Eremitaasista muistan parhaiten tuoleissa nuokkuvat mummot

7.7. Kaupungissa pyykillä. Naapurini Ludmila toi kesäkuun aikana postilaatikostani poimimansa mainosjakelut ja ilmaislehdet, oli ystävällisesti kiinnittänyt laatikkooni tarran Ei mainoksia. Suurin osa naapureista viettää kesää kotosalla kaupungissa, autot ovat katoksessa kuin talvisaikaan. Matkojakaan niin moni ei tee kuin päältä katsoen luulisi. Kysyin Ludmilalta, matkustaako hän lomallaan Pietariin. - Ei matkusta, ei jaksa, kun talvella joutuu työssä niin paljon matkustelemaan.

Miksi runsas matkustelu katsotaan hyväksi ja oikeaksi elämiseksi? Miksi pitää mennä, jotta muka elää, miksi elämässä pitää olla menoa ja vauhtia? Miksi jokin pitää nähdä itse sen sijaan, että saisi siitä enemmän tietoa kirjoista ja internetistä, katsomalla elävää kuvaa? Mikä itseisarvo se on, että on  omin silmin nähnyt Mona Lisan tai uittanut liikavarvastaan Firenzen suihkulähteissä tai istunut Eiffel-tornin kahvilassa voisarvea mutustaen baskeri päässä. Tai haistellut Toscanan ilmaa? Miksi se minä pitää lykätä joka paikkaan?

Miksi on tärkeää tutustua alkukantaisiin asujiin? Mitä uutta saa siitä, että menee kauas jumalan seljän taa ja posmottaa siellä jonkun hampaattoman paimenen kanssa keskustelua vuohen elämästä? Mitä lisäarvoa se tuo elämään, että siirtää ruhonsa uuteen paikkaan ja operoi sieltä käsin? Muuttaako se maailmaa yhtään paremmaksi paikaksi, että lentoturismi lisääntyy kaiken aikaa, rahtilaivat täyttyvät nuukista matkailijoista, jotka pomppivat miehistön tiellä köysikasoihin sotkeutuen ja kysyen, milloin oikein lähdetään?

Vain tyhmä tai tietämätön ihminen avartuu matkustelemalla, sillä tieto ja elämykset ovat jo kansien välissä ja selluloidinauhoilla ja valovirtakuitukaapeleissa. Eikö olisi monin verroin suuremmat mahdollisuudet saada laajaa tietämystä ja elämyspohjaa tätä kautta, keskittymällä eikä hikoilemalla muiden turistien kanssa vessajonossa Niagaran putouksilla tai Taj Mahalin turistikojun edessä ostamassa kahtakymmentä huonosti kuvattua postikorttia kateellisille ystäville ja sukulaisille lähetettäväksi?

Minulla on Eremitaasista kirja, ja olen lisäksi käynyt siellä itse. Kirjasta muistan kauniit kuvat, joiden ääressä olen viettänyt tovin jos toisenkin, itse Eremitaasista muistan parhaiten käytävien päissä nuokkuvat mummot ja huoneitten välkkeiset ja prameat samettiseinät. Muistan lisäksi ihmetelleeni Tiepolon taulua, en sen sisältöä tai aihetta, vaan sitä, miten taulun pinta-ala voi olla niin suuri.

Sivuelämykset ovat aina kiinnittäneet huomioni, ja matkan anneista kaikki muu paitsi itse matkan kohde ja sen päänähtävyys on ollut merkitsevintä. Tässä mielessä toki voisikin mennä johonkin. Kun vaan keksisi, minne.