Kansallisteatterissa tai Helsingin Kaupunginteatterissa, kunhan selviää kummassa se on kiintoisampi. Toisaalta nyt olisi kerrankin tilaisuus tehdä vertailua näiden kahden välillä.
      Kannattaa ehkä käydä molemmissa. Mutta ehkä sekin olisi jo tuhlattua aikaa. Mene tiedä.

      Poista
    7. Liisu, koetin sanoa, että pitäisi lukea kaikenlaisia lehtiä, myös huonoja ja kyseenalaisia aikakauslehtia, sillä ne ovat vastaus ihmisten janoamien juttujen kysyntään. Minua ainakin kiinnostavat muut ihmiset ja heidän elämänsä, joka tasolla.

      Vierastan ajatusta, että luetaan vain arvostettua ja hyvää. Sellainen kapeuttaa maailmankuvaa tässä kirjavassa hullunmyllyssä, jossa elämme.

      Kansallisteatterin Vanja-enon kritiikki (Suna Vuori) Hesarissa oli minusta melkoisen murskaava. Vain pari näyttelijää sai kiitosta hyvistä tulkinnoistaan , muistaakseni Santeri Kinnunen ja Esko Salminen.

      Poista
    8. ... piti vielä sanoa, että se sinun aineesi, Iines, viittaa siihen että olet luokan paras oppilas. On niissä hyvin kirjoittajissakin eroa. Päättelykyky ja asioiden ymmärrtäminen heittää siinä vaiheesa monella sen ikäisellä. Itse esim. Kirjoitin koulussa hyvin lapsellisia juttuja (niin kuin taidan kirjoittaa vieläkin.) Lapsekkaita töötähdyksiä!

      Poista
    9. Noh, olen nyt vähän hämmästynyt aineeni saamista kiitoksista. Minusta se nimittäin on naurettavan kehno, ja siksi julkaisin sen tässä.

      Eikö kukaan muu huomaa ristiriitaa: isä kieltää korvasta taluttaen poikaansa polttamasta, muttaa kantaa itse taskussaan omia tupakoitaan, joita pakottaa poikarassun polttamaan vaarallisen määrän peräkkäin.

      Alakoulussa olin vissiin priimus murrosikään asti, jolloin tasoni romahti. Samaan aikaan vanhemmat erosivat.

      Poista
    10. PS Samaan aikaan algebra & geometria astuivat kuvaan, ja alkoivat jokavuotisen matematiikan ehdot. Kerran minulla oli kummastakin ehdot, joista toiset suoritin vasta toisella yrittämällä.

      Tämä sai minut laiskistumaan muissakin aineissa. Parhaat numerot tulivat tämän jälkeen kuvaamataidossa. Suomen kielestä sain lukiossa seiskan, kun opettaja vaihtui. Ylioppilasvuonna alkoi sitten taas tulla kiitettäviä ja yo-ainehan sai sitten maksimipisteet ja plussan päälle.

      Poista
    11. Aineesihan on "naurettavan kehno", mutta se on kirjoitettu aivan helvetin hyvin ja tyylilajissa tiukasti pysyen. Kokonaisuus on särötön.

      No, lopussa on ikään kuin tullut kiire, mutta ei siellä mitään ristiriitaa ole, päinvastoin kurkistus todellisuuteen: tupakointi on aikuisten oikeus ja juuri tuo oli yleisin rangaistus.

      Minäkin muuten aloitin tupakoinnin 10-vuotiaana. Se oli yleistä siihen aikaan.

      Poista
    12. Lopussa tuli aina kiire, ainetta kirjoittaessani. Vikani oli yleensä aina laaja aloitus, jolloin punoin liikaa yksityiskohtia ja tapahtumia. Niiden yhteensaattaminen olikin sitten kiireistä hommaa.

      Tuossa samassa vihossa on aine "Kello lyö kaksitoista", ja pituus on neljä ja puoli sivua. Neljännellä sivulla en vielä tiennyt loppuratkaisua ja tunti oli lähes lopussa. Muistan miten kiireellä kyhäsin jonkinlaisen kliimaksin mustine rääkäisevine kukkoineen siihen loppuun. Panin hautausmaan luurangot pakenemaan suinpäin takaisin hautoihin: "Ne kuoputtavat käsin hautoihin koloja ja yrittävät tunkea pää edellä maahan. Luukinttuja vain vilahtaa ---".

      Minä aloitin tupakinpolton 19-vuotiaana, mutta muutamat salasavut tuli vedettyä jo monta vuotta ennen. Poltin sitten jotain 15 vuotta, kunnes yhtenä päivänä lopetin. Se oli kerrasta poikki. Tunsin nimittäin suussani aina metallinmaun, kun lykkäsin tupakin suuhuni. Se tuntui pelottavalta. Nyt kun mietin, taisivat amalgaamipaikat vain reagoida savuun. Olihan se suuri nautinto.

      Poista
    13. KAUPUNGINTEATTERIN Vanja Eno sai murskakritiikin! Kansallisteatterin esitystä kehuttiin!

      Poista
    14. Kiitän oikaisusta. Kaupunginteatteri ja Kansallisteatteri - molemmissa Vanja-enon ensiesitys samalla viikolla. En tunne näitä teattereita, ja siksi samantyyppiset nimet menivät sekaisin.

      Eli Paavo Westerbergin Kansallisteatterin ohjausta kehuttiin ja Tamás Ascherin Kaupunginteatterin ohjaus murskattiin HS:ssa.

      Poista
    15. Nyt onkin vaikea valita, kun ei tiedä kumpaa kriitikkoa uskoa. Mielenkiintoinen tilanne. Mutta toisaalta: se, mitä kriitikko kirjoittaa, harjaantunutkin, on vain hänen oma mielipiteensä. Ja mielipiteitä on monta. Kysyin pojalta, joka oli ollut jomman kumman kenraaliharjoituksissa, mitä hän piti siitä esityksestä. Hän sanoi, että se oli hyvä, mutta paikoitellen vähän pitkästyttävä. Pitääpä kysyä kumpaa hän katsoi. Ja pitää lukea netistä nuo kritiikit. Ja sitten, jos mahdollista katsoa molemmat. Olen aina pitänyt Tshehovista ja hänen näytelmistään. Ollut ihan hulluna niihin. Niissä kun aina myllätään ihmisten mielen sisällä ja ne ovat verkkaisia, ulkoisia tapahtumia vähemmän.

      Poista
    16. Tuli siis oikaisu. Jotenkin minusta tuntuu, että olen kommentteineni aina myöhässä. Nyt täällä kävi "vieras mies". Piti osallistua keskusteluun kun puhuivat niin mielenkiintoisesta aiheesta, kuin "taiteilija julkisuuden valokeilassa". Hänen poikansa oli saanut raivostuttavan murskaavan kritiikin kirjoittamastaan näytelmästä jossain pikkukaupungissa, ja samanaikaisesti joku toinen kriitikko oli kirjoittanut siitä myönteisesti. Oltiin sitä mieltä, että jos missä, niin taiteiden harjoittajissa ja heidän tuotteidensa ympärillä hyörivissä on yksi määräävä tekijä: kateus. Sitä on kaikissa. Mutta erikoisen selvästi se tulee esille taidepiireissä. Koska olet kuullut jonkun taiteilijan kehuvan kolleegaansa? Ainakin se on harvinaista. Kilpailu on kova silläkin alalla. Niin kuin nykyasetelmien mukaan jopa postissa ollaan erityisen kohteliaita, koska "isoveli" valvoo, kuka seuraavaksi erotetaan hommista. Ainoastaan terveysalalla sitä vähemmin tarvitsee olla kohtelias ja kuunnella potilastaan. Kun sillä alalla ei ole liikaa kilpailijoita. Voi, miten minulla olisi hyvä lääkärijuttu, mutten ennätä sitä kertoa. Se olisi oikein läpileikkaus erään lääkärin sisäisestä elämästä. Vai voisiko sitä nyt edes julkisesti kertoa. Ehkä hän seuraa juuri Iineksen blogia.

      Ja nyt on kahvitunti. Sen jälkeenkin pysyttelen poissa. Vaikka täällä olisi roppa kaupalla mielenkiitoista seurattavaa.Koetan pitää itseni kurissa.
      Sen vielä sanon, että mistähän se johtuu, että aina jos kerron jotain itsestäni jotain positiivista, tulee tunne että kehuskelen. Pois se minusta! Yritän pitää tätä tunnetta tasaisen karseana moittimalla itseäni raskain sanoin aina kun on tilaisuus. Ja niitähän kyllä on! Anteeksi.

      Poista
    17. Liisu, minusta tuntuu samalta, jos kehuskelen itseäni. Niin kuin tuossa ylempänä koulujutuilla. Pitäisi vaan sietää itsessään sekin, että voi olla myös hyvä ja jossain asiassa lahjakaskin - useimmilla meistä on jokin lahjakkuus. On hyvä, että pystyy antamaan lukijoille myös tätä puolta.

      Erikseen ovat sitten ne, jotka ovat aina hyviä kirjoituksissaan, tai myös toisaalta, aina huonoja. Ei semmoista ihmistä olekaan!

      Isoveli kyllä valvoo. Kun olin ottamassa S-kaupan luukulla luotollista pankkikorttia - olen lukenut S-kortin maksuttomuudesta ja eduista, niin kanslianainen uskoutui, että S-kaupan väkeä vähennetään roimasti jatkossa ja hän on tulilinjalla, 58-vuotias nainen. Voin kuvitella, millainen pelko hänellä on kaiken aikaa suoriutumisestaan. Virheitä ei saa tehdä.

      Poista
  13. Lämmin kiitos Liisulle kommentistasi. Olen kanssasi samaa mieltä siinä, että fakta menee aina ohi fiktion. Kukaan ei yksinkertaisesti voi keksiä kaikkea, mitä maaimassa todella tapahtuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fakta, tosi, on ihmisolennolle vaikeata, ei me oikeasti kestetä sitä mikä on totta. Siksi totuudepuhujia on niin vähän ja satuilijoita, valehtelijoita enemmän. Mitä maailmassa todella tapahtuu? Niinpä. Mitä todella tapahtuu?

      Poista
    2. Vaan jos kutistat maailmasta sadun ja mielikuvituksen = taiteen pois, maailmasta tulee toden ja hyödyn valtakunta. Ihmisellä ei olisi hyvä olla.

      Poista
    3. Mielikuvitus välittää tietoa, jota emme ole tienneet olevan olemassakaan.

      Taiteilija luo ja taide tuo ennenkokemattoman ja ainutkertaisen maailman maailmaan.

      Mielikuvitus. Sitä tarvitaan todella. Siitä on maailmassa huutava pula suorastaan.

      Poista
    4. Varmaan näinkin, mutta mielikuvitus välittää ehkä kuitenkin pikemmin tunteita ja elämyksiä kuin tietoa.

      Poista
  14. Kolehmainen,

    Luulen, että kaikki hyvät kirjailijat ja novellistit, ovat itse kokeneet sen mistä kirjoittavat. Muuten heidän tekstinsä ei olisi niin uskottavaa. He siis tavallaan "keksivät" juttunsa, mutta heidän omasta päästään ja kokemuksistaan ne tulevat, heidän omasta ajatusmaailmastaan ja tavastaan "luoda" uusia ajatuksia.

    Tosin nykyisin kirjoitetaan paljon fantasiaa ja tulevaisuusfiktiota, mutta ne ei minua paljon kiinnosta. Saksalaisia rikossarjoja kyllä seurataan porukalla, vaikka ne usein menee sen kaavan mukaan, että syyllinen on se jota vähiten voi syylliseksi uskoa. En oikein tiedä, miksi niitä tulee seurattua. Ehkä se on vain tapa. Tottumus. Tiedä mikä. Addiktio ei onneksi kuitenkaan. Vaikka se joskus menee ohi, ei harmita.
    Ehkä se niiiden katsominen perustuu siihen, että jokaisella meistä katsojista on oma veikkauksensa murhaajasta. Se joka arvaa oiken tuntee hetken nautintoa, vaikka itseasiassa murhaaminen ei ole ollenkaan mikään "hauska" asia. Mutta lohdutan toisiakin, jos he hermostuvat, että sehän on VAIN keksittyä juttua!

    VastaaPoista
  15. NELJÄ RUUSUA TYYRALLE

    Olipas kerran pieni absolutistityttö. Tiedättekö kuinka hänelle kävi? Ette? No, kuulkaa siis, ja ottakaa opiksenne!

    Pienellä absolutistitytöllä on kolme hyvää ystävää, ja yhdessä heitä oli neljä. Pieni poppoo harrasti yhdessä teiniteatteria, ja he kirjoittivat itse pieniä ryhmänäytelmiä, joissa oli neljä roolia. Joskus rooleja saattoi olla vähän enemmän, jos he saivat muita houkuteltua riveihinsä. Erikoisen mieluisaa oli, jos he saivat poikia tulemaan mukaan.

    Eräänä iltana heillä oli Neljä ruusua Tyyralle -näytelmän ensimmäinen lukuharjoitus, kun he huomasivat Pertin ja Markun tulleen paikalle norkoilemaan. Pieni absolutistityttö lisäsi nopeasti kaksosveljesten roolin näytelmään. Tyyra saisikin kaksi poikaystäväehdokasta, ja poikien roolista vapautunut Seija sai luvan näytellä Tyyran newfoundlandin koiraa.

    - Eiks teill oo kaljaa? Tai jotain juotavaa? Tupakkaa? Pojat katsoivat tyttöjä odottavina.

    - On meillä kolaa. Ottakaa tästä.

    - Ei me mitään kolaa juoda. - Tuu Pertti, lähdetään.

    Näin tytöille kävi aina. Kun ei ollut väkijuomia eikä tupakkia tarjolla, pojat lähtivät pois eivätkä suostuneet rooleihin. Niinpä pieni absolutistityttö nipisti käsikirjoituksesta kaksospojat pois, veti yli Seijan nöffen roolin ja ylensi hänet takaisin sulhasehdokkaaksi.

    Yleisö alkoi kuitenkin kyllästyä ikuisiin tyttöroolinäytelmiin, tai siihen, että tyttö puhui möreällä äänellä halkiohousut jalassa, haarat levällään ja henkselit paukkuen. Niinpä koitti se päivä, jolloin pienen absolutistityön kolme ystävääkin kaikkosivat. Myöhemmin pieni absolutistityttö sai tietää, että he olivat lyöttäytyneet yhteen Pertin, Markun ja Simon kanssa. Kaikkein kamalinta oli, että he olivat perustaneet uuden näytelmäkerhon, jossa esittivät näytelmiä, joissa kiroiltiin. Harjoituksissa oli kuulemma kaljaa ja tupakkia tarjolla.

    Vaan pieni absolutistityttö jäi ypöyksin, ilman ystäviä, jotka olivat juomassa väkijuomia. Eräänä talvi-iltana hän lysähti masentuneena istumaan hankeen, vain kynttilä kädessään lämmittämässä hoikkia sormia. Aamulla ohikulkijat löysivät hennon jäätyneen ja hengettömän tytön, joka puristi kouristuksenomaisesti valkoista kynttilää sinertävissä käsissään. Kynttilän liekki paloi vielä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kirjoitus numero 2.

      Tulisipa vielä jokunen!

      Poista
    2. Miten ihanan surumielinen on tämä Sirpan tarina pienestä absoluttitytöstä... Ellen olisi karski äijä, joutuisin pyyhkimään kyyneleen karvaiselta poskeltani.

      Poista
    3. Ei sitä vastaan voi väittää, nykyinen elämänmeno on absolutistille vaikeaa. Palkinnon arvoinen kirjoitus ehdottomasti, konjakkia ei kuitenkaan voi antaa. Jos voittaa, pullo lähdevettä.

      Poista
  16. KUKKASET TUOKSUVAT HYVÄLLE

    Minulla on teille varoittava esimerkki pojasta, jonka nimi oli Piipponiakki. Nimen olivat hyvät ja hurskaat koulutoverit sukunimestään muotoilleet, koska Piipponiakki ei pystynyt, halusiko sellaista edes koskaan, heidän yleviin ja jaloihin esteettisiin näkemyksiinsä. Haisi pahalla, ei huolehtinut riittävästä hygieniasta. Vaatteet likaisina ja hiukset pesemättä kulki koulussa jo aivan pienestä pojasta lähtien. Kuinka siis häntä olisi kukaan järkevä, asioistaan huolehtiva ja läksyt säntillisesti tekevä koululainen kunnioittaa? – Niin juuri, ei kukaan.

    Tämä onkin varoittava kertomus siitä mihin se johtaa, kun ei tee sitä, minkä jokainen luonnostaan tietää olevan oikein ja hyvää.

    Piipponiakilla ei ollut äitiä. Oliko huoruuden syntiin langenut, vaiko kuollut vain pois, sitä emme tiedä. Se oli kuitenkin tapahtunut jo aikoja sitten. Isänsä vaiheita hamasta menneisyydestä emme tiedä. Tiedämme vain, että oli myöhemmin aivan kauhistuttava juomari, - viinan kiroon langennut niin, että ryyppyä ottaessaan olivat poskensa pullollaan ja takahampaat kastuivat. Selvin päin, jos joskus hänet sellaisena näki, hän oli arka ja ystävällinen, suorastaan nöyrä. Helposti olisi langennut siihen etovaan ja harhaan johtavaan ajatukseen, että tuo pirun riivama mies olisi ollut kiltti.

    Mutta mitä teki sankarimme, Piipponiakki, tekikö hän koskaan parannusta, alkoiko kiinnittää huomionsa koulutehtäviin ja haaveilla opiskeluista, ammatista, avioitumisesta, talosta, lapsista ja muusta sen sellaisesta, joka elämästä tekee elämisen arvoista ja yhteiskuntaa tukevaa? – Ei puhettakaan.

    Synnillisellä ja paheellisella tiellä jatkoi, koskaan eivät viisauden sanat häntä tavoittaneet. Tinneriin oli sortunut jo hyvin nuorella iällä. Ei hän sitä osanut edes säällisellä tavalla hävetä, vaan rätti kasvoillaan nuuskuttaen ja sekavia höperehtien kulki meidän vastuullisten kansalaisten keskellä. Naisväkikin sellaista epäilemättä pelkäsi.

    Mihin johtaa tuollainen edesvastuuton ja piittaamaton elämä? – Kaikki te, hyvät ihmiset, sen tiedätte.

    Eräässä laulussa sanotaan kuoleman hetkestä: ”silloin kukkaset nauraneet ei”, mutta te voitte olla vakuuttuneita, että silloin kukkaset nauroivat, kun kuultiin Piipponiakin kuolleen ja maanneen viikkokausia hylätyssä rautatien hökkelissä.

    Älkää te, hyvät ihmiset, sortuko tuollaiseen, ylevissä ja jaloissa sydämissänne sen tiedätte, ettei se mitään hyvää tuota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Riku! Tämä on kirjoitus numero 3, joka kertoo Piipponiakin tarinan.

      Ensimmäinen tarina on siis Kolen tarina, joka on kiitellen otettu vastaan. Toinen tarina on Sirpan, ja se kertoo pienen absolutistitytön tarinan.

      Vielä ehtii hyvin mukaan, joten kirjoita! Tarinoita saa myös arvioida.

      Poista
    2. Yks lause meni vituiks, en ehtinnä korjaamaan. Toiston perkele minut kostasi yhdessä lauseessa.

      Poista
    3. Minulta tulee kilpakirjoitus, se on varma. Nimen keksin jo tuolla edellisessä äsken, Iineksen suosiosella avustuksella:

      MIKSI JAKE JUO?

      Poista
    4. Älä välitä Riku toistoista, sillä olette nyt hinanneet riman sellaisiin korkeuksiin, että huimaa yrittää livahtaa siitä edes alta.

      Poista
  17. MIKSI JAKE JUO?

    Läntisessä Tukholmassa, puudelinkusema Kungsholmenista, Bromman vanhan lentokentän kainalossa, seisoo punatiilinen tehdasrakennus – Ulvsunda Gummifabrik Aktiebolaget.

    Meluisassa tehdassalissa käy kuhina, kymmenet uunit höyryävät, prässit paukkuvat, päällyskoneet tikittävät, BT-pumppukärryt kolisevat... Hikinen förmanni Mikkelsson ryntää ulos pomonkopista ja tarraa ohi löntystelevää työmiestä hihasta. – Hördu Kolehmainen, har du sett Huikka?

    – Huikka... Kolehmainen pysähtyy ällistyneenä ja alkaa soperrella kankealla ruotsillaan, ettei hän koko aamuna mitään huikkaa ole vielä ottanut... yhden tolppakaljan vaan kun janotti... Mutta förmanni Mikkelsson keskeyttää hänet jalkaa polkien.

    – Helvete, var är Huikka, sjutton också, förstår du inte! Var är Jaako Huikka?

    – Ai, heh... jassoo, duu meenar Jaakko Hoikka, Kolehmainen hörähtää helpottuneena. – Jaak haar intte set honnum idaak. Kanske han äär sjuuk?

