Kun nauru katoaa

Minua harmittaa nyt se, että ihmiseltä saattaa kadota huumorintaju hänen elämänsä varrella. Enkä tarkoita mitään sellaista, että elämä nyt on niin kurjaa, että näin tapahtuu väkisin, meille kaikille, jossain määrin. Ei. vaan parin päivän aikana lähelläni on ollut kaksi ihmistä, joille maailma on muuttunut yksitotiseksi paikaksi, jossa oma itse on naurun ulkopuolella.

Olen aiemmin kertonut sisarestani, jonka vanha ainekirjoitusvihko löytyi mökin laatikosta. Siellä oli herkullisia kuvauksia erilaisista aiheista, itsepohdintoja, jotka saivat minun ja tyttären kiemurtelemaan naurusta, kun luimme niitä ääneen. Huomautan jo tässä, että yhtä hyvin olisimme voineet lukea minun vanhoja ainevihkojani, tai tyttären teinipohdiskeluja, yhtä kaikki olisimme taatusti kiemurrelleet naurusta samalla lailla. Siskolla oli tällaisia lauseita: Kuka voisikaan olla yksinäisempi kuin vanki sellissään, vanki joka kärsii seitsemän vuoden linnatuomiota. Seitsemän alla näkyi siinä ensin ollut viisi, joka oli pyyhitty kumilla pois ja vaihdettu seitsemäksi. Toinen virke oli vaikka tällainen: Ennen kuin tutustuin maailmankirjallisuuden klassikoihin, luin --. Sisareni ei ole ikinä tutustunut maailmankirjallisuuden klassikoihin! Luimme niitä sitten kerran ääneen siskolle, joka nauroi mukana, mutta, kuten myöhemmin ilmeni, oli polttanut kallisarvoisen ainevihkonsa saunan takassa, koska häpesi kirjoituksiaan. Käsittämätöntä, ja kuitenkin toki käsitin, hyvinkin. En vain tullut ajatelleeksi, että vanhoja aineita voi hävetä, kun oma reaktio omillekin vanhoille aineille on oikea hörönauru. Kyse on huumorintajun puutteesta. Huumorintajuhan ei ole vitseille nauramista, vaan kykyä nauraa itselle tai omille heikoille puolilleen, joita muista löytää.

Eilen kävi ilmi, että eräs nuori mies, tyttären lapsuuden leikkitoveri ja sukulaispoika, on tyystin kadottanut huumorintajunsa. Muisteltiin lapsuudentoilauksia ja hassuja kommelluksia. Kun sitten huomaamattani aloin muistella sitä, kuinka tämä pikkuinen poika keksi jalassaan kaksi pientä hyttysenpistoa vierekkäin luullen niitä itku kurkussa kyykäärmeen pistoksi, nuori mies tulikin yllättäen hyvin aggressiiviseksi ja alkoi huutaa, että sen siitä saa, kun elää hysteeristen käärmepelkoisten naisten kanssa samassa mäessä - viittasi äitinsä ja minun käärmekammoon. Meidän kesäpaikkojemme mäki todella on edelleenkin kyitten reviiriä, ja lapsilla piti pienenä olla kumisaappaat jalassa ja muutenkin piti katsoa, mihin astui tai kätensä työnsi. - Tunnelma muuttui ikäväksi, ja muutkin iltaa istuvat alkoivat sanoa toisilleen jotakin epämieluisaa pientä nälvimistä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin tasapaino palautui, ja viestiminen jatkui leppoisana. Jokin pieni kireä jänne siitä kuitenkin jäi kalvamaan.

Vielä myöhään yöllä mietin, että huumorintaju alkaa olla harvinainen kyky. Yhä useampi ei kestä itsestään mitään muuta kuin suoraa positiivista palautetta. Mitään heikkoutta ei saa olla ja mikä tärkeintä, sille ei voi koskaan nauraa, vaikka kaikki olisi tapahtunut kauan sitten, hamassa lapsuudessa tai nuoruudessa.

Vaan jos kyky nauraa itselle ja heikkouksilleen katoaa, mitä jää ihmisestä jäljelle? Mielestäni ontto kuori, vapiseva haavanlehti, tunteensa kuolettanut robotti. Ihminen ilman huumoria on arvaamaton eläjä, ikävä ja iloton ihminen, pelottava otus.

(Maalaus Paul Gauguin)