Kuvassa Mauno Koivisto

 

Luin lehdestä, että muudan miekkonen oli antanut kotiporsailleen nimet Husu ja Suldaan. 

No, mikäs siinä, olihan minullakin koira, jonka nimesin Mauno Koivistoksi, tuttavallisesti Manuksi. Nyt Manu on jo kuollut, mutta olen asettanut hänen kuvansa piirongin päälle, muiden edesmenneiden läheisten viereen. Rivissä on rakkaita, ihmisiä, kissoja, koiria sulassa sovussa. Kaikilla paikka syvällä sydämessä. Mauno Koivistoa olen itkenyt enemmän kuin siskon miestä, jonka kuva on tuoreimpana rivissä.

Onkohan minun nyt syytä mainita, etten pidä eräästä Husu-nimisestä suomalaismiehestä, en ollenkaan. Hän tuntuu valehtelevalta lierolta. Muistaakseni hän jäi kiinni keksitystä rasismijutusta. Asiakas oli alkanut nimitellä häntä, taksikuskia,  ja hän oli poistanut rasistin tien poskeen. Kun asiaa tutkittiin taksikeskuksessa, kävi ilmi, että juttu ei ollut totta. Ei ollut tällaista asiakasta. Husu oli keksinyt kaiken omasta päästään.

Tässä kohden minuun menee piru, ainakin pikkupiru. Alan nimittäin epäillä, että Husun aiemmin mediaan tuoma hirttoköysi olikin hänen itsensä itselleen lähettämä. - Vaan kaipa se oli hänelle oikeasti lähetetty. Hänhän oli tuolloin vielä viaton eikä antanut aihetta minkäänlaiseen kiusantekoon. Kenelläkään ei ollut muuta syytä hirttoköyteen kuin alkeellinen rasismi. Itseni on vaikea ymmärtää tällaista ajatuksenjuoksua. Eihän ihon väri aivokuorta läpäise. 

Tästä Suldaanista en osaa sanoa epäilyksen sanaa, sillä mies vaikuttaa umpirehelliseltä kiltiltä suomalaismieheltä. Ei kai häneltä eikä hänen äidiltään tai siskoltaan valheita löydy. Muistaakseni poliisi oli kohdellut Suldaanin perheen naisia joskus huonosti. Vai miten se meni? Heiltä oli kysytty papereita, mikä on selvä merkki rasismista. Sekin on rasismia, että opettaja ei suostu nostamaan mustan pojan lattialle pudottamaa kynää, vaikka tämä käskee. Rasisti!

Mitä tulee sikaan noin ylipäänsä, se on yksi lempieläimistäni viisautensa ja suloisen olemuksensa vuoksi. Sikahan on myös oikeasti puhdas eläin. Se on ihminen, yleensä kepulainen, joka pitää possujansa töhnäisessä läävässä. Voisin pussata sian vaaleanpunaista töpselikärsää. Olen itsekin kantanut erään seurustelusuhteeni ajan lempinimeä Nasu, ja voin vannoa, että se oli rakkaudella annettu nimi. 

Sitä jään miettimään, olisiko intialaiselle kunnia, jos lehmälle annettaisiin hänen nimensä? Ja sitäkin pohdin, olisiko maailma vapaa rasismista vasta sitten, kun muukalaistaustaista ihmistä voitaisiin parodioida tai jopa pilkata niin kuin kotoistaustaista suomalaista. 

Viittaan jälleen kerran television Sisko ja sen veli -sarjassa esiintyneeseen kehitysvammaiseen poikaan, jota katsojat nimittivät kehariksi ja jota he nauroivat makeasti. Moni hyvä ihminen pöyristyi ja sanoi, ettei kehitysvammaiselle saa nauraa. 

Huomatkaapas tässä välissä muuten, että tämä oli varhaista intersektionalismia: uhriasemassa olevalle ei saa nauraa. Jo 80-luvulla! Väitän, että tämän suunnan juuret ovatkin meillä syvässä luterilaisessa puritanismissa. On hienoa, että modernin hallituksen nuoret naiset ajavat tätä holli tupaan -systeemiä takaisin käytäntöön.

Takaisin Siskoon ja sen veljeen. Tämä reipas kehitysvammainen poika ei siis halunnut ymmärtää uhriasemaansa hyvien ihmisten viitoittamalla tavalla, vaan sanoi haastattelussa, että hänelle pitää saada nauraa ja häntä pitää saada pilkata. Vasta silloin hän tuntee olevansa tasa-arvoinen muiden kanssa. Terveitäkin saa pilkata, joten miksi ei häntä. Tämä avasi minun silmäni. Poika oli viisaampi kuin kaikki hänen uhriuttajansa.

(Valokuva Iines, kuvassa Manu, 13-vuotias, puoliksi newfounlandinkoira)