    – Tammefan, Mikkelsson puuskahtaa, sylkäisee purutupakan suustaan ja palaa takaisin pomonkoppiin. Kolehmainen näkee kuinka förmanni paiskaa lätsänsä pöydälle ja lysähtää raskaasti huokaisten tuolilleen.

    Helvetin Jaska, Kolehmainen kiroaa mielessään, menikö sillä saatanalla taas pitkäksi... Nehän uudet jätkät houkuttelivat meitä illalla Wallosiin ja Jaska tietenkin lähti, ukkomies vielä... Reilu mies selvänä, mutta pari ryyppyä saatuaan se on menoa.

    Kolehmainen kävelee uunin luo, jossa parikymppinen pitkätukkainen poika kiskoo hikipäässä kumiletkuja ulos ja pinoaa niitä kuivaustelineeseen. Kolehmaisen nähdessään hän keskeyttää uurastuksensa, tarjoaa norttia ja panee itsekin palamaan. – Jumalauta, nyt minä olen vetänyt näitä Nilfiskin letkuja niin pirusti, etten ikinä saa työnnettyä saman verran, heh heh heh...

    – Kuule Tapsa, Kolehmainen sanoo vakavasti ja puhaltaa savua yläviistoon. – Menikö teillä eilen viihteen puolelle, kun ei Jaskaa näy vieläkään?

    – Puoleen yöhön ja olihan se kännissä... Tapsa muistelee. – Se on perso äijä ottamaan kaljaa, vaikka on jo ikämiehiä, varmaan nelikymppinen. Asuu muuten siellä samalla suunnalla kuin mekin, Hässelby strandvägenillä hienossa huvilassa... Me asutaan tosin parakissa.

    – Jaskalla on asiat hyvin, Kolehmainen sanoo. – On hyvä muija, Iines, suomenkielen opettaja, pari lastakin, Lissu ja Riku ja olikohan se Sirpa... Mutta sortuu aina välillä viinaan, tuurijuoppo kun on.

    – Hän on oululaisia, Tapsa innostuu. – Samalta seudulta kuin minunkin vanhempani. Sotaan ei kuulemma ehtinyt, mutta kauppasi sakemanneille villasukkia ja tikkureita, palkaksi sai konjakkia... Hauska jeppe, mutta alkoi sitten kiroilla ja lopuksi itkeä pillittää...

    – Niinhän se aina tekee, Kolehmainen myöntää. – Se on sotaorpo.

    – Jaa niinkö, Tapsa tumppaa tupakkansa. – Ilmankos se kertoikin, että sai joltakin saku-upseerilta parabellumin, meni latoon ja aikoi ampua itsensä. Painoi piipun ohimolleen ja sanoi “äiti”... Sehän selittää kaiken.

    – No, ei sitten kuitenkaan ampunut, Kolehmainen naurahti kuivasti ja lähti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitus on loistava, upeasti kirjoitettu, sen lukee mielellään moneenkin kertaan.

      Mutta, heh heh, ei tuolla konjakkia voiteta. Missä ovat raittiuskilpaan kuuluvat tuomio ja helvetin lieskat?

      Poista
    2. Kiitos, Tapsa! Tämä on kirjoitus numero 4.

      Katsotaan, saadaanko lisää. Kirjoittakaa rohkeasti, kuka tahansa!

      Sanonpa minäkin kohta jotakin noista kirjoituksista, kun luen nyt ensin tuon uusimman.

      Poista
  18. Pienelle absolutistitytölle illan pisteet! Pieni, paleltunut absolutisti kynttilä kädessä vetoaa tuomaristoon niin 1920- kuin 2000-luvullakin.

    Solumyrkyt valvottavat, siksi laadin arvosteluja kello neljä yöllä. Enkä oppinut Pipponiaksista mitään; juon rommia. Lääkäri sanoi, että vähän saa ottaa, jos myrkyn maku suussa pahenee. Ja minulla se paheni....

    Tapsan ja minun yhteisestä muistivarastosta Ruotsin-ajoilta saa kyllä irti paljon opettavaista. Aina ne saatanan sotaorvot olivat pillittämässä ja itseään ampumassa. Ja joivat enemmän kuin me. Eikä ihme, minähän sitä viinaa myin.

    Rikun nauravat kukkaset kielivät tietynlaisesta armottomuudesta alholiin sortuneiden lähimmäistemme suhteen. Mutta armottomia olivatkin aikoinaan nuo kilpakirjoitusten tuomarit. Mitä kauheampi loppu, sen parempi. Pragmatikkona Riku ottaa pisteet mistä niitä on jaossa.

    Tapsa voisi tietysti kertoa sen tapauksen Slussenilta, kun muuan suomalainen sissi syttyi tuleen ja paloi itsekseen siltojen alla juotuaan vääriä aineita. Siinä oli helvetin lieskoja kerrakseen! Dagens Nykterhetkin kirjoitti siitä: "En finne igen."
    Ja huomatkaa: nytkään ei tarvitse papin keksiä helvetin lieskoja, ei mitään mielikuvitusta, kiitos, hyvät naiset ja herrat. Helvetin lieskat me näemme jo täällä.

    VastaaPoista
  19. Tässäpä Kolella hieno analyyttinen yhteenveto kirjoituksista. Erikoisesti sympatiseeraan tuota lausahdusta, että helvetin lieskat ovat jo tässä elämässä - viittaan Kolen kertomukseen, samoin pienen absolutistitytön kohtaloon. Se vaan, että menevätkö ne lieskat aina oikeille ihmisille??

    VastaaPoista
  20. Arviointia kirjoituksista

    Kolen kirjoitusta arvioin jo tuolla ylempänä, mutta yhtenäisyyden vuoksi toistan, mitä sanoin: "Kolen kirjoitus on suoraan veitsenterältä. Tyylilaji on puhtaan viiltävä, jossain mielessä jopa hyytävä. Erikoisesti pidän lukijaa armahtavasta viimeisestä virkkeestä: Ja joulun jälkeen, heti joulun jälkeen vilahtaa veitsi. Tässä tapauksessa se myös tuo perimmäisten asioitten joukkoon annoksen mustaa huumoria. Kole on selvä voittajaehdokas terävästi leikkaavine itseironioineen. Konjakkipullo siintää nyt vahvasti maisemissa, etenkin, kun tarina on uskottava, siinä ei ole ylidramatisointia.

    Sirpan pieni absolutistityttö on ihanan kehno nyyhkistarina. Siinä näkyy selvästi kirjallista mallintamista, vaikka ei se ole synti, harrastihan jo James Joyce samaa vikaa. Tarina on upotetttu kertomukseen pienestä tulitikkutytöstä, joka kuoli köyhänä ja hankeen. Erikoisesti sympatiseeraankin tässä kertomuksen loppua, jossa hento tyttö puristaa hoikilla sinisillä sormillaan, jääkalmona, vielä lepattavaa valkeaa kynttilää käsissään. Nenäliinoja kuluu. Vaan mikä on raittiustarinan opetus, Sirpa? - Tähänkö kosahtaa konjakkipullo?

    Rikun Piipponiakki on loistava kuvaus juoppolallista, joka nyt vaan ei ymmärrä ryhdistäytyä eikä tajua, että ihminen ON oman onnensa seppä ja takoo elämänsä itse yritteliäisyytensä ja viitsimisensä voimalla. Tarinassa parasta on se oivallisesti nähty visio siitä, miten luusereitten oikein käy, kun antavat vaan mennä ja jäävät ajelehtimaan elämän vuolaassa virrassa. Miten moni orpolapsi on elämässään pärjännyt korkeallekin, vaan Piipponiakki ei ymmärrä pärjätä. Opettavaisuudesta tarina saa täydet pojot. Ehdottomasti voittaja-ainesta. Nyt näyttää konjakkipullolta!

    Nyt taisi konjakki luiskahtaa kyllä Tapsalle! Nimittäin hänen tarinassaan on imua, liikettä, loistavaa dialogia ja erilaisia taidokkaita lukijan kosiskeluniksejä, ja onpa siellä syväsukellus kulttuuriinkin! Kateissa oleva Huik-- Hoikan Jake on noudettu Pojat-leffasta, jossa Jake jätettiin henkiin kirjan vastaisesti. Tässä sympatiseeraan erikoisesti sitä, että Jake kuvataan poissaolevana, muiden repliikkien kautta piirtyy onnettoman luovuttajan elämä. Pientä toivoa juopolla on, sillä huolimatta ilmeisen huonosta kaveriseurasta hänellä on erinomaisen hyvä ja kipakka vaimo, ja hänen ansiostaan tarina näyttäytyykin aika lohdulliselta jatkossa. Opetus lienee tässä se, että hyvä vaimo voi pelastaa luuserin kaidalta juoppouden tieltä. Ajatus on mitä parhain, jonka vuoksi tässä ollaan nyt vahvasti kiinni konjakkipullon kaulassa.

    VastaaPoista
  21. Meinasin ensin kirjoittaa iloisesta luonteesta kärsivästä pojasta. Sellaisesta, joka ei millään ymmärtänyt, että "itku pitkästä ilosta" ja joka ei vielä pitkällä toisella kymmenellä ollessaan ollut kertaakaan pohtinut itsensä hirttämistä. Tuollaisesta pinnallisuudesta ei hyvä seuraa, arvaahan sen.

    Sitten Piipponiakki tuli mieleeni. Hänellä oli myös veli, tinneristi hänkin. 70-luvulla heitä oli paljon. Veli murtautui korjauksessa olleeseen kirkkoon ilmeisesti ehtoollisjuomien toivossa ja kuoli putoamalla korkealta aivan alttarin eteen. Arvaa sen, mitä tämän maailman raittiuskilpatuomarit sanoivat. Eivät puhuneet siitä ilmeisimmästä vaihtoehdosta, että Jumala pelasti hänet tältä maailmalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kirkosta on käyty juomassa Kristuksen veret. Jumalan käsi siinä kävi ja helvetin lieskat iskivät heti, loppu oli oikein viinavarkaalle!

      Poista
  22. Vielä kaivataan lisää tarinoita. Char? Leonoora? Anonyymi? Satunnainen ohikulkija?

    Tarttukaa rohkeasti kynään ja tulkaa mukaan kisaan kirjoittamalla raittiuskilpakirjoitus, aihe on vapaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saako osallistua toisella ja kolmannellakin kilpakirjoituksella? Jos ei saa, niin saako huiputtaa ja osallistua nimimerkillä?

      Ja missä viipyy Mikiksen omakohtainen tarina!? Arvaan, että hän sitä juuri kokemassa ja kertoo kohta...

      Nimim. Tuurijuoppo turiseepi

      Poista
    2. Jaa että saako huiputtaa.

      Ei tietenkään huiputtaa saa. Vaan loppuklausuulina totean, että kukapas niitä uusien nimimerkkien tai anonyymien henkilöyksiä rupeaa ja pystyy tarkistamaan. Sirpastakaan ei tiedä, epäilen vahvasti yhtä tiettyä ihmistä. Vaan en tarkistele.

      Suositan vaan siis äärimmäisenä loppukaneettina osallistumista täysin rinnoin ja runsaasti.

      Poista
    3. Mikistä nyt tietenkin aina kaivataan, mutta hänellä lienee menossa real life. Vaikka veikkaan, että jos miekkonen osallistuu, hän unohtaa otsikon. Ei sevväliä. Toivottavasti taas ilmaantuu iloksemme.

      Poista
    4. Waltarikin kirjoitti pienoisromaanikilpailuun nimettömänä.

      Poista
    5. Kyllä vaan, ja kuinka moni suurmiehistäkin - viittaan Kekkoseen ja useimpiin pakinoitsijoihin - on kirjoittanut pseudona erinomaisia tekstejä.

      Muuten, tarkistin Wiki-sanakirjasta pseudon merkityksen. En muistanutkaan, että sen alkuperäinen merkitys on teeskennelty, epäaito. Hah, kissan kontit!

      Virtuaaliaikana pseudo tarkoittaa minusta nimimerkkikirjoittamista, eikä sellainen automaattisesti ole teeskenneltyä ja epäaitoa. Yhtä hyvin ristimänimellä kirjoitettu teksti voi olla teeskennelty ja epäaito. Sisältöhän tuon ratkaisee!

      Poista
  23. TUNTEMATON TUURIJUOPPO

    Rokka pelkäsi. Hän nosti päätään ja kuulosteli etäältä idästä kuuluvaa jytinää. Sitten hän nousi vavahtaen seisomaan: – Heräkkää poja, nyt ne perkeleet tulloo!

    Muutama muukin pomppasi pystyyn, silmät suurina, harottavin hiuksin, toljaillen sinne tänne. – Ketkä tulloo? Kissalan pojatko? Mitä saatanaa ne taas hakee, juurihan ne kävi ja vei Rahikaisen putkaan Gotlandsgatanille...

    Rokka seisoi huojuen, tyhjä tenupullo kädessään ja tuijotti itään, Kastellholmenin suuntaan: – Taivaallinen sotajoukko tulloo... Usot sie Vänskä, et me uijaan kohta?

    Isokokoinen turjake kohosi huojuen polvilleen: – Vänskän akan poika Kiuruveeltä, syö rautaa ja paskantaa SKF:n liukumiinoja... hähähä...

    Rokka mulkaisi Vänskää ja ärähti: – Ois paree, että tekin seisositte, se on meinaan pienimmän riesan tie... Nyt ne tulloo! Tuolta pilvien takaa... näettekö, siellä enkelien etujoukossa kulkevat tamburiinia helistäen Hietanen, Koskela, Lehto, Viirilä ja Riitaojakin... Armoa, armoa, särkekää viinapullot pojat, ne tyhjät, älkää vielä täysiä... Armoa, me tehhään parannus!

    – Van minä en säre yhtään pulloa, eikä meillä täysiä olekaan, murahti matala mies joukon takaa. – Sitä paitsi Riitaojat ja muut jäi Karjalan korpiin.

    – No, siehä sälli oot Määttä, ko pilikkaat, Rokka huusi sortuvalla äänellään. – Tuolta ne nyt tulloo, armoa, ei myö olla täällä tappamas vaan kuolemas... Miun eukkoin leikkajaa ruista Kannaksel ja täällä mie vaan ryven Slussenilla ko ellun kana... Armoa...

    – Kuulkaahan, ärähti silloin laiha silmälasipäinen mies joukon keskeltä ja katseli Rokkaa tuimasti: – Kaunista... Hyvin kaunista... Ei enää tarvitse ihmetellä. Kun joukkuekin on tuossa kunnossa. Mitä täällä on juotu?

    – Tenua täällä on juotu, kuten hyvin tiiät, Rokka ärähti.

    – Mikä mies te olette? silmälasipäinen kysyi ja kurtisti kulmiaan.

    – Et sie Lammio ennää tunne minnuu? Rokka puuskahti. – Mie olen Rokan Antti, maanviljelijä Kannakselt, nykyään Slusseni sissi...

    Rokka keskeytti puheensa ja tuijotti roskiksen takaa esiin kömpivää körilästä, joka nousi polvilleen, kaatoi tenupullosta päälleen kirkkaana helmeilevää nestettä ja messusi: – Valmistauttuka poja kualema kori, uskonno ja isänmaan pualest! Taas Suomen karhu elämöi, se nost kämmentäns ja löi!

    Sitten köriläs raapaisi tikun ja paloi raittiuden armon valaisena soihtuna jälkipolville merkiksi ja isänmaalle kunniaksi. Aika velikulta. Sen jälkeen hän hyppäsi palavissaan mereen, siitä Skeppbronin rannasta Slussenin kaijan kohdalta.

    Muut hyppäsivät perässä. Tarinan opetus: kaveria ei jätetä.

    (Lisäksi siihen pulloon jäi vielä tenua. Se saatiin pelastettua.)

    VastaaPoista
  24. RAITTIUSKILPAKIRJOITUS

    Meidän isillä ei enää ole alkoholiongelmaa, se sai pontikkavehkeet valmiiksi. Isi sanoo itseään tehtailijaksi ja meinaa avata haaraliikkeitä, jos se vaan saa ahväärin kunnolla sujumaan. Se viettää nykyisin tosi paljon laatuaikaa meidän kanssa ja on eri iloinen. Kerran se kyllä kirosi, kun johonkin letkuun tuli tukos. Jouluna se makas ja kuorsas kuusen edessä ja me laulettiin, että ”onkos tullu kesä, jo talven keskelle”.


    Isin ponu maksaa viiskymppiä iso pullo ja se on Euroopan parasta, siitä tulee hevonenkin känniin, me kokeiltiin. Papin perkelekin sanoi, että onpas hyvää. Myös iltaisin ja minä tuon tarvittaessa polkupyörällä kotiin ilman eri veloitusta. Kannattais opettajankin kokeilla, voin tuoda repussa kouluun.

    MAIJA 8V.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Riku! Tämä on kirjoitus numero 6.

      Poista
    2. Arviot tulevat kootusti, eli odotellaan vielä muita!

      Poista
  25. Hei kaikille! :)

    Re edellinen keskustelu. en viitannut mitenkään tämän palstan kirjoittajiin kun puhuin Loirin vieras-sika-piiskuusta; ilmaisin itseäni epätarkasti. - Toisaalta. jos nyt aina laitan vastuuvapautusklausukkelin (vai mikä se nyt on), joka kommenttiini.... Kai te ny itte tiärette, mitä ootte kirjoittaneet?! Tai ainakin tarkoittaneet. :)

    Ihmisten tarve nostaa yksi jalustalle ja sitten pudottaa alas, mitä korkeammalta ja kovempaa, sen tyydyttävämpää: eikös se ole yleismaailmallinen ilmiö? Joskus kaatuvat patsaat, useammin ihmiset, ja sitten on se kasti, joka on Pyhä, tai ainakin pitäisi saada olla (vrt Mannerheim & Ukrainan perhonen-kohu).

    Kuunkuiske, jos ei lähdettäis arpomaan, mistä nimenomaan tuiskahdin, en muista, ja joka tapauksessa se oli tyhmä kommentti minulta, siksi poistin sen. - Jostain syystä silität minua vastakarvaan, näin neteitse: livenä tultaisiin varmasti paljon paremmin toimeen...
    - Eli ei, pojat: Kuunkuiskeen ja Charin Kissatappelua Biksuissa ette tule Hakkapeliitta-päivillä näkemään, niin Mutapainin Ystäviä kuin olettekin. ;)

    Riku: olen samaa mieltä Keski-Ikäisyydestä: älkääs jolpit vetäkö meitä samaan kastiin ittenne kanssa! Ensinnäkin täytän aina 25 v, ja toisekseen, Elämä alkaa Rauhoittua vasta, kun saadaan teidät muut palstalaiset kunnialla hyvään vanhainkotiin, kuten entinenkin emäntä sanoi omasta 76-v tyttärestään. - Ja Tämä tarina on Tosi!

    Ja Iines, ystäväni, kaikkein tärkeimmin:

    Sinä et ikimaailmassa sanoisi kenenkään 9-10 v-oppilaasi ainetta "naurettavan kehnoksi"!

    Et nyt mollais itteäs liioin. Ihminen olet sinäkini! Et koskaan lyttäisi ketään missään, etkä heiluttaisi punakynää noin. - Jos tarkoitus oli lähettää ap juttu: oisit lähettänyt: eihän me naperoina oltu kaiken taitavia, mutta hengen paloa monella riitti!

    Miksi se ei ole arvo sinänsä?!

    - Ja ihan vain reality-check: kaikki 10- v ei osaa edes kirjoittaa, eli luokan (tai koulun) parhaan kirjoituksen nappaaminen ei ole välttämättä saavutus, jota pitää häpeillä, onnistumisen pelossa. - Varsinkaan, jos kaikki ei osaa ees kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Char, kun kaikki kaksikymppisetkään eivät osaa edes lukea sujuvasti. Jos tahtoo nähdä tästä todisteen, niin avatkaapa hetkeksi Big Brother -niminen ohjelma. Olen seurannut oikeastaan aika järkyttyneenä joskus, kun talon asukas avaa kirjekuoren ja lukee sen muulle joukolle. Poikkeuksetta jokainen takeltelee ja hidastelee pitkien tai jokusten vaikeampien sanojen kohdalla. Ihan kuin tavaamisesta ei olisi kauankaan aikaa. Tämä takeltelu ei johdu jännityksestä vaan selkeästi huonosta lukutaidosta ihan työikäisillä nuorilla.

      Poista
  26. Minulla on tässä nyt yksi ihmissuhdevyhde meneillään, ei mikään ikävä asia, iloinen on, mutta vie aikaa kuin pitkänsiiman selvittely. Deadline on la/su.

    Joten täten anon mitä nöyrimmin Kouluhallituksen Korkeimmalta (tarvittaessa toiseksi korkeimmalta) Kansliajohtajalta kilpailuajan pidentämistä.
    nimim. "annan Sulle siitä hyvästä omenan,ope"

    Ps. Otsikossa pysyminen ja aiheesta puhuminen on kyllä minulle vaikeaa koska en koskaan ole ollut alkoholin kanssa tekemisissä. (Paitsi ripille kun pääsin niin sain pienen kulauksen viinaa. Ja sellaisen perunalastun. -Pitäisikö minun nyt, kilpailua varten, ruveta treenaamaan?) Fiktiiivisiä tarinoita taas en osaa väsätä kun en osaa valehdella. Ja tupakkaa en ole ikinä polttanut! (Enkä kiroillut.)

