Kakkahäpeä Loimijoessa

Uimala oli Loimijoen rannassa, alajuoksulla.  Vieressä oli kuvassa näkyvä VPK:n talo, jonka alakerrassa toimivat sekä elokuvateatteri että  helluntailaisten kokoontumistila.  Tien toisella puolen oli vaatturi Pokkisen talo. 

Loimijokihan virtaa Tammelasta alkaen hiljalleen viisikymmentäneljä metriä alemmas, viljavien savipeltojen halki ja yhtyy Kokemäenjokeen, joka päätyy Porin tienoilla Selkämereen. Joen vesi on samean ruskeaa, läpinäkymätöntä. Muistan, että kun laskeutui veteen, mitään ei näkynyt ihmisestä veden läpi, ei edes omaa kättä. 

Niinpä, kun minun tuli kerran kova kakkahätä vedessä ollessani, juuri tuossa uimapaikassa, josta kuva on, kakkasin veteen, koska  en halunnut lähteä uimasta pois. Eihän tumma kakkakikare näy veden läpi pudotessaan pohjaan, ajattelin. Niinpä annoin kakan tulla matalan rannan syvemmässä päässä. Veteenhän pissattiinkin yleisesti, ei ollut vessoja rannalla.

Uin muina miehinä takaisin matalammalle ja katsoin taakseni. Kakkakikare oli plumsahtanut pintaan ja kellui iloisesti kohden matalaa, jossa oli uimareita. Että tietäkäät, rakkaat lukijat tämä, jos teidät yllättää kova kakkahätä vedessä ollessanne. Kakka ei uppoa, maan vetovoima ei toimi vedessä ainakaan kakan suhteen. 

Halusin vaipua maan rakoon tai ehkä pikemminkin veden alle, kun näin kelluvan pökäleen lähestyvän uimareita, ja minä siinä pökäleen vieressä. Hädissäni tein aaltoja poispäin ja kikare ulkonikin hieman, mutta ei hävinnyt minnekään. Siinä se oli ja julisti häpeää, jonka tulisin kohta kokemaan. En voinut lähteä minnekään, sillä kohtalaisen iso pökäle olisi tullut takaani kaikkien silmiin ja olisi aiheuttanut huutoa ja pilkkaa ja naurua. 

Minähän otin  kakan käteeni ja muusasin sen veden alla, jolloin se hajosi hiutaleiksi. Kukaan ei huomannut mitään, koska kaikki puljasivat omia temppujaan vedessä, ja vesi oli näkymätöntä ja melkein mustaa.

Myöhempinä vuosina Loimijoki asetettiin siltä kohdin uimakieltoon useiksi vuosiksi. En tiedä, johtuiko se meikäläisen kakkakikareesta vai Forssasta asti tulleista tehtaan päästöistä ja viljavien savipeltojen ja taajamisen lannoitteista ja saasteista. Nyt uimala on perustettu uudelleen ja paikalla on hienot laiturit.

Kuvissa on siis tuo kakkauimala. Minä olen etualalla, sisko vieressä. Huomatkaa mutrut ilmeemme. Meitä nimittäin harmitti ja hävetti, kun isä komensi meidät uimaan ja sihtaili meitä laatikkokamerallaan noiden takana olevien tuttujen poikien naureskellessa ja ihmetellessä isän touhuja ja likkojen uimista.

(Valokuvat isäni ottamia, olen käsitellyt niitä hieman kuvankäsittelyohjelmalla.)