    ... lähtee lätkimään, keinuvin askelin ja kassit kilahdellen. tallustellessaan tonkii taskujaan ja mutisee sitten pahantuulisena kuin vahingossa siilillä pehvansa pyyhkinyt Karhu Källeröinen... "voi vittu jäikö ne sätkät taas Alkon kassalle."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea ihmissuhdevyyhden, mitä se sitten lieneekään, selvittelyyn, mikis! Oletko muuten varma, ettet kaipaa palstan asiantuntevaa ihmissuhdeneuvontaa? Epäilen, että olet tainnut hurmata villin naislauman, joka tappelee teikäläisen huomiosta.

      Vaan kirjoituskisa jatkuu yli viikonlopun, mutta sitten se tyssää.

      Poista
  27. Char, sanoit kimmastuneesi ikä-maininnasta ja olin maininnut vain Rikun keski-ikäisyyden.

    Minusta on omituista nuoruudenpalvontaa, että ei anneta arvoa ikääntymiselle ja peitellään ikää. Keskenkasvuista. Ikääntyminen (voi) tuo(da) mukanaan viisautta ja ymmärrystä; nuorella ei ole kuin sileä iho ja kimmoisa liha eli aika vähän siihen verrattuna mitä hänestä voi kehkeytyä.

    Olet varmasti mukava ihminen, mutta en ymmärrä naisia, jotka esittelevät tissivakoa, esittävät blondia miesseurassa ja mielistelevät miehiä. Sellainen nainen arvostaa itseään to-del-la vähän. Valitkaamme siis kumpikin seuramme mieltymystemme mukaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuunkuiske, lopeta jo.

      Toivoo kaikella ystävyydellä Char.

      Poista
  28. Toisaalta, koko elämäni on Raittiuskilpakirjoitusta. Tarkoitan, että te rakkaat taaperot ja natiaiset ja muut mukulat voitte oppia minusta: kyllä oli hyvä ryhti vielä n. 60 vuotta sitten. Mutta onko enää, näiden satojen tuhansien kapakoiden jälkeen joissa kuolema käy sisään ja ulos, käy ulos ja sisään... ja joissa tuoksuus naaran veri. Enpä usko. (Käy vilkaisemassa itseään eteisen peilistä: hnnhyy. Pituus on lyhentynyt noin 0,5 senttiä. Mutta muuten... no, tjaa. (ottaa kuin huikan parvesipullosta. ähh!)

    VastaaPoista
  29. mikis jos saan sanoa: kiva kuulla. Sinusta.

    Kuunkuiske, toisaalta koko elämäni on Tissivakokilpailua. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Char, käsi sydämelle: kannattaako tissimiehen takia ylipäänsä juosta? Minä tarjoaisin hänelle tuttipulloa.

      Maailmassa on paljon miehiä, jotka katsovat naista mieluummin silmiin, jos on kahdesta valita.

      Tällä en kiistä erotiikan merkitystä, päinvastoin, mutta eihän avara kaula-aukko erotiikkaa ole.

      Poista
    2. Käsi sydämelle, Iines:

      mistä puhut?!

      MitkäTissit?

      Vai niiden puutteet?!.

      Poista
    3. Tissivaosta puhut tuossa ihan yläpuolella, repliikissäsi, Char.

      Itse pidän povea kiinnostavampana, kun puolet siitä ei näy. Ihan tästä vain on minun kohdallani kyse, mutta ei minua näytillä oleva tissivako haittaa niin kauan, kun se ei pomppaa kasvoilleni.

      Poista
  30. Minä broidin kanssa muistelin menneitä. P:n isä yritti juoppoudestaa nyt huolimatta huolehtia jälkikasvustaan
    "Ei kai meidän P vaan ole karannut sieltä armeijasta." - Tottakai oli, kaikki sen tajusivat. Broidille isä P oli esitellyt salakomeroa kaapin takana, siellä rakas poika oli turvassa, kun poliisit hakivat. Ja se äiti P oli juoppohuora, joka vihasi koko perhettään ja oli heidät jättänyt. Isä P kuulemma kännissä itki, kuinka kauhea se oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos nyt ihan lonkalta vastaan:

      Itte muistin kun paljon myöhemmin luin Sinervoa, ja että kun Mannerheim kuoli. - Joku juoksi itkemään ilosta.



      Köyhälistö-Famu oli antanut mulle Taulun - siis sen ratsu-jutskan - kun asuin Ulkomailla, se annettiin pyynnöstä Pohjanmaalle, ainoa mitä pyysi. Siis se lankomies, mutta kun.....

      Halusin taulun takaisin, Famun takia.

      Nyt mulla on kehyksissä tosi kaunis paperinukkelajitelma. Mannerheim on siellä alla.

      Poista
    2. Pakko kysyä kuin Kekkonen:mitä tämä tarkoittaa?

      Poista
    3. Että taululla oli tunnearvoa.

      Ja oma suku oli hajaantunut sinne sun tänne.... En vähättele Mannerheimia, mutta en ihailekaan.

      Säästin kuvan, mutta seinälle halusin paperinukkelajitelman.

      Joka kerta, kun matkustan junalla Hämeen linnan ohi, muistan Sinervoa. - Hänen runonsa aukenivat minulle tosi amatöörimäisen kasetin kautta; ei edes omakustanne, vaan toisen siskon kaveriporukka sävelsi ja lauloi.

      Poista
  31. Paljon on maailma muuttunut, nämä nykyiset ovat sellaisia siloperse-uusavuttomia. Me olimme vanha-avuttomia. Ehkä edelleenkin. Minkä tälle maailmalle mahtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taidanpa napata käyttööni tuon siloperse-uusavuttoman. Se sopii moniin nykyajan nuor'aikuisiin. Ja jos tarkkoja oltiin, me - puhun omasta polvestani - emme olleet minkäänlaisia avuttomia. Me menimme ja teimme, vaikka ei paljon kannustusta tullutkaan. Oli selviö, että itse on mentävä tulen läpi, ja vieläpä vähin äänin.

      Poista
  32. Mutta ollaan hyviä parjaamaan itsejämme, vai mitä, Iines?

    Silo-Perse-Uusavuttomia saa niivittää.

    Itte en ees 22-v uskonut tuota - nyt 25 v vielä vähemmän.





    VastaaPoista
  33. Arviointia kirjoituksista nro 5 ja 6

    Tapsan toinen kirjoitus, numero 5, on kolmas tuotantokausi Tuntemattomasta. Se kuvaa aikaa, jolloin Suomessa naulattiin talojen ikkunat umpeen ja lähdettiin meren yli Bore III:lla hakemaan parempia oloja. Uusi kotipaikka löytyi heti vieraan maan sataman kupeesta, Slussenilta, ja kirjoittaja kuvaakin eloisasti paikan sissitoiminnan erilaisia rikkaita muotoja. Tarinassa on hieno katharsis, tapahtumat saavat kirkastuneen lopun, kun tuntematon tuurijuoppo hyppää palavana ja oletettavasti ankarasti sihahtaen meren syliin. Ja muut uimataidottomat perässä sinne. Oli kirjoittajalta kaunis teko, ettei auki olevia sepaluksia mainittu tässä tarinassa. Tässä ollaan nyt niin lähellä ensi palkintoa, että oksat pois!

    Rikun toinen kirjoitus: Pikkuisen Maijan, 8 v, kirjoittama tarina on kerrassaan hellyttävä, ja voisin jo tässä vaiheessa luvata konjakkipullon Maijukalle. Parasta tarinassa on reippaan pikkuneidin havainnointikyky. Hän katsoo maailmaa avarin silmin eikä räplää vain nukkejaan. Varhaiskypsä tyttönen ymmärtää sen, mistä leipä tulee, ja tämä on lapselta paljon, etenkin jos vertaa tätä pikkupirpanaa nykyajan hemmoteltuihin kermaprinsessoihin. Oletettavasti Maijalla on ollut myös sukupuoleton kasvatus - pikantin moderni vivahde tarinassa.

    VastaaPoista
  34. Hei, hyvin pidin pintani, melkein kokonaisen päivän olin irti tietsikasta! Jos olisin juoppo, ei minulla olisi mitään mahiksia selviytyä raittiina viikkoa kauempaa. Mutta nyt tuli vastustamaton halu tulla lukemaan tarinoitanne. Ja luin. Ja luin. Vaan kyllä te ootte voittamatonta porukkaa, niin hyviä juttuja, tuoreita ja tosi uskottavia. Huh huh. En ainakaan palkintolautakuntaan haluaisi. Pitäisi vetää pitkää tikkua, muuten en osaisi näitä paremmuusjärjestykseen latailla.

    Mutta yksi juttu. Eikö Iines itsekin voisi osallistua tähän? Niin kuin sanoin, tuo Iines 9v. oli todella mahtava suoritus sen ikäiseltä. Olisi mukava kuulla nyky-Iinekseltä millaisen tarinan hän nyt kirjoittaisi. Myös Char voisi varmaan osalistua, hänellä on sujuva kynä ja mielikuvitusta löytyy, kenties tosi tarinakin.

    Ja joku "musta hevonen" voisi ilmaantua vaikka anonyymina.

    Tuota miksun juttua odottaisin vesi kielellä, kai se tulee huolimatta ihmissuhdesolmuista?

    Minulla olisi itselläni yksi juoppojuttu valmiina. Se on tosi. Mutta epäilen, ettei se pärjäisi alkuunkaan kun siinä ei ole mitään hauskaa. Se on liian tosi. Sitä paitsi olen sen ehkä joskus jossain blogissani jo julkaissut. Tai sitten muistan väärin. Mutta. Ja voi olla etten edes enää löydä sitä. Uutta en ennätä millään tehdä, eikä ole inspistä näiden täällä olevien jälkeen, liian ylivoimaista.

    Rakkain terveisin. Liisu

    Muuten. Eikö kaikille osallistujille voisi antaa kunniamaininnan. Tarviiko välttämättä valita voittaja? Ei tulisi kenellekään paha mieli tai pettymys.

    Ps. Tämä oli hieno idea, tämä kilpailu! Kerrassaan mainio. Juoppous. Tuskin siltä kukaan suomalainen ei olisi jossain muodossa saanut sitä kokeilla. Mulla on monta tuttua, jotka ovat alkoholisteja. Heistä jokaisesta voisi kirjoittaa tarinan. Ei ole pitkä aika siitä, kun yritin tukea yhtä tuolla raitilla kotiinsa. En saanut edes ylös häntä maasta. Piti soittaa ambulanssi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, Liisu, ystäväni,

      kiitos kun kysyit. - Ja olen samaa mieltä siitä, että kaikki saa palkinnon! Myös Iines!

      Ja eniten! - Tämä ope a taa pientä punakynää korjailusta; oisit Iines julkaissut vaan!

      Kun kuitenkin oikeasti haluat, että kaikki peliin - silloin 9 v teit just sen.

      Lapsi kirjoittaa, maalaa, tekee... Kun hyväksyt ja kannustat sitä meissä muissa - entä itsessäsi?'

      Ymmärrän ope-jutun: mutta jos ittesi suhteen vain hengittäisit.



      Poista
    2. Char, mitä en julkaissut? Tuo pääjutussa oleva ainehan oli kilpakirjoitukseni, sellaisenaan. Eli siis se oli kilpailussa mukana ja voitti. Sitä kehuttiin kyllä ja opettaja antoi siitä numeroksi 9 1/2.

      Poista
    3. Iines, etkös sanonut, että korjasit, punakynällä, pari juttua?

      Poista
    4. Siis punakynällä en korjaillut tuohon kuvassa olevaan aineeseen yhtään mitään. Eihän lähdettä saa muuttaa! Itse asiassa aineessa oli vain pari opettajan punakynämerkintää, lähinnä välimerkeissä - kuten valokuvastakin näkyy.

      Tarkoitin, että puhtaaksikirjoittaessani ainetta tähän tulin automaattisesti lisänneeksi puuttuvan pilkun, ja yhdestä alkuperäisestä aineen lauseesta jätin tässä kaksi sanaa pois - niillä ei ole merkitystä kokonaisuuden eikä edes tyylin kannalta. Mutta siis valokuvassa oleva ja ylle kopioitu aine on ehtaa silloista tavaraa.

      Poista
  35. Komppasin Iinestä!

    Rakastavan naisen Hyvä Käsi, ja täällä myös reilun kamun Hyvä Koura- Mikis, pärjää, muru!

    Tiedän, kokemuksssta, että netitse voi tukea - tarttet tai, et, tule pian takaisin!

    Itte olen aikoinaan tarttenut ja saanut, pyytämättä, juttuseuraa, ihan vaan noin. Voi vaan puhua - ja mehän ollaan jo kavereita, hyvässä mielessä?

    Olkoot ny virtuaalia - on tämä yhtä todellista kuin kortti, jonka kirjoittaisin.

    Natihaleja, t. Char

    VastaaPoista
  36. RIVARIN TOINEN OVI VASEMMALTA

    Ensimmäisen oven takana asui Piipposen perhe, johon kuuluivat punaposkinen äiti, kaikin puolin käypäinen isä ja tyttäret Liisa ja Maija. Mitäpä heistä olisi muuta sanottavaa kuin että kelpo yhteiskunnan jäseniä ja hyviä veronmaksajia olivat vanhemmat ja siistiksi suittuja kunnon tyttäriä jälkipolvi. Ei ollut kenestäkään heistä harmia eikä haittaa talossa eikä puutarhassa.

    Annas olla sitten seuraava ovi, jonka postiluukussa luki Laamanen. Sen oven takana majailikin sitten sekalainen seurakunta. Isä Matti, joka kävi töissä silloin kun muisti ja muun ajan juopotteli. (Enimmäkseen juopotteli.) Äiti Anna oli hiukan hitaanpuoleinen noin niin kuin sanan molemmissa merkityksissä ja päivät pääksytysten katseli tv-uusintoja eikä oikein kotiakaan hoitanut hän. Ei hän ollut työelämään kelvannut paitsi nuorempana hanttihommiin. Perheen poika Jari oli nähnyt 20-vuotispäivänsä jo viime vuonna ja edelleen vaan lusmuili peräkammarissa, isänsä tupakkeja poltteli ja olusia naukkaili ja pienen korvauksen elostaan sossusta nosti. Tytär Jaana, viisitoistakesäinen ja hiukan yksinkertainen typykkä oli se, jonka tähden taloyhtiö oli helisemässä. Jaana kun laulaa hoilotti aina koulun jälkeen niin että koko talo raikasi. Ei ollut häntä siunattu laulun lahjalla mutta sitäkin kovemmalla äänellä kyllä.

    Niin elettiin vuosi ja toinenkin, kunnes eräänä uutena keväänä kaikki muuttui.

    Piipposen herra (Pekka nimeltään) oli töissä kurkkinut työkaverin olan yli pornosivuja ohi kulkiessaan. Miten se niin mukavasti housuissa tuntuikaan, kun kauniin, antavan naisen videoruudulla näki. Kotiin päästyään hän kirjoitti googleen että "seksi" ja hänen silmiensä eteen aukesi runsaudenpula! Oli videolla tummaa naista ja vaaleaa, pientä ja suurta, kaunista ja vähemmän viehättävää ja isoa pyllyä sekä hillitympää takamusta, rintaakin monenlaista. Toista se oli katsella sitä tarjonnan määrää kuin omaa eukkoa, joka nuukasti antautui ja silloinkaan ei kovin suosiolla.

    Kului vuosi ja toinen ja elämä kulki.

    Viimeksi kuultua: Piipposen Pekka on menettänyt työpaikkansa pornosivujen pläräyksen tähden ja jatkaa harrastustaan pienessä vuokrayksiössä sen jälkeen, kun ex-vaimo hänet pihalle pisti. Ex-vaimon posket ovat entistäkin punakammat, koska hän on löytänyt uuden miehen kolmannen oven takana asuvasta Virtasen Heikistä, jonka vaimosta karu sairaus vei ennenaikaisen voiton. Tyttäristä ei ole muuta sanottavaa kuin että yhtä harmittomia tulevia yhteiskunnan tukipylväitä he ovat kuin ennenkin, yliopiston penkkiä kuluttaa kumpainenkin.

    Laamasen Matti ja Anna ovat muuttaneet maalle ja siellä kelpaa puutarhaa kuopsutella ja eläimiä hoidella. Matille ei enää olut maistu vaan työ kyllä ja arvostettu työmies hän onkin! Anna ei enää katsele uusintoja vaan vierailee läheisessä vanhainkodissa ja auttelee siellä kaikessa missä voi. Jarista on tullut mies ja isä. Herttaista vaimoaan hän auttelee kotitöissä sen minkä opiskeluiltaan kerkiää. Jaana on päässyt laulunoppiin ja varmaankin hänet nähdään seuraavassa Idolsissa.

    Niin se elämä heittelee ihmispoloa. Ei koskaan tiedä mikä käy kenenkin kohtaloksi. Piipposen Pekalle se oli internetti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, onpas mukavaa, että joukkoon saatiin Anonyymin kirjoitus! Tämä on kirjoitus numero 7.

      Muistakaa kaikki, että kirjoituksia voi vapaasti ja ihan lyhyesti arvioida - oma arviointini tulee edellisten lailla sarjassa, kun ja jos tulee lisää kirjoituksia. Enkä minä ole tuomari tai kriitikko, vaan minusta on vain mukavaa sanoa jotakin toisten kirjoituksista. Jokainen varmaan odottaa edes jotakin palautetta.

      Voi myös sanoa, mitä ehdottaa voittajaksi, vaikka mitä enemmän näitä tulee, sen mahdottomammksi voittajan valinta näyttää käyvän. Kaikki ovat kerrassaan mainioita raittius- tai päihdevalistuksia.

      Poista
    2. Iines,

      et reagoinut tuohon edelliseen kommenttiini (?) jossa kysyin, etkö voisi itsekin kirjoittaa nyt aikuisena oman juttusi ja olla siten mukana tässä kisailussa.

      Se kommentti oli kirjoitettu sinua ajatellen, Iines, mutta kun olin "täynnä" toisten kommentteja joita olin mielenkiinnolla juuri lukenut, meni itsestään niin etten pannut puhuttelusanaa kenellekään. Kirjasin vain ajatukseni. Te olitte tavallaan kaikki mielessä.

      Miten minusta tuntuu, että täällä tapahtuu ihan niin kuin oikeassa elämässäkin tapahtuu vähän toisten kehnäämistä? Voiko se olla totta vai tulkitsenko väärin jotkut kommentit? Minusta Char on harvinaisen avomielinen. Pidän avoimista ihmisistä, vaikka itse olen varmaan teistä sulkeutunut. Mielestäni olen avoin sulkeutunut. Ja tuo sulkeutuneisuus johtuu omista kokemuksistani varmaan. Jos olen oma itseni, minua kauhistellaan. Olen ollut suorastaan pulassa sen takia, että olen ollut lapsellisen rehellinen. Nyt on helpottanut. Voin rauhassa jossain seurassa tarpeen tullen puhua "valkoisia valheita". Siitä on nimittäin tehty tutkimus, joka julkaistiin tiedotusvälineissä. Ja puhuttiin siitä täällä kotona. Mies piti itsestäänselvänä, ettei ihminen voi olla aina rehellinen. Jos joku (tekijä) tulee esim. jossain avajaisissa kysymään sinulta mitä pidät töistäni, et missään tapauksessa voi sanoa, että ne ovat taitavasti tehtyjä, mutta jäävät käsityön tasolle (vaikka olisit niin juuri itseksesi ajatellut). Sinun on pakko jotenkin kiertää tuo kysymys ja sanoa jotain suurpiirteistä, kuten: kyllä näkee näistä että olet ollut ahkera. Tms.

      Tuossa tutkimuksessa todettiin että sillä, joka on täysin rehellinen, on paljon vihamiehiä ja häntä kaihdetaan. Mutta että sosiaalisessa elämässä tarvitaan valkoisia valheita. Olen joskus verrannut itseäni Dostojevskin Idioottiin. On ollut huono omatunto, jos olen puhunut "muunneltua totuutta".

      Lapset opetetaan kai aika yleisesti puhumaan totta. Niinpä minäkin opetin pojan totuudenpuhujaksi. Sillä seurauksella, että esim. kerran eräs nainen tarjosi meille autokyytiä. Hänen autonsa ei ollut mikään mercedes, se oli aikamoinen rähjä suoraan sanoen. Poika istui ja katseli autoa ja sanoi (n. 4v.) : Minä en ainakaan tällaisella autolla ajelisi! (Nainen selvästi pahastui vaikka yritti kätkeä sen). Näin tapahtui usein (ja "siitä puhuttiin kotona"). Mies sanoi että ihmisen sisään on rakennettu vaisto, joka sanoo, milloin totuuden puhuminen onkin pahasta. Ei tahallaan saa toisen mieltä pahoittaa, on minunkin mielipiteeni. Nykyisin keskustellaan siitä pitääkö lapsi kasvattaa rehelliseksi vai saako hänkin sanoa "valkoisia valheita". Jotkut tekee sitä luonnostaan.

      Sanoin ehkä liian rehellisesti tuolla, etten pidä kilpailuista, koska niissä moni joutuu kokemaan pettymystä. Se on yksityinen mielipiteeni ja totuus on että maailma on täynnä kilpailua. Joka paikassa kiipaillaan. Ja kilpailuista pidetään. Ne luovat jännitytystä elämään. Ja kyllä minusta, niin kuin tuolla sanoin, tällainen (vähän leikillinen) kilpailuidea on hyvä ja hauska. Vai olenko väärin käsittänyt? Kilpaillaanko täällä tosi mielessä? Apua, auttakaa minua tässäkin pulmassa. Voiko tämän ottaa vakavasti? Vai mikä tässä ratkaisee? Leikillisyys, huumori, vai kenties tosiasiat?

      Mitä mieltä olette? Valaiskaa minua, please. Vaisto ei sano minulle nyt mitään. Näissä kaikissa kirjoituksissa joita täällä lasketaan kilpailuun kuuluviksi, on jokaisessa jotain huumorin tapaista, vaikka ne olisi tosikertomuksia, eli ne ovat hyvin kirjoitettua. Niitä on ollut mukava lukea. Valkoisia valheita ei näissä tarvita.

      Poista
    3. Liisu, tuossa tuli eilen niin monta kommenttia, että vastaaminen yksinkertaisesti unohtui. Minulla kaihersi kyllä mielessä se, että ylempänä on kommentteja, jotka kannattaa lukea uudelleen.

      Ja Liisu, vastaus on, että toki osallistun tähän kisaan, mutta koska olen blogiemäntä, olen tavallaan jäävi ja osallistun siksi nimimerkillä. Puhuit siellä ylemmässä kommentissasi, jonka muistan siis hyvin, että kaikki ansaitsevat kunniamaininnan, eikä vain yksi palkintoa. Olet täysin oikeassa ja siksipä olenkin pyrkinyt antamaan palautetta kustakin kirjoituksesta. On ollut ilo kirjoittaa hyviä arvosteluja, koska jutut ovat olleet ihan pistämättömiä. Toivottavasti muutkin ehtisivät kirjoittaa jotakin muitten kirjoituksista - se on se kunnia, jon ka voimme antaa. Kirjoitusten paremmuusjärjestys on sivuseikka tietenkin!

      Ja Liisu, se palkinto on osittain symbolinen ja kuuluu kisan henkeen, koska tässä ei haluta olla liikkeellä kirjaimellisesti vakavissaan. Mitä se filosofi Huizinga sanoikaan leikkivästä ihmisestä ja kulttuurista? - Silti, palkinto on myös konkreettinen ja voittaja saa sen mielihyvin vaikka postitse. - Kirjoitan lisää kommenttiesi pohjalta, nyt on mentävä kuitenkin ulkoilemaan, aurinko paistaa ja kamerassani on uusi objektiivi! Ja pihlajanmarjoissa voi olla tilhiä ja rastaita!

      Poista
    4. Lissu sanoo hyvin olevansa "avoin sulkeutunut". Tai ehkä mieluummin sulkeutunut avoin - luonnostaan avoin, mutta kokemustensa takia sulkeutunut.

      Tämä minua jäi kiinnostamaan: "Jos olen oma itseni, minua kauhistellaan."

      Mitähän se tarkoittaa oikeasti, sitä aprikoin. Kuka kauhistelee? Ja kauhisteleeko oikeasti vai kuvitteletko vain?

      Jotenkin Lissusta tulee mieleeni kotikyläni kunnollisin poika, priimus ja silti pidetty, hyvin käyttäytyvä joka äidin unelma, joka silti aina torjui kaiken kivan sillä verukkeella, että hänestä kylän ämmät jo muutenkin puhuvat kaikenlaista ja pitävät hulttiona.


      Poista
    5. Liisu, puhut siitä, että täällä voi olla "kehnäämistä". En tiedä, mitä tarkkaan ottaen tarkoita tuolla verbillä, mutta sana vaikuttaa hieman ikävältä.

      On vaikea nyt puhua suoraan, kun sinäkään et puhu suoraan, asian ytimestä, vihjaat vain hienovaraisesti ja ystävällisesti. Suora puhe kannattaisi parhaiten. Vihjeitten ymmärtäminen edellyttää nimittäin lukijalta vihjeen tulkintaa, ja tulkinnoilla on tapana kerätä lisämateriaalia tulkitsijan omista ajatuksista.

      Pitkäaikaisena blogini lukijana ja toimeenpanijana sanoisin siis, ettei "täällä" ole kehnäystä, vaan hyvinkin tasainen ja rauhallinen ilmapiiri, välillä iloisen vilkas, välillä uinuvan hiljainen. Jos kehnäystä joskus on, se tulee jostain, mutta ei jää tänne asumaan. Jokin imee sen hetkeksi, kuin liekki perhosen.

      Poista
    6. Tuo "avoin sulkeutunut" kiinnitti minunkin huomioni. Minusta sinä, Liisu olet avoin ja suljettu, et sulkeutunut. Enkä tarkoita syyllistää ketään. Ajattelen vain, että jos temperamentiltaan ympäristöstään kiinnostunut, avoin, vastaanottavainen, vastaantulevainen, sosiaalinen henkilö sulkeutuu, tarvitaan ulkopuolinen sulkija, tekijä X.

      "Jos olen oma itseni, minua kauhistellaan" - tähänkin haluan palata, koska samantapainen teema on ennenkin mietityttänyt minua lukiessani novellejasi. Kuvaat mitä hienovireisimmin juuri tällaisia hyviä ja upeita naisia, jotka jäävät kuitenkin tuleen makaamaan. Muistaakseni kirjoitin jo ensimmäiseen novelliisi ja ensimmäiseen blogiisi, että minun teki mieli ravistella päähenkilöäsi ja sanoa, ettei saa jäädä tuleen makaamaan. Olin jopa kiihtynyt siitä, että annoit kohdella henkilöäsi huonosti. Tuosta naisesta haluaisin lukea kokonaisen kirjan tai kokoelman, aina hänen lapsuudestaan asti, niin pienestä kuin hän muistaa.

      Poista
  37. Mitenhän tähän Tapsalle vastaisin, mietin.
    Ensinnäkin koti- ja lähipiirissä minussa kauhistellaan sitä, että jos on joku vaikea asia, nostan sen sellaisenaan esille, vaikka se olisi "tabu". Minusta asioista pitäisi voida puhua niiden oikeilla nimillä. Totta on, että siitä nousee aina riidan tapainen, joskus hyvinkin äänekäs keskustelu. Joskus on tuntunut, että koko suuri kerrostalo tärisee ja vapisee ja ääni kuuluu joka puolelle. Minua se hävettää. Toisiakin jälkeenpäin, vaikka sille yritetään naureskella. Syy on minun. Kovaäänistä porukkaa. Minkä sille voi.

    Kun käydään jossain kutsuttuina, minä innostun (jos puhutaan oikeista asioista) ihan liikaa, ja saan siitä jälkeenpäin toruja, vaikka omasta mielestä toiset ovat puhuneet enemmän kuin minä. Ehkä tuon vääriä asioista esille, joita kaikki eivät kestä. (Jälleen sama: minusta kaikista asioista pitäisi voida puhua).

    Kerran, kauan sitten, kun olin synnyttämässä uutta elämää, ja istuin vessakopperossa, sain kuulla täysin ulkopuolista tietoa itsestäni kopperon ulkopuolelta. Kaksi sairaalan puhdistusväkeen kuuluvaa laukoi totuuksia. Punaisena istuin pöntöllä ja kuuntelin. "Oletko huomannut että se toinen niistä (meitä oli kaksi samassa huoneessa) on ihan kauhea. Ajattele, kertaakaan se ei ole puhutellut meitä. Mikä se luulee olevansa! Se toinen on sentään mukava!" "Niin, ja oletko huomannut, ettei sillä ole sormuksia, ei se ainakaan naimisissa ole, mikä lie koko ihminen!" jne. En uskaltanut astua esiin, ennen kuin he olivat harjoineen poistuneet.

    Ja sitten olen tehnyt eläessäni varsinaisia mokauksia varmaan keskivertoa enemmän. Jotenkin hämmennyn, jos joku vähän vieraampi tulee minua puhuttelemaan. Suustani loikkii helposti sammakoita, tästä olen puhunut joskus ennenkin. Tuntuu tutulta. Yritän epätoivoisesti jotain sanoa, ja sanon aina väärin. Ja sitten jälkeenpäin kiroilen mielessäni.

    Kyllä minä täällä virtuaaliavaruudessakin mokaan monta kertaa. Saatan kirjoittaa ihan pähkähullun kommentin. Tekisi mieli jälkeenpäin se poistaa, ja joskus poistankin.

    Minulla on joku kummallinen yläminä joka vahtii tekemisiäni, siis itseään. Se vielä lisää ahdistusta ja moittii milloin mistäkin. Olen yrittänyt saada sen nauramaan. Mutten ole onnistunut. "Anna anteeksi kun taas hölmöilin" pystyn jo sanomaan sille. Eli: Minulla on äärettömän huono itsetunto! Yliminä on kova ja julma.

    Saas nähdä mikä älämölö tästäkin "tunnustuksesta" syntyy. Yliminä varmaan hakkaa vasaralla päälakeani, ja sanoo: pitikö sinun nyt tämäkin kaikki kertoa! Hölmö! (Onneksi se hakkaa samalla myös itseään. Olen aina kuvitellut että yliminä asustaa aivojen ylimmässä kerroksessa! Liekö totta.)

    VastaaPoista
  38. Iines, sinullekin olen nyt vastausvelkaa. Taas pitää miettiä. Vaikeita asioita, joillekin niin selviä ja kirkkaita.

    Tuossa Tapsalle vastauksessa on varmaan jo jotain sinullekin, Iines. Syitä ja seurauksia.

    Sinä, Iines, näet minun läpi. Tuo, että sanot, että olen "avoin ja suljettu", pitää paikkansa. Minulla on aina kun puhun (itsestäni) syyllinen tunne. Että minä kehtaan valittaa, vaikka kaikki on hyvin. Pahinta jos annan itsestäni kuvan, että kehuskelen asioilla (siitä jo puhuimmekin, sinulla sama tunne). Nyt, tällä hetkellä minulla on tunne, että istun muinaisen kirkon eteisessä jalkapuussa häpeämässä. Se tulee ehkä siitä, että koen olevani etuoikeutettu monella tapaa, ja se minua kaiken elämän hädän keskellä hävettää. Hyvä lapsuus, asiat ovat sen jälkeen kulkeneet kuin itsestään, parhain päin. Olen säästynyt asioilta, joita olisin itse suuresti halunnut, mutta "kohtalo" on hoitanut asian minua paremmin. En voi yksityiskohtia tässä selvittää. Minun pitäisi olla aivan hiljaa. Luulen, että sinä ymmärtäisit, jos voisin enemmän puhua. Minun pitää olla suljettu. Toisten takia. Itsestäni voin toki puhua, ja sitä varmaan teenkin enemmän kuin tarpeeksi. Nytkin.
    (jatkuu...)

    VastaaPoista
  39. (jatkoa ed. kommenttiin Iinekselle):

    ... Tuosta "kehnäämisestä". Siitäkään en voi puhua loukkaamatta toisia. Olen kokenut sinut, Iines, hyvin suorapuheiseksi ihmiseksi. Mutta aina en ole varma, mitä täällä voi puhua. Uskaltaako sanoa, että pelkään riitoja. Miksei uskaltaisi. Mutta täällä on kuin oikeassa elämässä (ja oikeaahan tämä onkin). Yksi asia, joka on vaikea: pitäisi aina hyväksyä toisen ihmisen ajatukset, vaikka ne olisivat kuinka erilaiset kuin mitä itse ajattelee. Toinen ihminen saa ajatella toisella tavalla, se on elämän rikkautta. En osaa selittää. Eihän aina voikaan olla samaa mieltä. Kukaan ei mielestäni saa sanella mitä toinen ajattelee tai miten hänen pitäisi menetellä. Täällähän puhutaan esimerkillisellä tavalla mistä asiasta tahansa. Siinä tämän blogin ehkä suurin poikkeavuus toisiin verrattuna. Täällä kukaan ei saa sätkyä sanoista.Ei edes ns. "rumista" sanoista, jotka äänteellisesti voivat olla kauniita. Mutta aina kuitenkin tapahtuu lipsahduksia. Mikään ei mailmassa ole täydellistä. Otetaan nyt esimerkiksi Char. Hänen elämäänsä kuuluu olennaisena tekijänä avokaulaisuus, joka lähentelee "tissejä". Ihan luonnollinen asia. Niin on monella muullakin, ehkei täällä. Mutta maailmalla se on suuri puheenaihe. Kannattaako alkaa opettaa Charille mikä on oikein ja mikä väärin. Miten"oikea nainen" oikeasti elää, tai pitäisi elää. Sellaista olin huomaavinani. Mutta ehkä käsitin väärin. Sitä tarkoitan tuolla "kehnäämisellä" kun en parempaa sanaa keksinyt. Char on oma persoonansa, hyväntahtoinen ja kiltti. Hänellä on omat tapansa selittää tätä maailmaa. Ja toki hän saa ärhennellä silloin kun haluaa, niin kuin kaikki muutkin.
    (Mutta eipä ole selittänyt minulle, mitä "natihalit" poikkeaa muista haleista, vaikka sitä kysyin. :)
    Ehkei hän huomannut kysymystäni tai minä en huomannut vastausta.)
    Mistään tämän vaarallisemmasta ei ollut "kehnäämisessä" kysymys. Char, rinnat esiin vaikka kokonaan! Nehän ovat naisilla luonnollisia asioita. Ja flirttailu kuuluu kuulema elämään. Olen kuullut monen sanovan, että flirttailu kohottaa itsetuntoa. Sääli etten minä osaa sitä taitoa.

    Haleja kaikille! sanoo Char. Minäkin toivotan samaa, vai sanoisinko Natihaleja! Se kuulostaa niin hauskalta.

    VastaaPoista
  40. Tuo on ymmärrettävää, että riitojen pelossa piilottaa omat mielipiteensä. Toisaalta jos kerran riitelisi sen riidan, muut oppisivat ymmärtämään, että ystävä tai läheinen voi ajatella eri tavalla ja olla itsenäinen persoona, jolla on oma tahto. Joskus se kunnioitus on itse otettava. Minusta muutenkin ajatus siitä, että kaikki toisten ajatukset tulisi hyväksyä, on mahdoton.

    Mitä Chariin tulee, hän on juuri tuommoinen kuin kuvaat, avoin ja pulppuileva. Minusta hän on kuitenkin samalla älykäs ja järkevä ja vastuunkantokykyinen, joten häneen voi toki kohdistaa kysymyksiä ja kritiikkiä, aivan kuin keheen tahansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, ystäväni,

      "natihali" tarkoittaa "hyvänyön-halia"; perheeni on puoleksi ruotsinkielinen, ja meillä sanottiin illalla usein nati-nati. - Missasin varmaan kysymyksesi; en ole ainakaan piittamattomuuttani ollut vastaamatta.

      Jenkkileffoissa sanotaan usein "night-night", tarkoittaa samaa. God natt, good night, nati-nati.

      Muuten: tämä Tissivako-gate pursuilee yli äyräidensä: ensinnäkään minulla ei ole tissejä, vaan Pamppaileva Povi, ja koska panostan alusvaatteisiin, elämäni miehet eivät Revi Miehustoja muuten kuin kuvaannollisesti. :)

      Ja olet oikeassa siinä, että minusta on häiritsevää ja tarpeetonta, että pyytämättä puututaan ulkoiseen habitukseeni - varsinkin kun *gasp* saatan jopa kirjoittaa kieli poskessa.

      Iines, totta kai kestän kritiikkiä ja kysymyksiä; ei hätiä mitiä.

      Minun olisi pitänyt pitää suu soukalla, re Kuunkuiskeen mielipiteet; ei ole epärehellistä pitää suu kiinni jos ei ole mitään hyvää sanottavaa. Sanoi Lempi-täti.

      Nyt tuli vaan turhaa tuisketta mitättömästä asiasta.

      Riita-asiaan, konseptina, palaan vielä.

      Poista
    2. Char, toki kestät kritiikkiä. En nyt silti nimittäisi erilaisten ajatusten esittämistä riidaksi, enkä edes kritiikiksi. Eihän toisen kehumistakaan sanota kritiikiksi. (Kritiikkihän voi olla myös hyvää.)

      Jos ollaan aivan tarkkoja, niin minusta täällä on arvioitu enemmän ominaisuuksia kuin ihmistä itseään. Ominaisuudet ovat niitä piirteitä, jotka ovat enimmäkseen opittuja.

      Poista
    3. Hei, Iines,

      kiva taas jutella! :)

      Käsitin joistain kommenteista, että riidoista olisi puhuttu - en siis nyt viittaa Kuunkuiskeen ja minun tyhmään nokitteluun.

      En tarkoittanut että palstalla Riideltäisiin.

      Vaan eikös Liisu sanonut että karttaa riitoja? Tuohon voin samastua, uskokaa tai älkää.

      P.S. Jos ei ole aivan Pakottavaa Tarvetta: en kaipaisi enää yhtään syvä-analyysia rintavarustuksestani. :)



      Poista
    4. Mutta minkä sille mahtaa, jos ne pamppailevat viattoman uniin?

      Poista
    5. Hillitte ittes, Tapsukka!!!!

      - Paitsi jos oon vaimosi - silloin toivon Suoraa Toimintaa; Viettelyn Muodossa! Suukkoja kaulaan, ja olen sun... ;) :D

      Mikä ajatus kyä EI anna aihetta uuteen kirjoituskilpakirjoitukseen, Siveellisyydestä! Mitä just meinasin tässä Iinekselle ehdottaa.

      - Itte olisin ehdottanut palkinnoksi lahjakorttia Hyvinvalikoituun Alusvaatebudoaariin - palkinto koskisi myös miehiä.

      Joko itselleen, tai....

      Poista
  41. PUOLEN HEHDON POIKA

    – Vaikka olenkin hyvin pieni karhu, joka on kotoisin Vorssasta, ja vaikka minulla onkin hyvin pienet aivot, ainakin puolet pienemmät kuin Nylundin Emalla, puheli Mikis Puh Puh puoliksi itsekseen, hunajapurkin nuolemisen välissä, – vaikka olenkin pieni, niin silti ihmettelen yhtä asiaa suuresti.

    – Niin mitä asiaa? kysyi Iines Pupu, ei mitenkään uteliaana, pois se hänestä, vaan aivan vain hieman tiedonhaluisena niin kuin hunajapupusilla on tapana. Myös Lissu Ihaa, Tiikeri-Char, Kuunhuiskutar ja Kole-Pöllö höristivät korviaan, pöllö vain kuvainnollisesti, sillä eihän pöllöillä ole korvia.

    – Riku Reipasta minä ihmettelen, Mikis Puh Puh puuskahti viimein kun hunajapurkki varmasti ole tyhjä. – Mikä siihen reippaaseen ikuiseen pikkupoikaan on mennyt nyt teini-ikäiseksi vartuttuaan?

    – Mitä tarkoitat, kysäisi Tiikeri-Char, vaikka hän hyvinkin tiesi mitä Puh Puh tarkoitti. Hänellä vain oli tapana esittää retorisia kysymyksiä keskustelua ylläpitääkseen. – Tarkoitatko sitä “poikaa”?

    – “Poikaa!”, huusivat kaikka kauhuissaan. – Ei siitä saa puhua, vaikene, ei ole olemassa mitään muuta “poikaa” kuin Riku Reipas, ikuinen pikkupoika!

    – Eikö ole olemassa “poikaa”? ihmetteli Puh Puh, – vaikka tuollahan se pusikossa porisee ja sihisee ja haisee kuin mikäkin möhköfantti? Hmmmm... olemattomaksi “pojkasi” se on hämmästyttävän poriseva, sihisevä ja haiseva.

    – Sinä et vain ymmärrä filososiaa, puuttui puheeseen Lissu Ihaa, – olematon voi olla olemassa virtuaalisesti hetkisen verran.

    – Ei se ole mitään filosofiaa, vaan biologiaa, keskeytti Kuunhuiskutar. – Minäkin olen sen “pojan” nähnyt ja kyseessä on biokemiallinen kasvuprosessi.

    – Tarkoitatko, mietiskeli Kole-Pöllö, – että kun “poika” on aikansa porissut, niin sitten Riku Reipas tulee käymään, jolloin se katoaa?

    – Kyllä sinä olet viisas, Kole-Pöllö! Tiikeri Char ilahtui. – Juuri niinhän siinä aina tapahtuu: käymisen jälkeen “poika” katoaa!

    – Mutta kun “pojan” lisäksi katoaa poika nimeltään Riku Reipas, sanoi Puh Puh alakuloisesti. – Tilalle tulee örveltävä hulikaani, joka puhuu ruokottomia ja polttaa tupakkiakin.

    Mikis Puh Puh huokaisi raskaasti: – Tämä on se asia, jota minä ihmettelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tattista vaan, Tapsa. Tämä on jo kirjoitus numero 8. Minulla on sellainen kutina, että näitä tulee vielä ainakin pari lisää

      Sovitaan että aikaa kirjoittaa on viikonlopun yli, vaikka tuohon yläpuolelle tulisikin jo uusi juttu.. Teen vaikka maanantaina näistä koontilistan.

      Poista
    2. Tämän luettuani menin ainakin hetkellisesti niin sanattomaksi, että tyydyn laittamaan Acre Karin hienon esityksen, jossa varoittelee juomisen vaaroista.

      Poista
    3. Hei, ystävät :),

      olin pari päivää labroissa; harmitti koko ajan kun aloitin kähinän, ja sitten sipsutin paikalta glitterit kimallellen, korot kopsuen ja plyymejä heilautellen.... ;) :D

      Luen nyt lopusta alkuun päin, ja huomaan, että alter egoni on Tikru! Jei! - Itse olisin sanonut että Kengu (äidillinen Maaemo, jne), mutta niinpä aina ällistyn kun kuulen muiden arvioita "itsestäni"; silloinkin hämmennyin kun läheisin siskoni alkoi nimittää minua Bridgetiksi (Jones), ja vielä enemmän ihmettelin, kun olin lukenut kirjat.... Siinä sitä kuulkaas blondi istui miettiväisenä nakertamassa kynänpäätä (tai no joo, konvehteja, mutta kuitenkin), ja kieputti hiuskiehkuraa sormen ympäri... :)

      Tapsa, loistava tarina; minusta on aina kivaa kun otetaan tuttu satu metaforaksi! Bruno Bettelheim-tyyppisen pika-analyysin teen heti tässä: tarinan kaikki hahmot edustavat minuuden eri puolia. Jopa eri käyttäytymismalleja eri tilanteissa ja elämänvaiheissa...

      Ja juu, tunnistan kyllä pomppivan ja hömelön-innokkaan Tikrun itsessäni, ihan kuin Bridgetinkin, ikuisine Elämänparannus-operaatioineen.

      Riku: kun hoidin Sylikisua ja Isosiskoa, 4 v-Isosisko oli käyttäytynyt Väkivaltaisesti: jättänyt veljen käden tahallaan laatikon väliin, ja eikun jäähypenkille. Kun myöhemmin semmoiseen rasittavaan aikuisten jauhamistyylin sanoin, samalla kun tiskasin ärtyneenä, että toivottavasti edes opit tästä jotain. Likka siihen, iloisena, että juu Char, me kyllä opittiin tänään päiväkodissa uusi laulu. - Repesin täysin, nauroin kyyneleet silmissä - se meidän aikuisten vatvomisesta ja motkottamisesta, ja opin kyä kerrasta olemaan kyselemättä liikoja jälkikäteen. Elä Hetkessä! Likka silmäili mua miettiväisenä; siis onhan musa mukavaa, mutta Charin reaktio selvästi sai pienen laulajan taas kerran miettimään, että Aikuiset ovat Outoja. :D

      No minäkin opin äsken uuden laulun sinulta, ja jos haluat vaihtaa profiilikuvaasi, ehdotan seuraavaa

      https://www.youtube.com/watch?v=Eh6nYOhItOM

      Et tosin ole idiootti, kuten Mortdecai, mutta et liioin ole etsintäkuulutettu, kuten Dillinger... Tai ehkä olet!!! Alan harjoitella Big Spenderiä, noin niinkuin varuiksi...

      - Ja jotenkin mun naisen vaistoni sanoo että viikset pukis sua. ;) :)

      Poista
  42. Char rakastaa meitä kaikkia! Niin minäkin haluan tehdä. Mutta se, että niin mielelläni luen itävaltalaista kirjailijaa (Thomas Bernhard), joka näkee kaikessa ympärillään teennäisyyttä ja itsensä korottamista ja muita ikäviä puolia ihmisissä, heidän ahneutensa ja keinottelunsa, heikkoutensa ja moraalittomuutensa, osoittaa että joku puoli minussa nauttii siitä ja pitää tätä kirjailijaa ikään kuin sijaiskärsijänä. Hän valittaa minunkin puolesta ja näin ollen minun ei tarvitse valittaa. Siitä en aluksi pitänyt, kun hän viimeisessä suomeksi julkaistussa kirjassaan Vanhat mestarit, painotti ettei kukaan noista kuuluisista taiteilijoista, joitten töitä roikkuu museoiden seinillä, olleet ollenkaan niin taitavia kuin annetaan ymmärtää, jokaisen töistä löytyy virheitä. Lopulta tajusin mitä hän tarkoitti: Kukaan ihminen ei ole milloinkaan historian saatossa pystynyt saavuttamaan täydellisyyttä. Sehän on totta. Jokainen taiteilija yrittää aina parastaan, mutta kukaan ei koskaan saavuta itselleen ajatuksissa kuvittelemaansa tasoa. Sillä ollakseen hyvä, hänen on asetettava tavoitteensa aina vähän korkeammalle, jotta olisi pyrkimisen varaa. Ja se pyrkiminen on oleellinen osa työskentelyä. Sinä päivänä, kun hän mielestään on uransa huipulla, pyrkimys loppuu hyödyttömänä ja alkaa pysähtymisen ja alasmenon aika.

    Samaa voisi sanoa kaikesta ihmisen elämään kuuluvasta asiasta. Pyrkiminen hyvään, on se ainoa, jota voimme tehdä. Tulos jää aina vaillinaiseksi. Näin meillä ihmisillä riittää tekemistä myös oman itsensä kanssa.

    Miten minulla on tunne kaiken tämän itsetilityksen jälkeen, että olen ollut läpivalaisussa. Ja mitä on löytynyt? Ikäviä pesäkkeitä joka puolella. Se on ihmisen osa, niin kuin Hotakainen sanoo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, minusta on jotenkin niin selvää, että maailmassa on kieroutta, vääryttä, ahneutta, julmuutta, pinnallisuutta, itsekkyyttä, toisen polkemista, että en tahdo enää lukea siitä, miten joku toteaa tätä asiaa romaanin verran ja valittaa sitä. Vain jos pystyy esittämään uuden vinon henkilökohtaisen näkökulman asiaan, saatan kiinnostua. Minusta ihmisiä ei ole tarpeen herätellä kurjuuteen eikä ihmispoloista ole tarpeen hätkäyttää - maailma hätkäyttää kyllä meitä tavan takaa.

      Siksi haluankin nykyään monesti, että saan nauttia, aistia ja olla ainakin tyytyväinen tai peräti iloinen. On paljon esteettisesti kaunista, josta nauttimiseen ei tarvita suurtakaan pääomaa. On paljon ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella. Mutta sitä rutinaa ja valitusta en kirjoissa enää tahdo jaksaa. Samalla tavoin en jaksa liian kevyttä kirjan vertaa. Eniten kiinnostaa nykyään psykologinen puoli, monenlainen ihminen, hyvä ja paha.

      Poista
    2. Tiedän Thomas Bernhardin, ja hänen elämänvaiheitaan kirjailijantiellä, Liisu, ja olen kyllä lukenut häntä, aivan viimeksi aiemmin syksyllä luin sellaisen kirjan, jossa hän piti puheita jokaiselle saamalleen palkinnolle. Ja luen minä jatkossakin häntä.
      Minun tulee hänestä mieleeni Michel Houellebecq, jonka Halujen taistelukentässä on mielestäni samanlainen atmosfääri, ehkä vielä julkeampi kuitenkin, kuin Bernhardilla.

      En oikein tiedä, mitä heistä ajatella. Ainakin Houellebecq esineellistää ihmisen kuin psykopaattinen narsisti. Eli ihmisen psykologinen puoli on se asia, joka kiinnostaa minua jonkin verran kummassakin kirjailijassa ja heidän kynänjäljessään. Koen kummankin äärimmäisen raskaaksi ja itsekkääksi kirjoittajaksi. Ehkä se on samalla heidän voimansa ja heikkoutensa.

      Poista
    3. Liisu, kyllä Char rakastaa teitä kaikkia! :)

      Saatte ärsyttää, ja olla eri mieltä, ja jopa olla luonnostanne rimpuloita, mutta minusta on hauskaa jutella. :)

      - Nyt yritän etsiä sen jutun, missä puhuttiin riitelystä; minulla on siihen sananen.

      Poista
  43. Mielenkiintoinen tämä Liisu-syndrooma... Yritin katsoa asiaa ulkopuolelta ja miettiä, enkä millainen hän oikeasti on, mitä niissä totuuden laukomisissa ja äänen korottamisissa oikeasti tapahtuu, sana sanalta, väite väitteeltä, huuto huudolta.

    Olisi helpompi ymmärtää, jos kertoisit ihan konkreettisesti esimerkin tabusta ja kauhistelusta - eli mistä keskustelitte ja mitä väitit ja mitä toinen sanoi.

    Ajattelin ensin, että olet vain väärien tyyppien kanssa tekemisissä - väärä mies, vääränlaiset ystävät ja tuttavat kaltaisellesi taiteilijaluonteelle, mutta en ole enää ihan varma.

    Epäilen yhä, että olet vain tuplaversio siitä ylikunnollisesta ja ylitunnollisesta lapsuuden kaveristani, joka luuli aiheuttavansa kauhistelua ja paheksuntaa kaikkialla missä liikkui ja mitä sanoi.

    Hän ei uskonut, kun nauroin ja sanoin, että älä saatana höpötä, kukaan ei vahtaa eikä paheksu sinua. Meille tulikin sitten sanonnaksi, että "nyt ryypätään, sano Valtsu kun toisen pullon keskaria tilasi".

    Hänellä se nimittäin aina jäi siihen kahteen pulloon. Aina. Yhä. (Tästähän pitäisi oikeasti tehdä raittiuskirjoitus... varoittava esimerkki.)

    Summa summarum Liisu: potkaise sitä yliminääsi persuksisille ja käske tukkia turpansa tai vedät kunnon kännit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tapsa,
      olen ollut aivan liikaa äänessä. Kauhistuttaa. Älä, please, houkuttele minua kertomaan enempää yhteenotoista koti- ja lähipiiriissäni. Se on houkutteleva aihe. Saattaisin innostua, taas. Sen voi sanoa, että sekä koti- että lähipiirissä, olemme kaikki luonteeltamme monimutkaisia ja vaikeita ihmisiä. Ei tarvitse kuin joku sanoo yhden sanan: Ilma. Se muuttuu lauseeksi. Pian on sata lausetta ilmassa. vetelemme niitä kuin ilmapalloja naruista. Ja senhän tietää kaikki, miten helposti narut sotkeutuvat. Ei siitä hyvä seuraa. Omasta osuudestani en halua puhua enää. Inhoan koko sanaa 'minä'. Hyi. Hyi, miten ruma sana! Pois se minusta. Koetan välttää sitä. En pidä edes sen taivutusmuodoista. (Mutta se, että narut sotkeutuvat ei pitkällä tähtäimellä ole vaarallista. Pian me jo taas välitämme toisistamme.) Oletko lukenut, Tapsa, Kiljusen perheestä? Jos olet, silloin tiedät kaiken. Mökö ja Luru ja isä Kiljunen, äiti Kiljunen ja oliko niitä muita. Plättä, joo.

      Poista
  44. Liisu, aikuiseksi ihmiseksi sinusta saa melkoisen naiivin vaikutelman! ; ) Tuollainen oman ongelmallisen olemassolonsa pyörittely ja ettei vaan ikinäkoskaanmilloinkaan olisi haitaksi ja tulisi väärinymmärrretyksi on huomionhakuista ja minulle tulee sellainen olo, että hohhoijaa - jaksaapa tuo ihminen pyöriä oman pienen napansa ympärillä.

    Kun kerran olet rehellisen puheen ystävä, niin olisit suoraan sanonut, että mielestäsi minä puhuin Charista ikävään sävyyn. Sellainen on suoraselkäistä ja rehellistä eikä se, että tekijää ei mainita!

    Ei minulla mitään Charia vastaan ole - itse vaan jään mieluummin ihmisten mieleen muista avuista kuin ulkoisista. Ei se sitä tarkoita, ettenkö olisi hemmetin vetävä pakkaus d-kupin rintoineni ja kapeine uumineni! ;) Vaikka olenkin jo hyvän aikaa sitten viettänyt 40-vuotispäiväni eli olen siis keski-ikäinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuunkuiske,
      olet täsmälleen oikeassa. Sellainen minä olen. Sinä sen osasit sanoa. Minustakin tuntuu, että olen tässä ollut kohtuuttoman paljon esillä. Ihan hävettää.

      Kiitos suorasta kommentistasi!

      Poista
    2. Liisu, ihanko tosissasi olet noin nöyristelevä anteeksiettäolenolemassa - ihminen????

      Herranen aika sentään - jokaisella on oikeus ottaa tasan sen verran tilaa tässä maailmassa (ja tässä blogissa) kuin kulloinkin hyvältä tuntuu. Ei siihen pidä kysyä keneltäkään lupaa!

      Jos viimeiset kirjoituksesi ovat totta eivätkä liioittelua, sinun olisi varmaan hyvä mennä terapeutin pakeille vaikka muutaman kerran saadaksesi hiukan itsearvostusta ja muuttaaksesi ajatusmallejasi. Sinähän herranjestas kärsit tuollaisena!

      Ja pliis: jos repäiset ja haluat tutkia ajatusmallejasi jonkun ammattilaisen kanssa, niin arvosta itseäsi niin paljon, että älä kerro siitä (ainakaan heti) edes miehellesi. Olet(ko?) itsenäinen ihminen etkä hahmoton osa oliosta nimeltä me!

      Poista
    3. Kuunkuiske,

      siis mitä?

      Ohjaat ihmisiä joidenkin palstakirjoitusten perusteella ns. ammattiauttajille?! Ja salaa perheeltään?!

      Kuvittelet, että "muutama kerta" terapiaa auttaa itsetunto-ongelmiin, jos niitä on, tai "pitämään puolensa", jos on tarvetta.

      Tätä puoskarointia lukiessani en voi istua suu napissa. - Ensinnäkin terapiaan päästään, sinne ei noin vain "mennä". Toiseksi, se on kallista, ja henkisesti raskasta puuhaa, vaikka saisikin Kelan rahoitusta. Voin kertoa, että määrärahoja karsitaan kaiken aikaa.

      Toiseksi: kaikkien terapeuttien kanssa ei tule toimeen; pitää yhtä aikaa yrittää luottaa, mutta muistaa, että voi vaihtaa, eikä mennä kuin pässi narussa. Kolmanneksi: suurin osa työstä tapahtuu muualla kuin vastaanotolla. Vaikkei olisi ns. kotitehtäviä, miettimistä ja kelaamista riittää; minä en näe, että reilu kertominen läheisille olisi epäitsenäisyyden tai tahdottomuuden merkki; päinvastoin! Se on julistus siitä, että nyt alkaa Minun muutokseni! - Hyvässä terapiassa muutosta nimittäin tulee.

      Tällä en siis viittaa Liisuun ja hänen elämäänsä, vaan tapaan, jolla puhuttelet ihmistä, joka kertoo itselleen raskaasta aiheesta.

      - Mitä minuun tulee, osuit taas kerran Lahjakkaasti Naulan Kantaan analyysissäsi: Miehet, nuo Himokkaat Elukat, eivät katso kuin nakuilua; siksipä kuljesken ympäriinsä alvariinsa puolialasti!!!

      Luojan kiitos on kaltaisiasi Henkeviä Naisia pitämässä Tasoa Yllä; Jäät Mieleen Ihmisenä. Vai-miten-se-nyt-oli. :D:D:D

      Poista
  45. Jessus sentään, pakko vinkata Elina Tanskasen Hesarin kolumnista Eroottisuus on seksikkyyttä potenssiin kaksi. Kun on ollut puhetta seksikkyydestä.

    Olen niiiiiin samaa mieltä Tanskasen kanssa. (Vielä mieluummin käyttäisin eroottisen tilalla sanaa aistillinen.)

    Öitä kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kolumni oli hyvä. Siinä tehtiin juuri se ero seksin ja erotiikan välille, jota olen kaivannut. Erotiikka on sielukkuutta, lähtee siitä, sisältää sitä. Juuri näin. Ei avara kaula-aukko itsessään todellakaan ole eroottinen. Erotiikka on enemmän.

      Poista
    2. En ole vielä lukenut kyseistä kolumnia, mutta näiden blogimme vahvojen ja verevien naaraiden kehumisen perusteella kallistun vankasti sielukkaan aistillisuuden kannalle.

      Poista
    3. Verevä naaras? Vähän sama kuin sanoisi naista komiaksi martaksi.

      Poista
    4. Ehkä parodia-asteikolla sama, mutta semanttisessa mielessä asteikon eri päissä. Nyt muistankin, ettet viimeksikään tykännyt kun käytin verevä-sanaa naiskauneutta kuvatessani.

      Minun korvissani ja sieluni silmissä verevä on aistikas, hehkeä, kukkea, kukoistava, raikas ja ehkä jopa uhkea, ei tosin välttämättä. Ja voi komiakin olla verevä, mutta ei se samaa tarkoita.

      Toisaalta verevä kuvaa minun mielessäni myös luonnetta: reipas, suora, rehti, nauravainen.

      "Martta" taas on kotitalousihminen, jossa aistillisuus ei puske ainakaan heti silmille. Mutta voi sitä olla piilossa, muistelen.

      Poista
    5. Luulisin, että harva nainen on mielellään "verevä naaras". Vaan siinä olet oikeassa, että martta oli huono valinta - parempi voisi olla verevä justiina tai verevä manta. Verevä tuo mieleen punakan läskin, ja naaras metsästävän amatsonin.

      Vaikka ilmaisusi siis sinällään oli tietenkin hyvä ja yhteyteensä sopiva. Minulla vain lyö lieskoja, kun kuulen tuontapaista, jollaisen kerran kuulin hyvin nuorena tyttönä, kun minulla oli piukka juhlajumpperi päällä ja nojailin ovipieleen.Isäntämies meni siitä ohi ja sanoi, että ohoh, onpas komioita flikoi. Aloin laihduttaa heti kotiin päästyäni.

      Poista
    6. Tapsaa on pakko ihailla: aina vain suunnistat tälle loputtomalle suolle; että mitä Sopii Sanoa?

      En minä pahastu Verevästä Naaraasta, en Komiasta Flikasta, en Alkukantaisesta Luonnonvoimasta, enkä Jänskästä Ydystä.... Kukin puhuu sanoillaan. - Martta on Huolehtiva, en siihenkään liitä suonikohjuja tai tylsyyttä; kyllä keskustelussa voisi yrittää katsoa puhujan persoonaa; eiköhän tässä nyt Tapsa yrittänyt ilmaista, ettei päälleliimattu, epätoivoinen "seksuaalisuuden tavoittelu" ole yleensä kiinnostavaa?!

      Kenestäkään, siis noin niinkuin meistä taviksista.

      Mistä lähtien "naisellinen" tai "miehekäs" ovat olleet haukkumasanoja?!

      - Ainoa, mistä ärsyynnyn, on se, jos joku tulee kysymään hintaa. - Siis tätä tapahtui viimeksi kun olin 19 v, mutta se otti päähän.

      Kohteliaisuuksissa on harvemmin loukkaamisen halua takana.

      Kun yleisesti valitetaan meidän miesten puhumattomuudesta: miehenä varmaan itsekin monissa tilanteissa pitäisin suun supussa, ja yrittäisin ilmaista ihalua Naispuolista Henkilöä kohtaan pyhkimällä tiskipöytää (kuten miehet kuulemma tekevät).

      Meinaan, että muuten sitä ollaankin jo miinakentällä...

      P.S. Iines: Verevä ei tuo minulle mieleen Justiinaa, vaan vahvan, ja naaras alfasuden.

      Poista
    7. Jatkan semantiikan liukkaalla jäällä ja romantiikan upottavalla hangella. Minun silmissäni verävä on esim. Satu Silvo, mutta ei verevän tarvitse kaunis olla.

      (Itse asiassa Rikun esittelemässä Steinbeckin Ystävyyden talossa oli verevä ruma nainen, joka miestä houkutellessaan keinutti lannettaan vastustamattomasti.)

      Punakasta läskistä ollaan kuitenkin aika kaukana – vaikka luonne se kuitenkin loppujen lopuksi ratkaisee, ei ulkomuoto.

      Minua aina niin säälittävät vanhat rikkaat papat, joiden käsipuolessa on parikymppinen silikoonimissi. Mikä hinku joillakin on kuuluttaa koko maailmalle, että on jäänyt henkiseltä tasoltaan teini-ikäiseksi nulikaksi?

      Poista
    8. Semantiikkaa en tässä ajatellutkaan, vaan puhuin tunnepohjalta. Sanathan tuovat mieleen jotakin muutakin kuin sen, mitä ne varsinaisesti tarkoittavat. Minusta siis verevä naaras on aivan käypä ilmaisu ja ymmärrän luullakseni sen, mitä tavoittelit.

      Oikeastaan halusinkin tässä tuoda omat muistoni esiin ja siksi ryhdyin pyörittämään ilmaisua - tykkään sanapohdinnoista. Komiat flikat -lausahdus aiheutti meissä muka komioissa teinitytöissä toki pienen kompleksin aikana, jolloin äärimmäinen laihuus ja jopa muodottomuus oli muotia. Halusimme olla tissittömiä ja perseettömiä ---> viittaan tarinaani perseettömästä Sirpasta, joka laihdutti itsensä 44-kiloiseksi.

      Poista
    9. Tapsa,

      ymmärrän, mistä puhut. "Silarit" on uusi normi, tietyissä piireissä - sääliksi käy kaikkia. - Eniten ehkä naisia, koska a) moni asia voi mennä Pahasti Pieleen, ja b) mies, joka ei katso silmiin on alkaenkin törppö.

      Mikä lause EI tarkoita, etteikö mies saisi ihastella, myös sanallisesti, naisen ulkonäköä (tosin vieraiden kohdalla olisin varovainen; ns Omaa Naista sen sijaan pitäisi saada kehua...)

      Muovirinnoista pitävät miehet ovat mitä ovat; ehkä me likat voitaisiin antaa parempaa naisen mallia teineille! Siis koskaan en ole kuullut, että mies lyttäisi naisen povea (paitsi kerran yksi känniääliö, josta jo kirjoitinkin)! - Itte olen vitsaillut täällä liikaa, mutta lupaan yrittää hillittäytyä jatkossa! :)

      Useimmat miehet pitävät naisista; ei katso kokoa, miltään osin.

      - Kunhan nyt tykkäätte! Mekin tykätään teistä! :)


      Poista
  46. Pientä palautetta kirjoituksista numero 7 ja 8

    Anonyymin "Rivarin toinen ovi vasemmalta" on kelpo kuperkeikkakertomus rivitalojen kahden perheen kohtalosta. Kohtalo tulee ja tekee temppunsa, näyttää, että ei se aina olekaan viina ja oluset, joka vie perheen turmioon. Ei, se voi olla myös internet ja pornosivut, joita hyväosainen harrastaa! Kivasti nykyaikaan sijoitettu kertomus, jossa näytetään, mikä oikein päihdyttää ja sekoittaa ihmisen mielen. Opettavainen varotarina meille kaikille, ja nyt näyttää vahvasti konjakkipullolta!

    Tapsan "Puolen hehdon pojassa" eletään dialogin riemujuhlaa. Sanojina on joukko hurmaavia henkilöitä, varsinkin Iines-pupu on kerrassaan suloinen, josta ylimääräiset pisteet kirjoittajalle. Nyt taitaa kojakki humpsahtaa Tapsan laariin. Niin sitä pitää. Hieman vain on vähäinen Iines-pupun rooli, josta miinuspiste, eli piste pois. Kuinkahan konjakin käy? Vaan ei hätiä mitiä, näin osuvaa henkilökuvausta harvoin näkee. Taitavasti mallinnettua Milneä, burleskia parodiaa, jossa tuttuja hahmoja viedään kuin pärekoria.

    VastaaPoista
  47. Arvioiminen on erittäin vaikeaa, jos ei mahdotonta. Onneksi minun ei täydy sitä tehdä. Sikäli se kuitenkin kävi helpoksi, kun Kole kävi heti kättelyssä kuittaamassa pullon pois. Mutta Mikiskin vihjaili kai mahdollisesta osallistumisestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minunkaan täydy, mutta haluan sanoa jotakin kustakin kirjoituksesta. Olisi kyllä huisin kivaa, kirjoittajille, jos muutkin sanoisivat jotain. Palaute on aina kivaa. Vaikka pääasiahan ovat kirjoitukset, joista siis kaunis kiitos tähänastisille kirjoittajille. Kahdeksan kirjoitusta jo tullut. Se on enemmän kuin uskalsin toivoa.

      Poista
  48. VIIMEINEN TAISTELU


    Merja Marjanen makasi pesässään olohuoneen lattialla.
    Hänellä oli käden ulottuvilla kaikki, mitä hän tarvitsi. Siinä oli kolme tyhjää ja kaksi täyttä sikspäkkiä nelosolutta, lankapuhelin ja kännykkä, lääkepurkki, cd-soitin ja J. Karjalainen.
    Jumala humisi hänen pesänsä yläpuolella.

    Merja Marjanen makasi pesässään jo kolmatta päivää.
    Suuren osan ajasta hän oli viettänyt käpertyneenä ässän muotoiseen asentoon; vain epämääräinen kohouma peitossa ja sen toisesta päästä esiin työntyvä hiustupsu ilmaisivat hänen olemassaolonsa.

    Huoneen nurkassa lymysi Saatana. Kiero ja iljettävä. Se valui säännöllisin väliajoin kohti Merja Marjasta, jonka käsi ojentui kuin käskystä peiton alta ja tarttui lähimpään pulloon. Jos se oli tyhjä, se sai kolisten vieriä pitkin lattiaa.

    Osa Merja Marjasesta, pieni ja heikosti lepattava osa, tiesi että olisi ollut parempi, jos kaikki pullot, myös se, joka sisälsi tabletteja, olisivat olleet tyhjiä. Mutta pää, jossa lepatus oli jo sammunut, työntyi auttamaan kättä. Ja saatanan avulla, tarkkaan tähdäten, se osui kuin osuikin korkkaamattomaan pulloon.

    Toinenkin käsi ilmestyi esille. Yhdessä nämä kaksi huteraa kättä ryhtyivät irroittamaan korkkia, ja kun se, onnistui, kiirehti toimeliaampi käsi, se joka oli aina olevinaan toista parempi, hamuamaan lääkepurkkia, ja pian sormet juoksuttivat tablettia kohti suuta. Huulet ojentuivat avuliaina ottamaan sitä vastaan.

    Heikko, häijy välähdys käväisi Merja Marjasen kasvoilla, kun tabletti huuhtoutui alas. Se oli varjo, joka lankesi Saatanan voitonriemusta.

    Mutta Jumala humisi yläpuolella. Jumala oli näkymätön, mutta selvästi tunnettavissa. Pöydällä oli raamattu. Se oli auki psalmien kohdalta. ”Huuda Herraa minun sieluni ja kaikki mitä minussa on.”
    Jumalan henki kiersi pöydän ympärillä, siveli viherkasvien lehtiä, käväisi lasten muotokuvissa seinällä ja katsoi suopeasti lattialla lojuvaa omaa kuvaansa, sillä ”omaksi kuvakseen Hän loi ihmisen”.
    Jumala tiesi.
    Merja Marjanen oli pääteasemalla. Merja Marjanen oli taas pääteasemalla. Viime aikoina Merja Marjanen oli ollut usein pääteasemalla.

    Jumala tiesi, että heillä tulisi pian Saatanan kanssa kova ottelu Merja Marjasesta, varsinkin hänen sielustaan, joka tällä hetkellä oli tyhjä, pimeä ja lukossa.

    Mutta ennen täydellistä herpaantumista Merja Marjasen hauras käsi ennätti päästää J. Karjalaisen cd-soittimesta. Valtava äänenpauhu täytti huoneen. Jumala ja jopa Saatana pitelivät korviaan, mutta Merja Marjanen vajosi pian tyhjyyteen. Vain pää kellui näkyvissä.

    J. Karjalainen kierteli huoneessa huumautuneena äänensä aineettomasta voimasta. Huolellisesti se vältteli menemästä liian lähelle Saatanaa. Jumalaa se vältteli myös, kunnioituksesta. Se pysytteli välimaastossa ja levitti innostuneena surullista mieltä laulamisen ilosta. Desibelit kävivät kuumina. Saatana oli sille immuuni, mutta Jumala hiukan hymyili kaikkivaltiaassa armossaan. Ääni kierteli ja kaarteli, kunnes korahtaen kuoli pois. Sitä ei Merja Marjanen enää tiedostanut. Tuli syvä hiljaisuus.

    Merja Marjasen pää lepäsi vaaleana läikkänä hämärtyvässä huoneessa. Mikään ei liikahtanut. Olisi voinut vannoa, että Merja Marjanen ei ollut enää elävien kirjoissa. Mutta hän oli, vielä.
    Saatana imi nyrkkejään huoneen nurkassa ja odotti.

    Jumala oli hetkeksi kääntänyt kasvonsa pois ja loi katseensa seinien ja katon katon läpi koko luomakuntaansa. Puhdas, vastasatanut lumi peitti tienoon. Täysi kuu nousi hitaasti horisontissa. Joku yksinäinen kulkija kiirehti tiellä painava kassi kädessä. Naapurien ikkunat loistivat juhlavina ja kodikkaina.

    Tunnit kuluivat. Huoneessa oli pimeä. Merja Marjanen oli täysin sammunut.

    Vain Saatana ja Jumala valvoivat ja olivat läsnä. He olivat molemmat varuillaan, sillä he tiesivät että millä hetkellä hyvänsä alkaisi viimeinen taistelu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, kiitos! Tämä Viimeinen taistelu on kirjoitus numero 9. Palautetta tulee, mutta odotellaan edelleen ja annetaan palaute parin jutun sarjoissa. Muutkin saavat mielihyvin sanoa sanasen, ja toivottavasti sanottekin, jos suinkin ehditte.

      Poista
    2. Järkyttävän hyvä kertomus. Tässä liikutaan sellaisessa todellisuudessa, etten voisi tällä hetkellä sellaisesta kirjoittaa. Siis ei niin, etten pystyisi, vaan en voisi.

      Poista
    3. Huh, Liisu, mahtavaa!

      Poista
    4. Meille, jotka emme lähde pullo toisesa ja pilleripurkki toisessa kädessä on elämän kulkumme määritelty näissä säkeissä:

      "Kohdusta hautaan,
      tuhannen kapakan kautta."

      Tein kerran summittaisen laskelman omalta kohdaltani. Tuhat tuli täyteen jo ajat sitten.

      Poista
    5. Liisu,

      luin. - En osaa sanoa mitään.

      Kiitos, koskettamisesta.

      Poista
  49. Jospa minä sitten sanoisin kootusti muutaman sanan kirjoituksista, en kuitenkaan omistani, niitä en osaa arvostaa. Erikseen yritän olla jokaisen kohdalla sanomasta, että tämä on hyvä. Ovat ne.

    Liisun kertomuksessa Topelius ja Stephen King yhdistyvät realismiin, tulos on hyytävä. Kirjoittajan kiltteyttä osoittaa se, että Jumalallakin on vielä mahdollisuutensa. Juomien vähäinen määrä kertoo totuuuden, Merja on narkkari. Raittiuskilvoittelun vuoksi olisin päättänyt: "Pirun viirusilmät välähtivät ja Jumala lähti pois."

    Tapsa kuljettaa dialogilla, se tekee tekstistä helposti luettavaa ja ilmavaa. Mukaelmat kirjoista onnistuvat erinomaisesti, teknisestikin taitavia.Tuntematon-versiointi niistä ehkä kaikkein kutkuttavin, vaikka itse kirja ja elokuva minua jo kyllästyttävät. (Ja se yks kolho meinaa taas uuden version elokuvasta tehdä.) Wiinan kauhistuskin ilmenee Slussenin laiturilla.

    Anonyymin RIVARISSA esitellään pornon kamala kauhistus ja waarallinen waara. Dramatiikkaa olisin hieman kaivannut, elämä jäi steriiliksi. Hieman zoomausta lähemmäs. Sattuma ja yllätykset ovat johtajista suurimmat, kirjoituksen ydin on täyttä asiaa. Mutta missä kansanvalistus ja parannuksen paatos?

    Sirpan variointi tulitikkutytöstä on jännä ja nykyaikaisesta näkökulmasta aivan oikea. Kuka sitä nyt nyktarin kaa. Pahat juopot tahtomattaan tappoivat tulitikkutytön, siinä kun alkuperäinen kuoli paljon suoraviivaisemman pahuuden vuoksi.

    Kolen kirjoitus on karumpi kuin olemme tottuneet häneltä näkemään. Sellaisena se on minusta erittäin vaikuttava. Kuinka tuollaista voi pelkällä tekstillä yrittää paremmaksi.


    Lopputuloksena päättäisin, jos tuomari olisin, seuraavaa. En saanut selvää osallistujien keskinäisestä paremmudesta, joten julistan Salomonin tuomion. Jaan pullon teidän kaikkien kanssa, olette kaikki sen ansainneet. Mutta koska se tässä pahassa ja synnillisessä reaalimaailmassa on mahdotonta, eikä ehkä kovin raittiusaatetta edistävää, uhraudun ja juon sen itse teidän kaikkien kirjoituksia suuresti ylistäen.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten jaloa, Riku, sulka hattuusi. Uhrimieli on kaunista.

      Minusta parasta kirjoituksissa on se, että ne ovat erilaisia. On vakavia, surullisia, iloittelevia, opettavaisia, parodisia ja vaikka mitä. Monipuolinen kirjo.

      Poista
    2. Kun meitti on se Henkinen Voittaja, sopiiko että kaulailen teitä molempia (sinua ja pulloa), Ville Värekarvan merkeissä?!

      Meinaan että ent Hoitopojalla Mikolla oli paha yskä, 3 v; piirsin hienon kuvan Keuhkoputkesta, Limasta, ja Ville Värekarvasta luutineen... Ville siis huiski limaa pois, se kutitti -> yskä.

      Upposi kuin häkä.

      Tosin napero sitten myöhemmällä iällä sortui uskomaan marihuanan hyviin puoliin - en osaa sanoa asiasta enempää.

      Mutta siis ilmottaudun myös Marttyyriksi, ja jos pelkäät Eläimellisten Himojesi Ottavan Vallan: voin pukea poolopaidan.

      T. Char :)

      Poista
  50. Miehen puhetta. Ja taas uusi merkintä raitttiusaatteen voittotilille. "Hän uhrautui juomalla kaiken yksin, jotta muut eivät tuhoutuisi."
    Rikun muisto elää!

    VastaaPoista
  51. No nyt oon tainnut lukea kaikki.

    Liisu: olet varmasti "avoin suljettu", ja ymmärrän hyvin, ettet levittele läheistesi elämää täällä.

    En tee niin itsekään, niin pulppuileva kuin olenkin; pelkkä maininta siitä, että pikkusisko ei ole biologinen, vaati jaakobinpainin.

    Traumoista en puhu, elleivät ne liity pelkästään minuun. - Viis siitä, miten paljon kaikki vaikuttaa minuun: ei silti ole asiani levittää juttuja nettiin.

    Vaikka sanot, että kaihdat riitaa: olet kuitenkin pystynyt ottamaan esiin asioita, joita yhteisösi sisällä pidetään tabuina; on seurannut huutoa ja pahaa mieltä.

    Olet silti kestänyt, ja käsittäisin, että olet tehnyt niin useammin kuin kerran. Hyvä!!!

    Vielä vähemmän käsitän, miksi sinua ollaan täällä ohjaamassa terapiaan; teet jo sitä, mitä ns. opettelisit, ja joka tapauksessa pärjäät hyvin!!!

    - Siis en voi olla ainoa, joka on tajunnut tämän; voi olla avoin itsestään, mutta kun ei vedä läheisiään tänne muiden räävittäviksi: on pakko jättää osa tarinasta pois. Ei normaali yksityisuuden kunnioitus ja hienotunteisuus tee kenestäkään terapiapotilas-ehdokasta.

    Itte olen oppinut vasta aikuisena pistämään hanttiin; aiemmin ajattelin, että hautakiveeni hakataan "Hän Joka Ymmärsi".

    Se vaati vuosien työn, ja edelleenkin kaihdan riitoja, mutta osaan pitää puoleni - terveellä tavalla. Siten, etten riko, vaikka pidän puoleni. En poistu ovet paukkuen paikalta, jos läheisellä on kriisi, vaan hengittelen. Ja saan räjähtää, kun molemmat kestää - puhun pikkusiskosta - Mamma ja Anoppi oli alakerrassa, Lanttulaatikko ei Sulanut Ajoissa Joulupäiväksi - vedin kunnon itkupotkuraivarit keittiössä!

    Pikkusisko tyynnytteli, lähetti mut suihkuun - minne just olin ilmoittanut meneväni, Vaikka Kaikki Näännyttäis Nälkään!!! - Ja kuka sanoo, että Olen Dramaattinen?! :) :D :D

    Kun olin koonnut itteni, tehtiin ekaa kertaa moneen vuoteen oikeesti yhdessä; Pikkusisko halasi, ja sanoi, että tässäpä Mummi ja Mamma näkevät, mitä Me Siskot tehdään, että huutaa voi, ja kaikki sujuu...

    Lapset olivat pulkkamäessä, en ikinä olisi sanonut mitään, jos oisivat olleet himassa.

    Ei se ainainen nieleminen sovi; meille oli vaan jääneet roolit päälle. - Olin kyllästymiseen asti Vastuussa ties sun mistä, eikä meillä nahistella... Ollaan siis aika rauhaa rakastavaa sortimenttia koko sakki. En syytä itseäni siitä että olin/olen liian kiltti.

    Sisko on rehti: aikuinen, eikä kaivannut paijaamista... Vauvojen mini-aikana hän ajoi mut hulluuteen vaatimuksillaan: se mulle sopimaton terapeuttikin osasi sanoa, että älä lähde. Hylkäät vaan jo moneen kertaan hylätyn rakkaan ihmisen uudestaan; hengitä. Sisko tarttee unta, ja fyysistä apua; nyt ei ruveta selvittelemään traumoja. Riskiraskaus, hormonit, uusi äitiys... kierroksia alas.

    Mutta siis nyt puhun itsestäni, en Liisusta - mutta Liisukkainen: Jos et jo tee tutkielmaa yhteisöllisestä käyttäytymisestä nettiviestinnässä, aloita välittömästi! :)

    VastaaPoista
  52. Raittiusaatteesta juteltiin aikoinaan koulussa aika asenteelliseen sävyyn. Usein se oli köyhä työmies, josta tuli juoppo. En muista, että koskaan rikas johtaja olisi sortunut opettajan puheessa juopoksi. Ja omissakin kirjoituksissani viinaa joi joku Kalle Kanto, köyhän perheen isä. Perhe tuli valtavan iloiseksi, kun isä yhtäkkiä lopetti juomisen. Kunpa vain muistaisin, mikä oli isän motiivi lopettamiseen.

    Itse muistelen, että oma isäni taisi ryypätä aika usein oppikoulun äidinkielen lehtorin kanssa, joka oli hänen shakkikaverinsa. Lehtorista tuli myöhemmin opettajani. Hän oli tunnillakin joskus kännissä.

    VastaaPoista
  53. Minun isäni ryyppäsi Nurmijärvellä mm. isobroidini opettajattaren miehen kanssa. Opettajattaren vakiolause oli, kun piltit eivät jotain osanneet, tai eivät muuten olleet tarpeeksi fiksuja, "AIVOT KEHNOT NELOSET, AIVOT KEHNOT NELOSET!" - Sitä naama vääristyneenä ja punaisena huusi ilmeisesti aika usein. Faija akkaa puolusteli: "sen mieskin on niin mukava." Broidin kanssa asiasta juuri puhuimme, hän nauroi, mutta kyllä kait se jälkiä jätti. " Sanonta on jäänyt vitsinä elämään. Minun samassa koulussa oleva ekaluokan opettajattareni oli oikein mukava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun alakoulun opettajattereni oli myös oikein kiva!

      Hän kirjoitti paitsi Muistivärssy-vihkoon, myös Ystäväni-kirjaan: laittoi oikein valokuvankin!

      Toi ope-juttu on pilttien kannalta kaamea! Kiva että faijas puolusteli! :)

      Ja otan vapauden sanoa, että on välillä kiva kuulla faijasta ja mudesta, siitä, että lanko on böndellä ja skutsissa, jne.

      En oikeesti osaa slangia, mutta kun muutin tänne, ja Bussi piti selittää - ymmärtänette ehkä hyväntuulisen haikeuden. :)

      Poista
    2. Minä puhun yleiskieltä, mutta joitain slangisanoja minulta tulee aika luontevasti. Mutsi, broidi ja mahdollisesti joku muu ovat sellaisia. Stadin slangia kai puhutaan enää sikäläisissä alan herrakerhoissa sikarin ja konjakin kera. Minä en koskaan ole Pohjolan likaista kaupungissa asunut.

      Poista
    3. No en ittekään mitään stadia osaa: oli vaan niin Kiva, kun sisko kirjuutti, että lankomies on böndellä...

      Juice:

      https://www.youtube.com/watch?v=g1ZzwbQsOGI

      - Plus Että Riku: Saatat olla vähän liian Söde korjauksesi kanssa! :)

      Poista
    4. Toistelen itseäni, mutta Mouhijärven Uotsola oli 70-luvun alussa sairas yhteisö, opettajat sen aiheuttivat. Jälkeenpäin olen sitä hahmottanut, silloin sitä oli vaikeaa tajuta. Kahden naisopettajan jälkikasvu oli aivan kaheleita, niitä sai pelätä, tekivät ihan mitä tykkäsivät. Yksi löi käsityötunnilla kirveellä uunin peltikuoreen. Minä olin syyllinen, jouduin opettajagestapon ahdisteltavaksi ja kuulusteluihin: "syyllinen sinä olet, älä valehtele!" Näistä nykyajan koulukiusaamisjutuista en tiedä sanoa mitään, mutta se kiusaaminen, mitä opettajat siellä harrastivat, oli sairasta. Jälkeenpäin olen muistanut, kun kotokylään muutettuamme kysyin todistuksen saatuani silmät ymmyrkäisinä, miten keskiarvoni on voinut jotakin puolellatoista numerolla parantua, kun en ole mitään enempää tehnyt kuin ennenkään. Sitä tunnetta en ikinä unohda kun Ahti Raiski vilkaisi antaamansa toditustani ja vain myhäili. Hieno mies.

      Näistä olisi kirjoittamista vaikka kirjan verran, jos suuttumukseltani voisin kirjoittaa. Ihmisiä on monenlaisia, mutta moista en jälkeenpäin onnekseni koskaan joutunut kokemaan.

      Valtionevosto joutui koko mouhijärven lopettamaan vuonna 2009.

      Poista
    5. Kymmenen vuotta täytin siellä asuessani. Pikkuriikkisen koulussa olleen kirjaston kirjastonhoitaja oli upea. Muutamasta kirjaston hyllystä olin lukenut kaiken vähääkään kiinnostavan, kaikki siihen mennessä ilmestyneet Esa Anttalan kaukopartioromaanit ainakin. Jos ja kun uusi kirjoja tuli, kirjastonhoitaja niitä minulle varasi.

      Poista
  54. Eikös esim. lääkäreiden päihteidenkäyttö ole vieläkin tabu?

    Fafa joi, jonkin verran - sitäkin olen päässäni varmaan liioitellut; omat vanhemmat ostivat pullon Pusta Roseta, ja se kesti joulunpyhien yli.

    Muutenkin, kun täällä on mietitty juomisen tarkoitusta (olen nyt Kuunkuiskeen mieliksi reipas, ja sanon, että hän muistaakseni ainoana ihmetteli tarvetta esim juoda): emeritusprofessori Kari Uusikylä on kertonut sodankäyneestä isästään, joka joi liikaa.

    Hän selvisi, pikkuveli kuoli junan alle (itsemurha? Soitti ja pyysi tapaamista, pian tuli suruviesti, isältä).

    Eli edellisen sukupolven sotakokemukset - en minä niistä mitään tiedä. Itte olisin ollut hervoton pelosta, sodassa.

    Hakulisen Jussin isä kuoli, kun poika oli nuori; liittynee sotaan: Motti

    https://www.youtube.com/watch?v=ZrSZ-8mKOeU

    Ymmärtäminen on edelleen eri asia kuin hyväksyminen.

    Tajuan, miksi kaipaa unohdusta; olen kaivannut itsekin.

    Plus että vedän tähän mukaan geenit; meillä kantasuomalaisilla on alkoholismille altistavaa geeniä, samoin kuin amerikan-alkuperäisväestöllä. - No sitä suurempi syy pysytellä väkijuomista erossa!

    Mutta Pyhää Taivastelua ei minuun mahdu.


    VastaaPoista
  55. Jäävään itseni pois tästä kilpailusta, rakkaat rumat ankanpoikaset, koska te olette ammattilaisia. Ja minä amatööri.

    Siksi ... ”Olen pahoillani että tämä kirje on näin pitkä. En ehdi kirjoittaa lyhyemmin.” ja siksi kuin Visentti hyppään tuomarin pöydän taa ja alan arvostella teitä. Tai en arvostele! en, se on väärä sana. Ajattelen.

    (kole) Sitä saa, mitä tulee. Saa sitä tilaamattakin, kuten Jäätteenmäki. Ja moni muu nainen: milloin Herbaa, milloin kyrpää, milloin turpaan. (Valtioneuvoston Kirjapaino: Julkaisusarja XXVIII, salainen)

    (sirpa) absolutistityttö – absinttityttö hän oli. kirjoitti monologin ”huomenna minä tulen”, ja aina Pertti ja Markku poliiseiksi pukeutuneina tulivat ja veivät hänet Slussenilta yöksi putkaan. Kerran eivät tulleet, olivat Simon ja Maurin häissä (paljon onnea vaan), ja silloin... juuri silloin tapahtui tuo kammottava tapaus. (Veikko Ennala: ”Tätä en olisi tahtonut nähdä” (Hymy-lehti 1976, julkaisematon käsikirjoitus)


    (riku) Riku Rommi, joka oli menestynyt tiedemies, väitöskirjansa ”Pippi Långstrump: Svår föräldraskap” (Upsalan Yliopisto, ISBN 951-643-069-4, loppuunmyyty) aikoinaan kohahdutti koko lukutaitoista maailmaa. Ja miksei lukutaidottomiakin. Mutta mitä hän nyt tekee: istuu Piipponakkia vastapäätä kuin ilves ja soittaa ilmakitaraa. DUM DUMP DAM DAMPH. Lokakuisen iltapäivän matala aurinko laskee talojen fasadien ja merenrannan taa... laskeakseen enää vain kuinka kaukana kevätpäivän tasaus on, ei muuta.


    (tapsa) KGB:n till Sverige palkkaamat ”duunarit”, heh heh heh, salanimiltään kole ja tape, ikävöivät Impivaaraa. Täällä kaikki muut ovat rasisteja paitsi me. Mutta... ”tulee vielä aika jolloin *sensuroitu* perseet vielä *sensuroidaan*, jumaliste”. Myöhemmin tapasin molemmat Slussenilla. Kumpikin haaveili mainostoimistossa työskentelystä... no, ihmisellä pitää olla joku haave että pysyisi kondiksessa. Ei sev väliä vaikkei siitä totta tulisi. (Gunnar Garlsson: ”Två Finne igen”, Eskilstuna, ISBN 951-643-069-5, painos makkeloitu)
    - jatkuu -

    VastaaPoista
  56. - jatkuu -

    (riku II) Eläimistä tilhet, ruutanat ja yököt ovat persoja persoja (hetkinen, minähän sanoin jo tämän?) ovat... ovat viinalle. Alkoholistisia hevosia en ikinä ole tavannut. – Ps. Kerran, make minä ja pera, pantiin kanalassa tipujen juomakuppiin koskenkorvaa. (Tämä tapahtui Parikkalassa.) Siinä kävi sillain että kukko kun huomasi että ”tämähän on kivaa vettä”, se hätisteli kanat muualle ja joi ite kaiken. (Samalla tavalla kun katoliset papit juovat Jeesuksen veren.) No, känninen kukko riehui koko yön kanalassa, kiekui ketullekin, kunnes sitten sammui. Ps. Aamulla sen vaimot ja avo-vaimot nokki sitä ja motkotti sille... oli Kukko surkean oloinen. (Paavo Papurikko: ”Tarinoita tallistani” Gummerus, ISBN 951-643-069-6, painos kadonnut)


    (anonyymi) Laamaset muistan hyvin, oltiin usein yhtä aikaa putkassa. Se taisi olla -80 luvulla. Piipposia en oppinut tuntemaan paitsi Maijan, joka oli aika tehosekoitin. (En osaa keksiä tähän muuta adjektiiviadribuuttia.) Matti tosiaan joi jo silloin... miten sen nyt sanoisi... aika lailla. (Alkon hinnasto: Gordupiê lö plu, menee päähän kuin karvalakki, tuoksu huumaavalta, ei nyt saatavana)


    (tapsa) Tämä novelli on hyvin kirjoitettu ja hiano mutta henkilöt ovat ohuita ja epäuskottavia. Voi olla, en epäile, että itse olet tavannut noin tyhmiä ihmisiä – minä valitettavasti en, ole. Jopa tässäkin Viisikossa on paljon enemmän realismia:



    Marja Merjaseen tutustuin (tere Mertsi!) tutustuin... Hyvinkään Kehruumessuilla, ja myöhemmin Kannonkosken riparileirillä. En ollut siellä Isoisena vaan (näyttää käsillään: näin Kolossaalisena) Isompana. Rakastin kuusten huminaa, J. Karjalaisesta en ollut yhtä varma. Saatana, joka juuri tuli Moskovasta, ja oli siellä solminut erittäin edullisen kauppakulkusopimuksen, oli kiireinen. Tai ainakaan minulle hänellä ei ollut aikaa. Murahteli vaan ja veti telttojen vetoketjuja auki. Etsi jotain. Mutta ei löytänyt. Paitsi sitten hän huomasi että yksnyssykäinen tinttasi kaksin käsin huikkaa herba-pullosta... ”no niin no niin, täällähän tämä haleja kaipaava natiainen piileskelee”. Ja niin he natista rutistellen ja rutisten natistellen vähän aikaa halailivat toisiaan. Sen pituinen se. – (Bulgakov: ”Saatana saapuu Moskovasta”, loppuunluettu)



    … teidät pappenheimilaiseni tunnen!

    Ps. Tuomariston toisena jäsenenä, rumempana, ehdottaisin että kaikille kilpailijoille annettaisiin konjakkia. Sen verran ainakin että tajuaisivat että tapahtuu myös muita asioita, semmoisia, mitä ei ymmärrä.

    VastaaPoista
  57. Tässä lukee "lissää kommentti"... minäpä lisään Koska tämä jäi pois (tapsa kommentti Kakkosesta:

    http://www.youtube.com/watch?v=yi7iz0hhsEE

    (on muuten paljon huonompi kuin muistan? Muisti temppuilee.)

    Ps. Mutta huomenna mulla kyllä jännät paikat. Saa nähdä.

    VastaaPoista
  58. Minä olen tosiaan tuntenut kerran olevani rokkimaailman huipulla, kun ilmakitarakilpailuihin osallistuin toverikunnan painostuksesta. Voittoni esti vain kaverin tuomaristossa ollut poika, joka ei osannut esitystäni lainkaan arvostaa. Albert Järvistä imitoin, rööki roikkui poskessa ja kaikki. Yksi silloinen kaupunginvaltuutettu esiintyi myös, kaunis nainen kuin mikä. Tuli meidän luoksemme, vaikka emme sitä lähemmin tunteneet, ja sanoi: "mä vissiin voitan tän kisan, kun mulla ei oo pikkupöksyjä lainkaan." Nosti näytiksi hameenhelmaansa ja otti päähän kun en kerinnyt mitään näkemään. Ei vissiin nähneet tuomaritkaan, kun hänkään ei voittanut.

    Piipponiakin isä asui samassa talossa kuin me. Siltä oli monta sormea poikki, sellaisia töppöjä. Sahalla oli pitkään töissä ollut, eikä vältämättä aina selvin päin.

    VastaaPoista
  59. Minusta täällä ei ole yhtään epämiellyttävää naista. Naisia muuten voisi kyllä olla enemmän. Tai en tiedä. (raapii päätään) Näillä nykyisillä on kaikilla ihan erilainen profiili... ihan eri.

    Ps. Täällä luuhaavista miehistä en sano mitään, koska olen yksi heistä, ja yritän olla niin kohtelias, kun osaan.

    VastaaPoista
  60. so. olen solidaarinen miehiä kohtaan enkä sanoa heille mitä ajattelen - että "ootte aika mulkkuja". Tiedän sen, olen itse maskuliini.

    Peter Pan ei ollut. Se vaan lenteli. Pinokkio taas oli olosuhteitten uhri.

    VastaaPoista
  61. Pinokkiolla alkoi isota ja kunnolla turvota vain kun valehteli. Kova sitävastoin oli piian kohtalo kaupungissa, kun Pentti kouri ja Peter pani.

    Moro, mulekku, oli tervehdystapa nuoruudestani.

    VastaaPoista
  62. Mistähän tällainen termi kun "turpoahdettu" tulee? Satukirjoistako sekin?
    nimim. "vääriä satujako koko ikäni olen lukenut, niinkö"

    VastaaPoista
  63. Kerran tapasin Lucía Neidon Skenessä, etelä-Ruotsissa. Kauppalan nimi oli Skene. (Siinä lähellä oli Kinna.) Se tupsahti nakkikioskille jossa minä olin juuri pureskelemassa (ylihinnoiteltua, koska se myyjä aina huijasi minua vaihtorahoissa) hampurilaistani... niin siihen tupsahti Volvo josta astui ulos samperin nätti nainen. Jolla oli päässään sammuneita kynttilöitä. Se tuijotti minua. (Satoi jalkarätinkokoisia lumihiutaleita) Se kysyi minulta "gillar du mig". En käsittänyt. Käsitin vain että onpas nätti. Se kysyi minulta "kommer du med mig". En osannut sanoa siihenkään mitään. Tyttö hymähti, meni Volvon takapenkille - ei siellä muita ollut - ja auto lähti. (Vähän takarenkaat suti tyhjää kun siinä oli jäätä ja lunta.)

    Vuokrasuntoni vinttihuoneessani mietin pitkän aikaa että mitähän minä tässä menetin. Tai mitä olin menettämättä. Ajattelin, että ainakin minun pitää paremmin osata ruotsia. Ja päätin että seuraavana maanantaina ilmottaudun tehtaan, se oli puuvillatehdas, järjestämille ruotsinkielen oppitunneille.

    Sitten sammutin yöpöydän lampun. Ja vedin kuivat. (Jonka jälkeen minun tietysti piti nousta lämpimästä sängystäni ja kävellä vessaan ja pyyhkiä itseäni.) god natt

    VastaaPoista
  64. Minä olen sen kerran ekakerran nähnyt, siinä se oli tissien alapuolella jonkun matkaa, tarkasti en osaa arvioida. Karvanen ku mikä, ja selvästi tuijotti mua taka-ajatuksin. Huusin, että onopas ruma!, ja juoksin pois. Mutta se saavutti mun. Monen monta kertaa. Ei jaksanut aina juosta, nuori kun olin.

    VastaaPoista
  65. No nyt myönnän, liioitteluni ylitti valehtelun kynnyksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt en kyllä ymmärrän? Ymmärrän mielestäni asioita mutta tätä en ymmärrä? - Juoksemisen ymmärrän. Itsekin nuorempana joutui joskus juoksee lujaa, joskus jopa saatanan lujaa...

      Olin aktiivinyrkkeilijä, kuulema lahjakkaampi kuin velipoikani jotka kummatkin olivat suomenmestareita, en minä katutappeluissa pakoon lähtenyt. Mutta totta kai tapasin semmoisenkin kaverin, Rotterdamissa, jota pakoon piti juosta niin lujaa kuin ikinä pääsi... koska. Muuten olisi käynyt huonosti.

      Poista
  66. On ongelmia joita voi miettiä vaikka päänsä puhki. Mutta mitä sitä enään pystyy ajattelemaan jos pää menee puhki? Tyttäreni tanssii balettia, hän on siinä lahjakas, rytmitajunsa on perinnyt isältään. Siinähän pomppii. Jos ihmisillä olisi kuusi kättä (hyönteisillä on kuusi jalkaa) niin pianomusiikki olisi erilaista kun nyt. Kamalaa pimputusta.

    VastaaPoista
  67. Kun tiedän, että tykkäät/diggaat Lindholmista,

    niin...
    kommenttisi kyllä tuntuu hyvältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, hyvä on, sait suostuteltua. Laitan tähän kappaleen, jonka maailmankuvasta tai monista muistakaan asioista en lainkaan pidä, mutta kappaleesta tunnelmineen ihan erkkinä.

      Kuinka yö meni pois.

      Poista
    2. Tämä oli minulta vain tällaista diggailua, analyytikko en koskaan ole ollut, tai halunnut olla. Mitä hyötyä sellaisesta olisi? Kesällä menisi kaksi karvahattua ja talvella useita propelilakkeja. Vähentyvä tukkanikin hautuisi turhaan.

      Poista
  68. Kävin kotisivuillasi. Olet kiva ihminen, et tärkeile. En tunne yhtään kivaa ihmistä, joka tärkeilee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos, mutta mielelläni minä tärkeilisin. En kuitenkaan jaksa kuunnella sitä naurun remakkaa.

      Poista
  69. Minä kirjoitan vielä yhden, jonka bloggerijenkki aiemmin hylkäsi.

    Vanha äitini vihaa, oikeammin pelkää, ryssää paljon. Iltalehdistä lukee kaikki spekulaatiot ja kylähullujen haastattelut. Minulta kysyy, mitä meinaan Putinin siitä ja siitä sanomisesta. Vastaan, etten kommentoi kylähullujen haastatteluja, Putinin, tai niiden muiden.

    Pelolle tausta on talvisota. Silloin, aivan pienenä tyttönä, äitini joutui usein pakenemaan vr:n alueelle, laanille. Siellä vetivät lumihangella lakanan ylleen. Jytisi aivan kauheasti, kauppalan rakennuksista neljäsosa tuhoutui. Jatkossodassa, jolloin isoimmat pommitukset olivat, eivät enää kotokylää moukaroineet.

    Johan Bäckmanille, vai mikä af grann se on, minäkin mielelläni antaisin turpiin. Luuletko Johan, rupinen paskasammakko, pärjääväsi?

    VastaaPoista
  70. En minä mikään nunna ole. Mulla on mielipiteitä: mä en vaan niitä herkästi viitti muille kertoo: koska... mitä vittua se muille kuuluu (mitä mieltä minä olen). Ihmiset ovat liikuttavia, kuin pehmonallet, kun heillä on mielipiteitä. Minä en halua että minulla olisi mielipiteitä! Eivätkä ihmiset tyhmiä ole mutta he ovat likinäköisiä, heillä ei ole tajua historiasta, siksi he ovat niin ymmällään kun tapahtuu asioita uudestaan. Tämä ei ole arvostelu, tämä on tosiasia.Se mitä maailmalla tapahtuu on muuta mitä me täällä elämme, tai näemme. Mitä me näemme?

    Rakastan Lappia (huokaus) ... rakastan hiljaisuutta.

    VastaaPoista
  71. Joskus mietin - siitä on aikaa - että mitä tämän Hartwallin omistajasuvun jäsenen, Johan Bäckmannin päässä tapahtuu...? Hänhän on hyvä fagotinsoittaja, hyvin hyvä. No... fagotilla on ihan oma äänialansa, ehkä ne sävelet sitten tukki hänen aivoistaan jotain, en osaa sanoa, mitä.

    Minusta hän on samantekevä ukkeli, en ajattele mitä hän ajattelee, se on TOSIAAN saman tekevää. (Ps. Esim. Iinestä ajattelen 98,9% enemmän.)

    VastaaPoista
  72. Jos olisin tietokysymyksiä esittävä ihminen, niin kysyisin teiltä mikä on "kutikuta"? (Ai niin, tämä Wikipedia... kaikkihan sen tietävät.)

    Mutta, enkä tällä halua viitata menneeseen (tietysti haluan!) niin ihan vahingossa luin yhtä (tieteellistä kirjaa perhosista) kirjaa jossa - ihan ohimennen - mainittiin että Hyönteisten määrää voidaan mitata toisellakin tavalla: biomassalla ilmaistaan niiden kokonaispainoa, tavallisesti kuivapainoa. Etelä-Amerikan osalta on päädytty hämmästyttävään tulokseen, että pelkästään muurahaisten kokonaispaino ylittää siellä kaikkien nisäkäslajien kokonaispainon!

    Eli liioittelin vähättelemällä... Suomessakin muurahaisten yhteispaino on suurempi kuin KAIKKIEN täällä elävien nisäkkäiden. Siis myös näiden pulleiden Karhujen. (rakas matematiikkaa karsastava Iinukkani)

    VastaaPoista
  73. Minä en edes wikistä vaivautunut katsomaan, kun olin varmaa, että Acre Karia haluat lisää Matti Jurvan sanoin kuunnella. Kuti, kuti, kuti, raaps, raaps, raaps,< tai jotain sellaista.

    VastaaPoista
  74. Kymmenettä odotellessa, palautetta kirjoituksesta numero 9

    Tässäpä Liisulla suorastaan saatanallisen väkevä ja opettavainen kuvaus siitä, mitä nappien nappaaminen väkijuomien kanssa voi saada aikaan. Aikamme humalahakuinen nuoriso lukekoon tämän tarkoin ja painakoon sanat sydämeensä! Erityisen puhuttelevaa ja nykyaikaista tarinassa on se, että juoppohulluuteen - delirium tremens - on sortunut nainen. Kirjoituksessa on helvetti enemmän läsnä kuin taivas, joka näyttäytyy vain menetettynä mahdollisuutena, tai sitten on niin, että vain nappi voi tuoda taivaan. Hienosti otetaan huomioon myös vuosisatoja vallinnut arvomaailma hyvine moraaleineen. Jos juot, olet Saatanan oma, Ja toinen näkökulma: vain Jumala voi juopon pelastaa. Loistavaa, nyt taitaa konjakkipullon kohtalo olla sinetöity.

    VastaaPoista
  75. Oletko Mikis menossa naimisiin vai mitä repäisevää meinaat ihmissuhdevyyhtiesi kanssa tehdä?

    VastaaPoista
  76. Ei, Tapsa, ei voi olla, koska hän sanoi, että asia ratkeaa viikonlopulla. Naimiset kyllä tietäisi, sillä onhan siinä ne muodollisuudet.

    Kyseessä täytyy olla kosinnan. Sehän on parhaimmillaan yllätys. Vaikka tuo termi "ihmissuhdevyyhti" viittaa kyllä jonkinlaiseen problematiikkaan, esteisiin, jotka ylitetään..

    Tai jospa kyseessä on miesten välinen liitto, jonka lupa-asiat ratkeavat tänään? Tai sitten odotellaan presidentin lupaa?

    Tämähän menee mielenkiintoiseksi.

    VastaaPoista
  77. "SITÄ SAA MITÄ TULEE !" sanoo viisas Kolehmainen, elämämme sarjassa ehkä oppilas n:ro 1.

    Olen pudonnut käryiltä poissa ollessani, mutta päästäksen takaisin kärryille tein tässä 'charit', eli luin kaikki tähänastiset kommentit (raittiuskilpakirjoitukset on sitten luku erikseen). Tein hajanaisia huomioita.

    Ensinnäkin huomasin, että olen antanut aika vinksahtaneen kuvan itsestäni. Siitä on seurannut eriasteisia huolenilmauksia, jotka parhaimmillaan ovat kauhistelua: "Olenko tosiaan sellainen, avuton ja naiivi!" Ja neuvoja, mitä minun tulisi tehdä, että eläisin oikealla tavalla. Siitä lisää myöhemmin.

    Päähuomio on kuitenkin se, miten hyviä kirjoittajia tämä ikkunaiines on siepannut lukijakuntaansa. Taitavia sanankäyttäjiä, huumorintajuisia ihmisiä, joku tosikko joukossa, sehän selvä, mutta yleensä on jäänyt hyvä mieli, aina kun täällä on käynyt. Nauraakin on saanut. Siitä kiitos KOLEHMAISELLE, RIKULLE, TAPSALLE ja MIKIKSELLE , joka näyttää vasta täällä loppupuolella heränneen ”prinsessa-unestaan” ja lataa täysillä!)

    Teille olisi perustettava Fani-klubi, jokaiselle teistä, olette hienotunteista väkeä, suurpiirteisiä, tietäviä, ette vahingossakaan haasta riitaa... jokainen teistä on omanlaisensa, mutta taitavia sanankäyttäjiä olette kaikki!

    Sitten on poikkeustapauksia. IINES, CHAR, KUUNKUISKE ja LIISU (tämä tässä). Kummallista. Kaikki naispuolisia. Jotain vikaa täytyy minussa olla, kun näin erottelen miehiä naisista. Vai olisiko meissä naisissa kuitenkin joku miehistä poikkeava piirre?. Pitäisikö paikkansa se, että miehet ovat suurpiirteisempiä kuin naiset.? Naiset tarkertuvat helposti yksityiskohtiin ja aiheuttavat joskus siten toisille onglelmia. Voisiko se olla totta? Voisiko naisissa ilmetä vähän ilkeyttäkin? Katsotaanpa!

    IINES on poikkeustapaus jo sentakia, että hän toimii eräänlaisena juontajana. Hän kuittaa jokaisen lausahduksen täällä. Kirjoittaa ensin tavattoman taitavastija hauskasti ”suuhun pantavaa”, oikeita herkkupaloja, joista riittää puheenaihetta. Tarttumapintoja keskustelulle on runsaasti. Hän jaksaa vastata, hyväksyä tai olla erimieltä. Viisas nainen, jonka humaanisia mielipiteitä tekisi mieli lainata esimerkeiksi. Mutta tästä tulisi liian pitkä kommentti.

    CHAR on välitön ja aito. Luonnonlapsi, joka osaa ärhennellä, puolustaa toisia, hänessä on rauhanrakentajan piirteitä vähän kuin Ahtisaaressa. Char on hilpeän oloinen ja hän ajattelee positiivisesti asioista. Osaa leperrellä kuin lapselle ja vähän fuskata ja flirttailla, kertoo välillä uskomattomia juttuja.

    KUUNKUISKE edustaa järkeä. Hän on asiakeskeinen pykälissä pysyvä ihminen. Saattaa kauhistua jonkun toisen mielipitteistä, esittää jämäkästi omansa, hermostuu helposti erilaisuudesta. Pystyy antamaan ohjeita miten pitäisi olla ja elää.

    Liisu, itsestäni jotain jo mainitsinkin (olen antanut yksipuolisia signaaleja ), enempää ei tässä siitä asiasta. Myöhemmin. Jokaisella on oikeus tehdä omat päätelmänsä minusta, sen pohjalta, mitä täällä puhun. Samalla metodilla olen kertonut millaisina näen teidät silmissäni.

    Huomasin, että olen vastausvelkaa ainakin Kuunkuiskeelle, hän on esittänyt minulle suoria kysymyksiä. Mutta kirjoitan hänelle vastauksen erillisellä kommentilla. Tämä on jo tällaisena ylipitkä.

    Auf Wiedersehen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästähän voi vetäistä sellaisenkin johtopäätöksen (jokohan kielitoimisto hyväksyy tämän ilmaisun?), että me miehet olemme kaikki samankaltaista joukkoa, suurpiirteisiä "miehiä", kun taas naiset ovat yksilöitä, ihania kukin tavallaan?

      No mikä ettei. Niin se on minunkin mielestäni.

      Lopuksi tunnustus: kun näin televisiossa uuden ministerin, sen kotkalaisrouvan, niin totesin puoliääneen, huomaamattani, että "siinäpä verevä viisikymppinen".

      Sitten vasta kauhistuin julkeuttani ja vilkaisin vaimoani. Mutta hän (Char?) oli kuin ei olisi kuullut mitään, luki vain puolipukeissa Schopenhauerin koottuja skumppalasi kädessään.

      Poista
    2. Minua kyseinen jako epäilyttää. Mielestäni se on stereotyyppinen sukupuolijako ja esittää asioita hieman kliseisesti. Mahtaako se ottaa ihmisten persoonallisuudet huomioon? Yhtä lailla miehet vittuilevat tosilleen. Lukekaapa vaikka Kemppisen blogin kommenttiosiota

      Kyse on minusta paljolti siitä, missä määrin ihminen sietää suoraan sanomista. Missä määrin nainen sietää suoraan sanomista? Ottaako nainen suoraan sanomisen ilkeilynä? Ottaako nainen eri mieltä olemisen riidan haastamisena.

      Itse kaipaan naisten blogeihin enemmän rehellistä puhetta kuin hymistelyä ja kaunistelua ja sitä alituista samaa mieltä oloa.

      Poista
  78. Kuunkuiskeelle (vastauskommentti 1.)

    Noista kirjoituksista minulle, Kuunkuiske, on jo sen verran aikaa, että minun piti lainata niistä osia, muistaakseni mistä oli kysymys.

    24.9. kirjoitit: "Liisu, aikuiseksi ihmiseksi sinusta saa melkoisen naiivin vaikutelman! ; ) Tuollainen oman ongelmallisen olemassolonsa pyörittely ja ettei vaan ikinäkoskaanmilloinkaan olisi haitaksi ja tulisi väärinymmärrretyksi on huomionhakuista ja minulle tulee sellainen olo, että hohhoijaa - jaksaapa tuo ihminen pyöriä oman pienen napansa ympärillä.

Kun kerran olet rehellisen puheen ystävä, niin olisit suoraan sanonut, että mielestäsi minä puhuin Charista ikävään sävyyn. Sellainen on suoraselkäistä ja rehellistä eikä se, että tekijää ei mainita! "

    Vastasin samana pävänä: "Kuunkuiske, olet täsmälleen oikeassa. Sellainen minä olen. Sinä sen osasit sanoa. Minustakin tuntuu, että olen tässä ollut kohtuuttoman paljon esillä. Ihan hävettää.
Kiitos suorasta kommentistasi!"

    Asia on hoidettu. OK. Mutta sen verran lisään, että en todellakaan halunnut tuoda nimiä esiin, koska en sitä mielelläni tee jos kysymyksessä on joku kielteinen asia. Ehkä vähättelin sitä turhaan. Halusin suojella sinua itseäsi, Kuunkuiske "kehnäämisestä", vaikka olit kyllä aika ikävään sävyyn puhunut Charille, niin kuin nyt minullekin. Puhuit totta, mutta niin suoraan ja henkilökohtaisesti, että en voinut olla loukkaantumatta. Olet kuin Maija-tätini, joka sanoi minulle vieraasta ihmisestä, niin että tämä kuuli: "Katsos mitkä länkisääret tuolla naisella!" Nyt yritin ylittää ikävän tunteeni kehumalla sinua. Mutta ei se auttanut. Koin ilkeäksi tuon puheesi, sillä halusit sillä mielestäni lisätä huonouttani ihmisenä.

    Minä en menisi ketään loukkaamaan käyttämällä hyväksi hänen heikkouksiaan. Kaikissa meissä on huonot puolemme. (Olen alkanut suosia "valkoisia valheita".)

    VastaaPoista
  79. Tuo toinen kommenttisi minulle oli jo kauhistunut. Olit huolissasi takiani. Olitko sitä vilpittömästi vai halusitko loukata sillä minua lisää, ei minulle selvinnyt. Jos olisimme olleet kasvotusten, olisin sen vaistonnut ilmeistäsi. En huomannut sitä silloin, mutta Char näkyy kommentoineen puolestani (kiitos Char!). Hän sanoo 25.9. mm. näin:

    "siis mitä?

Ohjaat ihmisiä joidenkin palstakirjoitusten perusteella ns. ammattiauttajille?! Ja salaa perheeltään?!

Kuvittelet, että "muutama kerta" terapiaa auttaa itsetunto-ongelmiin, jos niitä on, tai "pitämään puolensa", jos on tarvetta.

Tätä puoskarointia lukiessani en voi istua suu napissa. - Ensinnäkin terapiaan päästään, sinne ei noin vain "mennä". Toiseksi, se on kallista, ja henkisesti raskasta puuhaa, vaikka saisikin Kelan rahoitusta. Voin kertoa, että määrärahoja karsitaan kaiken aikaa…" jne.

    Tämä sekä ilahdutti minua , mutta samalla huomasin, että olin antanut yksipuolista tietoa itsestäni kommenteissani. Ja että se on johtanut minut hoidon tarpeeseen. :)


    Toinen kommenttisi 25.9. oli ollut tällainen:

    " Liisu, ihanko tosissasi olet noin nöyristelevä anteeksiettäolenolemassa - ihminen????

Herranen aika sentään - jokaisella on oikeus ottaa tasan sen verran tilaa tässä maailmassa (ja tässä blogissa) kuin kulloinkin hyvältä tuntuu. Ei siihen pidä kysyä keneltäkään lupaa! 

Jos viimeiset kirjoituksesi ovat totta eivätkä liioittelua, sinun olisi varmaan hyvä mennä terapeutin pakeille vaikka muutaman kerran saadaksesi hiukan itsearvostusta ja muuttaaksesi ajatusmallejasi. Sinähän herranjestas kärsit tuollaisena! 

Ja pliis: jos repäiset ja haluat tutkia ajatusmallejasi jonkun ammattilaisen kanssa, niin arvosta itseäsi niin paljon, että älä kerro siitä (ainakaan heti) edes miehellesi. Olet(ko?) itsenäinen ihminen etkä hahmoton osa oliosta nimeltä me!".

    Nyt kun huomasin tuon kommenttisi kirjoitin vielä yhden kommentin, eli taas tuon itseäni esille, tällä kertaa röyhkeän rehellisesti. Eli korjaan antamaani vinoa käsitystäni parhaani mukaan. Joudut odottamaan jonkin aikaa, kun mietin, miten paljon kannattaa tehdä paljastuksia toisista ihmisistä. Nimiä en ainakaan nytkään aio paljastaa. Sen mitä nettiin laitat, pysyy siellä ikuisesti, olen kuullut. Vaikka itse poistaisit, siitä jää jäljet.

    VastaaPoista
  80. ”Kun antaa pahalle pikkusormen, se vie koko jalan”, Mikis Molleroinen ajatteli. Pirun outo on sananlasku, hän edelleen ajatteli, taitaa olla itse keksitty. No, väliäkös sillä, mennään näillä. Samalla häntä vastaan käveli dromedaari mutta meni ohi. Onneksi kamelit eivät puhele, hän ajatteli, ei niitä kukaan jaksaisi kuunnella. En ainakaan minä. Näyteikkunassa oli tavaroita näytillä mutta hän ei vilkaissutkaan niitä, piti vaan kävellä. ”Ohhoijaa”, kun väsyttää. Mutta koko ajan vaan pitää kävellä kun tämä on kävelynovelli. Hän kääntyi kulmasta oikealle, sitten vasemmalle, ja taas oikealle, kunnes tuli samaan paikkaan mistä oli lähtenyt. No, jopas on jotakin, hän ajatteli. Ja taas hän lähti kävelemään. Kun tuli pitkä suora hän huomaamattaan kiihdytti vauhtiaan. Se oli, kuulkaas vaan, melkoista menoa se! Hippulat vaan vinkuivat kun hän pisti kenkiä toistensa eteen. Aina jompikumpi jalka johti, sitä hän ihmetteli, mutta ajatteli sitten että hämähäkeillä on kahdeksan jalkaa, niitä olisi vaikea opettaa tanssimaan.. Siinä Åke Blåmqvist -vainaaltakin menisi vähintäin sormi suuhun. Mutta nyt ei semmoista ehdi miettiä kun pitää vaan kävellä. Vastaantulijatkin kävelevät, ja aika lujaa, etenkin yks äijä mihin hän meinasi törmätä, mutta molemmat väistivät. Kyllä tämä käveleminen ottaa pannuun, ajatteli hän, ei tämmöisessä ole mitään järkeä. Järkevämpää olisi ajaa fillarilla. Tai istua taksin takapenkillä ja juoda viinaa. Ai niin, alkoholikilpailukirjoitushan tämä olikin eikä kävelykilpakirjoitus, hitsi, satsasin ihan turhaan tähän kävelemiseen. Jota en nyt millään meinaa saada loppumaan. Vaikka kyllä minä kävelykilpailukirjoituksessa pärjäisin, ihan varmaan, ei kukaan jaksa kävellä näin paljoa enkä minäkään kohta. Huh huh, puhutaan sit mieluummin viinasta. Nimittäin näin kamalasti ei kukaan jaksaisi kävellä jos samalla joisi viinaa, se hyvä puoli viinanjuonnissa on. Ainakin se. Viinaa opin juomaan vasta koulun Raittiusseuran bileissä, varastin Hemmi-tädin piironginlaatikosta Madeira-pullon ja jaoin sen Tommin ja Timpen kanssa. Kylläpäs rupes naurattaa kun otti pari kulausta, oli kuin olisi saanut kylkiinsä siivet ja pyllyynsä pitkän pyrstön. TILULILILULEI, sitä vaan huuteli kaikille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos kaunis! Tässä kävi niin kuin ennustin. Jos mikisläinen kirjoittaa kirjoituksen, siinä ei ole otsikkoa. Olkoon tämä alkoholikilpailukirjoitus sitten vaikka Kävelynonelli tai TILULILULEI. Ja mikisläinen, älä ollenkaan vikuroi, tämä napataan nyt kisaan mukaan ihan sillä verukkeella, että kymmenes uupuu. Ja tätä saa arvioida vaikka itkisist ja potkisit. Mitään et mahda.

      Tämän kirjoituksen numero on tsiis 10.

      Poista
  81. Liisu, kommentoin lähinnä tuohon kohtaan, jossa otit esille aiemmin mainitsemasi "kiehnäämisen" ja minä sanoin, että olisi hyvä puhua asioista niin, että tietää, kehen viitataan.

    Tarkoitan sitä, että jos joku blogia vähän lukeva ihminen olisi lukenut kiehnäämisestä, se olisi näyttäytynyt (minusta) hänen silmäänsä juuri sellaisena ihmeellisenä vihjailuna, jollaisesta et äskeisen mainintasi mukaan pidä! Jos viittaa johonkin asiaan negatiivissävytteisesti, niin samalla vaivalla voisi tehdä sen niin, että kenellekään ei jäisi epäselväksi, että mitä / ketä asia koskee! Minä kaipasin sinun mielestäsi ohjeistusta, joten olisit sen voinut sanoa suoraankin!

    Tällaisista kirjoituksista saa hyvin vaillinaisen kuvan ihmisestä, se on totta. Noiden viime päivien kirjoituksista sinusta sai sellaisen kuvan, että olet suunnilleen maailman huonoitsetuntoisin nainen, joka elää hyvin alistetussa suhteessa ja kommunikaatio perheen sisällä on aivan hanurista.

    Jokainen ihminen ansaitsee olla onnellinen ja jos syystä tai toisesta on vaikeuksia suhteessa itseensä / kanssaihmisiin / maailmaan, on pelkästään arvostettavaa hakea siihen apua eikä riutua uhrina! Tällä en siis viittaa sinuun vaan yleisesti ottaen.

    Minulla on yksi miespuolinen ystävä, joka käy terapiassa sosiaalisten pelkojen takia. (Sellainen vähän peräkammarissa kasvanut mies, valtavan kultainen ihminen.) Täräytän hänelle aina päin näköä asioita ja jostakin syystä hän kuitenkin usein kysyy mielipidettäni monesta asiasta ja olen kuulemma auttanut häntä paljon enemmän kuin terapia! ;) Myötäkarvaan silittäminen ei ole ainoa tapa edesauttaa toisen eloa.

    Charin mainintaan terapiasta sen verran, että Kelan tukemaa terapiaa ei varmaan hevillä saakaan, mutta kyllähän terapeutteja on Suomi pullollaan! Moni nainen pistää varmaan hetkessä sileäksi parisen sataa mennessään laukkukaupoille tai puserokauppaan - miksipä sellaista rahaa ei käyttäisi omaan hyvinvointiinsa esim. terapian muodossa? Muutama satanen jokusesta istunnosta saattaisi oikeasti olla ihmiselle paljon poikivampi sijoitus elämäniloon kuin uusi pusero!

    Painun tästä kyläilemään, joten toivottelen kaikille hyvää viikonvaihdetta! :)

    VastaaPoista

  82. RAITTIUSKILPAKIRJOITUKSET

    1. Sitä saa mitä tilaa, Kolehmainen
    2. Neljä ruusua Tyyralle eli pieni absolutistityttö, Sirpa
    3. Kukkaset tuoksuvat hyvälle, Riku Riemu
    4. Miksi Jake juo, Tapsa
    5. Tuntematon tuurijuoppo, Tapsa
    6. Pikku Maijan raittiuskilpakirjoitus, Riku Riemu
    7. Rivarin toinen ovi vasemmalta, Anonyymi
    8. Puolen hehdon poika, Tapsa
    9. Viimeinen taistelu, Liisu
    10. Kävelynovelli, Mikis

    Tässäpä nämä kymmenen. Mukaan ehtii enää vain, jos oli vielä tänään postaamassa juttuaan. Huomenna ei enää hedi. Miettikää suosikkinne ja jos ette osaa valita parasta, nostetaan malja kukin kotonamme kunniaksi kaikille loistaville kirjoittajille tai tulkaa kaikki meille alakaapin avausta varten. Vaan mieluusti tarvittaessa pullo lähtee parhaallekin - jos niin tahdotaan. Saa siis nimetä suosikkinsa vaikka anonyymina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jospa minäkin arvioisin näitä, rehellisesti, kun kerran täällä on rehellisyysviikot menossa.

      Minusta ensimmäinen ja viimeinen ovat omaa luokkaansa. Kolen siksi, että tunnemme hänen taitonsa ja hilpeän julkeutensa ja nyt hän on totisessa paikassa, sen tuntee sisimmässään, Mikiksen siksi, että hän peijooni vaan on omalaisensa ja ylivoimaisesti paras siinä.

      Tykkäsin Sirpan ideasta, pienestä absolutistitytöstä, se on mahtava ja tarinakin on ihan hyvä. Myös Rikulla on hänelle ominaista asioita väärästä vinkkelistä tiirailua, yllättävää ja naurettavaa, ja sama huvittava yllätysidea on myös Anonyymin rivaritarinassa.

      Liisun kirjoitus puolestaan on niin traaginen, että minua kauhistuttaa ajatella sitä, se tuntuu liian todelliselta. Vaikka oli siinä saatanan ja jumalan välillä huvittavaa skismaa... Vai oliko? Omissani taas on päinvastainen "vika" eli tilauskirjoittelun maku. Ne ovat varmaan teknisesti ja ideallisesti ihan ok kamaa, mutta näkyy etten ole tosissani - en laittanut sieluani likoon.

      Odotamme vielä yksilöllisen naiskolmikon tarinoita – Iines, Char ja Kuunkuiske, meitä janottaa!

      Poista